tiistai 31. toukokuuta 2016

Lahjaton lahja

Saimme kutsun kerääntyä suvun kesken tutustumaan serkkutyttöni nuorimmaiseen. Suloiseen, viime kuussa syntyneeseen tyttäreen. Serkkutyttöni ei kuulu kirkkoon, joten kyseessä ei ole kastejuhla. Niin ikään nimiäisiä ei varsinaisesti juhlita, eikä tilaisuus ole varsinainen tilaisuus. Se vain on. Jotain suurta, jotain epävirallista, jotain määrittelemätöntä.

Olimme epätavallisen lahjadilemman edessä. Serkkuseni nimittäin on siirtynyt kohtuullisen hiljattain luterilaisesta uskosta jehovantodistajiin. Suvustamme hän lapsineen on ainoa yhteisöön liittynyt. Jehovien kulttuuri, uskomukset ja juhlakäytännöt ovat minulle vain osin tuttuja. Sen tiedän, ettei ole tapana juhlia jouluja tai syntymäpäiviä. Ei ole tapana kantaa merkkipäivälahjoja. Minä, kuten hänkin, olen puolestani lähtöisin puolittain karjalaisista juurista. Yhteisöstä, joka loisti vieraanvaraisilla pitopöydillään, joka koskaan ei saapunut kylään ilman tuliaisia. Jolle lahjatta vastasyntynyttä tapaamaan meneminen kauhistuttaa.

Keikkuva uskomuksellinen vaakakuppi;  kunnioittaakko uutta uskomusta vai vanhaa? Mennäkkö porukalla tutustumaan suvun uutukaiseen kahta kättä heilutellen, vai viedäkkö vauvamaisia tuliaisia? Lahjattomuus osoittaisi aitoa arvostusta äidin uutta uskonnollista suuntausta kohtaan. Sen sijaan se ei olisi ominaista meille, juurillemme ja tavoillemme, joissa  serkkuseinkin on yli kolme vuosikymmentä kasvanut. Se olisi kummallista pientä tytöntylleröä kohtaan, jonka sisaruksia on aikanaan juhlittu kasteessa ja nimiäisissä.

Päädyimme tasapainottelemaan. Lahjatta lähtemään emme jotenkaan kykene, joten Onnimannista viemisiksi tarttui Onni-hiiri, "Kotimaista käsityötä kiireen tuolta puolen". Eettinen kierrätysmateriaaleista tehty pehmolainen, jonka valmistus on tukenut yhteiskunnasta syrjäytyneiden työpajakuntoutusta. 
Kylkeensä liitetyllä muumilusikalla ei sen sijaan ole ylevää puolustusta. Se mukailee vanhempieni viemää muumiruokailu-teemaa. Koristeelliseen pakettipaperiin emme tohtineet tuliaisiamme pakata. Eikä korttikaan ollut helpommasta päästä; miten onnitella vai onnitellakko ollenkaan? Päädyimme satumetsäiseen korttiin, johon liitin kauniin värssyn ilman onnittelusanoja. Avot. Onnittelukortti ilman onnittelua. Puolitien kompromissi? Ehkä.

Mielenkiinnolla mietin ensi syksyä. Lokakuuta, jolloin Kimalainen toivon mukaan kirkollisin menoin kastetaan. Jos minä pähkäilen uskomus- ja tapaerojen kanssa nyt, mikäköhän silloin on vaakakupin suunta?

4 kommenttia:

  1. Mun mummi on meidän suvun ainut Jehovan todistaja, joten mulle kans tuo uskonto on sinänsä tuttu. Koskaan en ole saanut joululahjoja tms.häneltä paitsi marraskuussa joskus saattanut tulla "hyvän päivänlahja". Mutta tuohon "nimijuhlaan" voi mielestäni viedä huoletta lahjan, koska se ei ole syntymäpäivä tms. Meillä valitettavasti tuon uskonnon takia ei ole enää ollut vuosiin läheisiä välejä, sillä hän ei voi hyväksyä, että olen naisen kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on kurjaa. Jokainen kuitenkin ansaitsisi tulla rakastetuksi ja ymmärretyksi omana itsenään. Meilläkin äitini epäili ettei serkkutyttö ole kanssani tekemisissä "elämäntyylini" vuoksi. Rallattelin hälle iloisesti, kun meidät nimijuhlaan kutsuttiin. Jälkikäteen sain serkulta vielä lämminhenkisen viestin, joten toistaiseksi lapsuuden sidos on vielä vahvempi kuin eriävät polkumme :)

      Poista
  2. Teidän lahja- ja korttilinja kuulostaa sopivalta välimaastolta. Luulisi, että ainakaan aikuisiällä jehovaksi kääntynyt ei lahjasta loukkaantuisi. Kukin omalla tavallaan ja lman kulttuurinsa mukaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän se on :) Enkä minäkään loukkaannu jos aikanaan lapseni kastejuhlaan ei pakettia kiikuteta. Se on ymmärrettävää. Toki toivoisin, että hetkessä oltaisiin läsnä, mut sekin on jokaisen itsensä päätettävissä.

      Poista

Ilahdun, jos jaat ajatuksesi ja jätät kommenttisi :)