lauantai 22. syyskuuta 2018

Kolmen kansallispuiston kesäloma

Pian pakkaillaan post-ruskaretkeä varten ja hokasin, etten koskaan kirjoittanut siitä miten leijonaneidon patikointiura alkoi. Rinkkaa hehkutin, eikä se jäänyt makaamaan tyhjänpanttina. Tänä kesänä meille oli selvää, että kaikkivoipaisen elonpyörän keskellä on aika rauhoittua. Muuten viikot menevät helposti kaikenlaiseen säätöön ja kalenteri näyttää punaista. Töllillä on tehtävää, kun pihamaa pitäisi laittaa. Tallikin kaipaa toista kerrosta maalia. Ystäviä ja sukulaisia on nähtävänä, juhlia juhlittavana. Ja siihen se aika menee. Jos ei pysähdy. Mene metsään, kuuntele toisiamme ja itseämme.

Erinäisten syiden vuoksi pohjoisen mökillä ollaan oltu viimeksi kun odotin Taavaa. Sinne oli kova kaipuu. Mieliteko viedä lapsi niille kulmille kokemaan se kaikki mikä itselle on tärkeää yöttömän auringon suvessa. Kesähelteillä vietimme viikon Kuusamossa, joka on oiva tukikohta kauniita ja vaihtelevia päiväpatikkapolkuja kaipaavalle. Sieltä suuntasimme kolmeen kansallispuistoon, jotka olivat Kuusamo-Sallassa sijaitseva Oulanka, Posion Riisitunturi ja Suomussalmen Hossa.

Eka startti Oulangan luontokeskukselta

Oulangan kansallispuistosta valitsimme Kiutakönkään ja sieltä 8km päiväreitin, Könkään keinon. Könkään keino kulkee osittain lyhyemmän luontopolun, Hiiden hurmoksen (5km) kanssa samoja polkuja ja osittain Karhunkierroksen maastomerkeillä. Luontopolku on meille ennestään tuttu, ja toiminut usein suosikkikävelynä. Reitille lähdetään Oulangan luontokeskukselta, noustaan ylös porotarhalle ja Hiidenlampien kautta takaisin päin. Ihania maisemia, mukavakulkuinen ja sopivan vaihteleva reitti. Päiväreitti koukkaa mukavasti vielä Merenojalle ja Oulankajoen harjunreunaa ennen kuin päätyy upealle Kiutakönkäälle, jonka punaisten muinaiskallioiden välissä kuohuvan veden jymy kuuluu kauas. 

Poronerotteluaitaus

Hiidenlampi



Kiutaköngäs

Riisitunturin kansallispuisto (aidosti Lapin puolella, jes) on kokenut melkomoisen muodonmuutoksen ja profiilin kohotuksen tämän 15 vuoden aikana, jonka olen huudeilla kulkenut. Sinne on rakennettu selkeät reitistöt ja väljä parkkipaikka houkuttelemaan päiväpatikoitsijoita. Rengasreittejä oli valittavissa kaksi; n.11km Riisin rietas ja 4.5km Riisin rääpäsy. Kuumana hellepäivänä me valitsimme lyhyemmän, joka oli tukalassa kelissä ihan passeli. 


Startti on molemmissa sama; pari kilometriä loivaa nousua Riisitunturin laelle. Tuulen virekkään ei käynyt, eikä tunturilla liioin puut suojanneet, joten lämpöä piisasi. Reitti polveilee mukavasti, näkymät on hienot. Tunturilta autiotuvalle laskeutuessa ohitetaan ikkunalampi, joka tunturin rinteellä on peilityynellä kelillä kuin ikkuna taivaaseen.


Riisin laella

Vaikka ymmärrän polkujen vahvistamisen murskeella, niin itse jäin kaipaamaan pitkospuita. Niiden vanhoja oleskelupaikkoja katsoin haikeudella, rinnassani tunsin läikähdyksen kun osuimme puiden viimeseen leposijaan, johon ne on maastosta kerätty. Riisitunturin autiotuvalla törmäsimme Metsähallituksen tutkijaan ja vastasimme alueetta koskevaan kyselyyn (siihen sain pitkospuu-kaipuuni tunnustaa).

Tästä reitti ennen meni..

Pitkospuiden hautuumaa


Kotimatkalla pysähdyimme Korpihillaan pannukaffille. Vanha maalaismiöjöö on tunnelmallinen pysähdyspaikka, joka on kuulu oman talon palkituista kuusenkerkkä- ja artesaanituotteistaan (mm.alkoholiton kuohari, jonka löydät Alkonkin hyllystä) sekä vohveleistaan.






Viimeisenä suuntasimme kansallispuistoista nuorimpaan, Suomussalmella sijaitsevaan Hossaan. Siellä on erilaisia, pääosin helppokulkuisia reittejä 90km edestä. Kävellen tai maastopyörällä kuljettavat reitit kaartelevat Hossan kauneimmissa harju- ja järvimaisemissa. Esteettömiä reittejäkin on muutama joiden pituus vaihtelee 200metristä 1,5kilsaan.

Reitistö oli uusi tuttavuus, joten summamutikassa valitsimme mukavan kuuloisen Kokalmuksen kierroksen. Nappivalinta. Hosssinlammitin pysäköintipaikalta rengasreitille matkaa kertyi 14km, mutta Eiran sanoin maasto oli niin sujuvakulkuista, ettei kilometrimäärä tuntunut niin suurelta.



Ensimmäinen etappi Muikkupurolle on esteetön. Sen pääsee kulkemaan rattailla tai pyörätuolilla ja perillä on laavun lisäksi myös pyörätuolinmentävä puucee. Muikkupuron vesi on huisin kirkasta ja laavun kohdalla pohja on jalalle mukavaa pehmeää hiekkaa. Voitte kuvitella miten leijonaneito viihtyi!

Muikkupuron laavu





Muikkupurolta lähti pehmeä (soraton) metsäpolku, joka Ala-Valkeaisen autiotuvan jälkeen nousi kulkemaan kahden järven välissä kulkevalle Hoiluansärkälle pitkäksi pätkäksi. Kokalmuksen kierros noudatteli pitkälti Pitkä-Hoiluan järven rantaa. Osuipa matkan varrella pari matalaa pororallia (ei ketään kotona), hiekkaranta, ja suoalue kaivattuine pitkospuineen.

Ala-Valkeaisen taukotupa

Hoiluansärkkä

Porotalli

Ennennäkemätön biitsi keskellä patikkaa


Kokalmuksen laavulla evästeltiin, käytiin uimassa ja hienosteltiin puuceessa (paarmojen kanssa ei puskapyllistys huvittanut ilman pakollista tarvetta). Reitti oli mukava tuttavuus ja ilman muuta suosituksen arvoinen, vaikka Pienen karhunkierroksen ja Kiutakönkään tyyppiset nähtävyys-highlightit jäivät laimeammaksi.




Hossan jälkiplussaksi jää lisäksi uusi, tilava ja siisti luontokeskus, joka oli oiva paikka pysähtyä, pestä päivän pölyt ja syödä palkintojädet. Sen pihalla on mukava leikkipuisto, jossa Taava sai temmeltää viimeiset vapaat energiat ennen kun pakkauduttiin autoon ja lähdettiin 80km kotimatkalle.



Mitenkäs Taava ja rinkka? Molemmat toimivat hyvin. Rinkka on istuva ja kun näkee oikeiden säätöjen laittamisen vaivan, sen kantaminen sujuu kaltaiseltani kirpultakin vaivattomasti. (Toki jalat juhlivat elämisen sietämätöntä keveyttä kun kantaja vaihtuu ;)) Taava tykkäsi retkeillä. Omin jaloin kävelyä tuli päivästä ja maastosta riippuen vajaasta kilometristä pariin-kolmeen. Hidasta se oli, sillä puolet kului häröilyyn ja mustikoiden syöntiin, mut kiireettömyys olikin reissun agenda.

Mustikkamummo Riisitunturilla

Aurinkosuoja
Rinkassa hän viihtyi hereillä ja nukkuen. Alkuun heti pantiin merkille, et kunnollinen aurinkosuoja ei olisi paahteisella kelillä pahitteeksi. Emme sellaista olleet rinkan mukana ostaneet, joten virittelimme käsillä olevista tarpeista suojaa. Sekös olikin hauskaa, Taava hihkui "teltassaan". Sadesuojaa vielä emme kaivanneet, se varmaan tulee ajankohtaiseksi nyt lokakuun reissulla. Olimme nimittäin niin voimaantuneita kesän reissusta et päätimme koittaa uudestaan. Saas nähdä millä menestyksellä.

Mennää metsään. Lähde sääki :)

torstai 13. syyskuuta 2018

Ei jää epäselvää

Iltapäivällä huomaan vähäisen vuodon. Pettymys tulvahtaa pysähtyneeksi hetkeksi. Illalla seuraan. Vaaleanpunaista, pieni määrä ihan kirkasta. Epätyypillistä minulle. Koskaan ei vuoto ole alkanut näin. Ei mitään kipuja. Selitän itselleni josko tämä olisi jotain tyypillistä harmitonta. Ei se välttämättä vielä tarkoita mitään.. Vaikkakin lämmöt ovat laskeneet. Iho muuttumassa kukka-alttiimmaksi. Vilutuskin on loppunut, ja syysflunssan merkiksi räkä alkanut... Silti pidämme yllä toivon kipinää. Mitään ei tiedä ennen kun tietää.

Yöllä ei mitään. Aamulla jännittää. Ei mitään, pientä vanhaa tuhrua. Testipäivä häämöttää parin päivän päässä. Laitan suojan. En mitään megalomaanista, mut varmuudeksi kuitenkin.

Päivällä istun palaverissa. Sellaisessa, mistä ei millään kohtuudella pääse poistumaan. Tunnen yllättäen lämpimän huljahduksen. Kröhöm, selvitän kurkkuani. Toinen huljahdus. Vaihdan painoa toiselle kankulle. Kolmas. Alan huolestua siteen riittävyydestä. On vaikea keskittyä loppuaikaa. Olen etäällä työpisteeltäni. Minulla ei ole varasuunnitelmaa mukana, enkä edes tiedä missä on lähin vessa. Lopetettuamme nousen ja vaivihkaa katson perääni tuolille. Huh, ei mitään. Poistun nykien työpuvun paidanhelmaa alaspäin.

Osastolla painelen vessaan. Kierron tuloksesta ei ole epävarmuutta; ylivuoto on tehnyt Jaappanin liput niin taka- kuin etupuolellekin. Huokaus. Olisihan se ollut lähes tilastollinen vitsi onnistua ensiyrittämällä. Eriskummalliselta tuntuu. Epätyypillisen runsas vuoto, mut ei mitään kipuja, ei kerrassaan sinne päinkään. Niin - tai ainakaan fyysisiä sellaisia.

lauantai 8. syyskuuta 2018

Ovulaatio isolla O:lla - entä sitten?

Tuttu tunne noin kolmen vuoden taakaa; Ovulaatio isolla O:lla. Näinhän se oli letrotsoleilla, mitenkä saatoin epäillä.

Tasan 36h Pregnylin ja inseminaation jälkeen alkoi pisto siellä missä edellisenä päivänä oli ollut kaksi follia. Pistää alas, pistää sivulle. Melkein selän puolelle ja kylkikaareen. Ei ole epäselvää. Se on lähdön hetki.

Googlaan pakastettujen siittiöiden elinikää. Tai oikeastaa sitä kuinka kauan ne pysyvät hedelmöittämiskuntoisina, sillä se tässä on olennaisempaa kuin elossa pysyminen. Toivon löytäväni jonkun uuden, rohkaisevan lähteen. En löydä. Puolitoista vuorakautta voi olla siinä ja siinä.. Ehkä parhaimmisto on jo mennyt. Tai toisaalta; ehkä parhaimmisto - sitkeimmät ja elinvoimaisimmat - on ne, jotka on jäljellä.

Vaikka muuten koitan olla tunnustelematta, niin salaa toivon kiinnittymispistoa 5-7päivää inssin jälkeen. Sitä mielikuvituslupausta, josta voisi valaa toivoa. Sitä ei tule. Mietin, että pitäiskö pihaan kaivaa kaivo johon voisin nakata polttopuiden pilkkomiseen hankitun Fiskarsin. Selitän kuitenkin asian parhain päin; viimeksi kun ns.kiinnittymiskipua mukamas "tunsin" niin ei inssiä oltu edes tehty.. Sattumaa yhtä kaikki. Eihän se välttämättä Taavastakaan  ollut sitä vaikka niin silloin ajattelin. Ehkä.

Päätä särkee. Epätyypillisesti jo usean päivän ajan. Viluttaa. Lämmöt on koholla yli asteen verran. Puolitoista. Niitä sorruin seuraamaan. Noh, ehkä on syysfunssaa. Parempi ois olla ajattelematta koko asiaa. Oikeesti.

tiistai 4. syyskuuta 2018

Älä usko aamuvirtsaa

Välillä tuntuu, et LH-tikkujen kanssa pelaaminen on hullun hommaa. Ennen riitti tikku aamulla toinen illalla. Nyt en olisi niinkään varma.

Kävin elokuun puolella ensimmäisessä follikeliultrassa letrotsolien jälkeen. Vasen ovario oli hiljainen, mutta oikea oli innostunut napsimistani lääkkeistä. Ruudulta tuijotti kaksi follia. Toinen 23mm ja toinen 18mm.. hmm.. Toinen vähän iso ja toinen siihen nähden pieni? Huomioden ne seikat, että oli kp12 ja LH sitkeesti miinusta. Toisaalta, mulla LH on plussannut kp13-22, joten en plussaa ihan vielä osannut odottaa, vaikka letrot sitä voikin aikaistaa.

Ei osattu lekurin kanssa päättää kumpaa follia uskotaan. Päätettiin tehdä inssi seuraavana päivänä. Jos LH plussaa, ni hyvä. Jos ei, ni inssin kyytipojaksi pistetään Pregnyl. En ole ollut irrotuspiikistä aiemmin innostunut, mutta kun niitä tällaisille vanhuksille helposti pistetään myös oman ovulaation tueksi, niin menköön.

Illalla LH miinus. Aamulla LH-miinus. Vuoto oli kuitenkin lisääntynyt ja muuttunut lupaavasti, joten en uskonut aamun miinusta. Alle parin tunnin päästä tein uusinnan. No siinä! Ero oli aikamoinen, vai mitä sanotte? Jos ei muuta niin ainakin opin sen, että älä usko sokeasti aamuvirtsaa. 


Digitesti oli kuitenkin hymynaamaton, joten inssi tehtiin ja piikki pistettiin. Limakalvo oli sen 7mm ja follit 21mm ja 18mm. Ne tuskin päivässä kutistuivat, joten ehkä aiempi mittaus oli ronskilla kädellä tehty ja LH-piikki oli vasta nousemassa (niin kuin olikin). Onko se sitten hyvä vain huono..

Toisaalta olisi hyvä että siittiöt on vastassa, sillä - kuten kipeästi tiedämme - munasolu ei ole yksineläjä vaan kuolla kupsahtaa vuorokaudessa jos ei löydä paria. Siittiöt sen sijaan saattavat elää kolmekin päivää. Tai pari. Tai sit huonoimmillaan vaan päivän nekin, kun kyse on pakastetuista ja pestystä kamasta. Ja reppanat kaipaavat vielä jotain miehistä muutaman tunnin adaptaatioaikaa jotta olisivat elämänsä voimissa valmiina hedelmöittämään. Phuuh.. Miten tässä voi ikinä onnistua kun homma on tunneista kiinni?

Niin tai näin, nyt on "hätiköity" ja sohittu. Simot syöksyi odottamaan loppuaan jonnekin munatorvien tietämille. LH-testit on käytetty viimeistä myöden, joten seuraavalle kierrokselle niitäkään ei olisi. Kun kiertoni on arvaamaton, tuntemusten perusteella mennään ja tilannekin näköjään saattaa noin äkkiä muuttua, taidan jatkossa tilata liuskoja tukkupakkauksen. Vaikka pessimisti ei pettyisi, niin ehkä odotan viikon-pari ennen kuin laitan tilauksen kotitesti-piste-fiihin. Jos vaikka.. Noh, toivoa aina sopii.

tiistai 21. elokuuta 2018

Siittiövaraus kotiin kannettuna

Muhammed ja vuori, vuori ja Muhammed. Naispari ja siittiöt, siittiöt ja naispari. Jomman kumman on pakko liikahtaa, jotta yhteinen tie kohtaa. Joskus se näköjään on joku muukin kuin klinikalla villinä kirmaava naispari.

Me nimittäin emme palanneet ensikäynnin jälkeen klinikalle luomuinssin merkeissä. Syystä että LH plussasi lauantaina (minkä etukäteen kompromissatessani arvasin, tiesin..). Kaikun kautta ilmoitin asian ja toivottelin kauniita kesäpäiviä. Olin omalla tavallani tyytyväinen että lähiviikot voitiin mennä vielä rennosti. Sain kesätoivotukset takaisin ja samalla palattiin siittiö-/sisarusvaraus-asiaan. Emme olleet tehneet säilytysvarausta luovuttajaamme, sillä kolmen vuoden takaiseen tapaan tarkoituksena oli käyttää sitä mukaa kun tarvitaan ja jos siittiöitä on. Ystävällinen hoitaja onneksi jaksoi vääntää asian rautasiimasta selväksi minullekin.

Koska tuttua luovuttajaa on, voidaan varmistaa niiden saatavuus meille ja varata lisää x-määrä. Varmuudeksi. Tämä varaus on maksuton mutta voimassa vain ensi vuoden tammikuuhun, johon asti Eira on 1/2016 maksanut varauksensa. Aha, selvä. No sehän passaa. Tammikuussa olisi todella sitten jo hyvä punnita että mitä tälle hommalle tehdään..

Niinpä parin päivän päästä siittiövaraussopimukset kopsahtivat postilaatikosta. Minulle oli varattu 6 uutta olkea. Ehdoin "Sama luovuttaja, josta synnytys 2016." Siinä oli hyvä buugi. Onhan tuote toiminut minulle todistetusti kertaalleen. Nimi alle ja sopparit palautuskuoressa takaisin labraan. 

Niine hyvineen oli mukava jatkaa lomaa. Oljet on pakkasessa. Pari vanhaa ja kuusi uutta. Josko niistä jostain saataisiin pieni sisarus joskus syliin asti.

torstai 9. elokuuta 2018

Kolmas ensikäynti

Taas käyvät Felicitas Mehiläisen ovet. Odotus värittyy jollain harmaalla tunteella jota voisi vastentahtoisuudeksi sanoa. Luuriin tarttuminen tuntuu tahmealta, vastaanotolle astuessa tuntuu että tämä on vaan tehtävä. Valmistaudun olemaan jästipää. Ja sille tulee tarvetta.

Kevään jälkeen meidän korttipakasta on vedetty se toinen kortti. Kuuden tuloksettoman inseminaation ja niiden varrelle ajoittuneiden takapakkien jälkeen Eira koki nähneensä toistaiseksi oman osuutensa. Ensimmäisen suuren pettymyksen jälkeen vuodenvaihteessa hän nosti puheeksi mahdollisuuden vaihtaa yrittäjää jossain vaiheessa. Toukokuussa vuoden yrityksen ja pettymysten jälkeen se vaihe oli käsillä. Eira ei kokenut IVF-hoitoa omakseen ja jos minä puolestani joskus vielä toivoisin kokeilevani uutta raskautta - let's face it - I'm not getting any younger.. (Voitte luntata ikäni profiilikuvauksesta, tai samalla voin läiskäistä fysiologisen totuuden: 38.. .. ja puoli.)

Siispä kesän tullen istuin ampparin aulassa odottamassa. Uutta lääkäriä. Aiemmin meitä hoitaneilta emme mielestäni olleet onnistuneet saamaan sitä vastinetta taloudellisille ja henkisille voimavaroilleni mitä tahdoin. Halusin ammattilaisen joka on valmis huomioimaan taustat ja on sopivasti lääketieteellisesti orientoitunut. 

Toivoin:
- että kaikki tarvittavat alkututkimukset tehdään, mutta tavan vuoksi (varmuuden varoiksi =turhaan) tehtävät karsitaan pois. (Ei aukiolotutkimuksia, ei erillisiä ensikäyntejä, ei neuvontakäyntejä, ei turhia labroja.)
- ei juoksuteta käynneillä, eikä roikoteta puhelimessa
- kun ollaan vastaanotolla tehdään kerralla sekä tutkimukset että suunnitelmat seuraavaan kiertoon
- että lääkäri olisi lääkitysmyönteinen, sillä luomuna sohiminen ei anamneesillani huvittanut.

Käynti meni melkolailla putkeen. Esitiedot ja ajatukset käytiin rivakasti läpi. "Ootko sä syönyt niitä letrotsoleja jo? Siis oliko tarkoitus et tässä kierrossa tehdään?" Ööh, en sentään. Niin omatoiminen en ole keskustelematta lääkärin kanssa. Etukäteen olin kyllä ilmoittanut toiveemme samasta luovuttajasta ja olkien saatavuus oli varmistettu. Hoitajan tekemää siittiövarauslappua ihmeteltiin, sillä meillä oli tarkoitus käyttää, ei varata pakkaseen. Näin varauslappu jäi kirjoittamatta kun siirryttiin pääohjelmanumeroon.

Vuosien saatossa olen oppinut havainnoimaan kehoani ja tiesin varanneni ultran kp17 parhaaseen mahdolliseen väliin. Tuntemukset viestittivät, että jos koskaan luonnollinen ovulaatio oli tullakseen, se oli tässsä kierrossa. Ja niin ruudulla näkyi oikeassa ovariossa soma 17mm follikkeli. Uutisena se oli hyvä, mutta tyytyväinen ilme lääkärin kasvoilla ounasteli tulevaa; "Tällä kertaa ei niitä letrotsoleja tarvittaisi, vaan voidaan tehdä inseminaatiot luonnon kiertoihin. Ethän sinä kaksosiakaan halua.." En innostunut.

Kyllä; tiedän että ensimmäinen raskaus ja synnytys voi tehdä keholle ihmeitä.
Kyllä; tunnistan, että kiertoni on nykyään normaalinpi.
Kyllä; ymmärrän monikkoraskauden riskin, mutta se ei ole peloistani akuutein.
Ei; en usko mahdollisuuksieni olevan parhaat mahdolliset, sillä painolastina on ikä, vuosikymmenen takainen parin vuoden turha yritys ja kokemukset viime hoitokerralta.
Ei; en saa LH-testiä varmuudella plussamaan joka kierrossa, vaikka pääosin piikki löytyykin
Ei; en ole innostunut tuhansilla euroilla kokeilemaan josko kuitenkin yllättäen onnistuisin luomuna kaikkien vuosien jälkeen.
Ei; ei siihen ole edes ylimääräisiä paukkuja. Heti vaan sata lasiin, niin ei tarvitse jossitella.

Olin jääräpäinen niin kohteliaasti hymyillen kun silloin perjantaina iltapäivällä osasin. Lääkäri näytti ohuesti tyytymättömältä, mutta suostui. Kompromissilla; jos LH-plussaisi sunnuntaina, tehtäisiin inssi luonnonkiertoon maanantaina. Jos ei, palataan asiaan lääkkeillä seuraavassa kierrossa. Ohjeeksi tuli syödä vanhasta varastosta letrotsolia 5mg kp3-7. Mennä ultraan ja katsoa sitten.

Poistuin. Näillä mennään. Kyllä tämä taas tästä. Eipä siinä muukaan auta.

maanantai 6. elokuuta 2018

Kantorinkka on kunkku

Ollaan Eiran kanssa aina tykätty patikoida. Taavan syntymän jälkeen se on jäänyt vähemmälle. Toki olemme ulkoilleet ja trekkauskenkämme on koskettanut myös metsäpohjaa, mutta kunnon retkelle ei pariin vuoteen olla lähdetty. Tänä vuonna patikkakaipuuni saavutti maksimipisteen ja aloimme fundeerata, miten vanhan mallin köpöttely onnistuu vajaa 2-vuotiaan kanssa.


Meillä on kantoliina ja Manduca. Molempia ollaan käytetty kylillä liikkuessa Taavan ollessa pienempi. Pitkään matkaan en kuitenkaan ollut innostunut lähtemään kummallakaan. Lähtökohtaisesti siksi, että kesäkuumalla molemmat on hikisiä niin äidille kuin lapselle, enkä yrityksistä huolimatta saa kumpaakaan istumaan niin täydellisesti etteikö selkä-hartia-niska olisi johonkin suuntaan juntturassa.

Aloin katsella kantorinkkoja ja melko nopean perehtymisen jälkeen potentiaalinen valikoimani kaventui Deuterin rinkkoihin. Arvioinnissa painoivat kantomukavuus ja säätöjen monipuolisuus. Hinnat niissä tietty oli suolaiset. Pian sain myös huomata, että näin kysytyinpään aikaan järkihintaiset käytetyt menivät kuin kuumille kiville. Emme hädässä haluneet ostaa (hintavaa) sikaa säkissä, joten marssimme paikalliseen Scandinavian Outdooriin tutustumaan malleihin ja kokeilemaan miten typy asiaan suhtautuu.

Keskivälin kompromissina mielitietyksemme valikoitui Deuter Kid Comfort II. Alku ei vaikuttanut lupaavalta. Tai rinkka kyllä vaikutti. Erittäin. Mutta ennen kun saimme Taavan pujoteltua rinkan 5-pistevöihin ja nostettua kokeeksi selkään, hän jo kiljui "Poiiish, poiish!" niin että liikkeessä olijat hymyilivät huvittuneen myötätuntoisesti. "Höpsis." Otin pari hypähtävää askelta rinkka selässäni ja kyytiläinen hiljeni. Käytävän päässä ääni oli muuttunut kellossa: "Liishää, liishää." hän hihkui. Nojaili pehmustettuun tyynyyn, "A-aa." Niinpä. Hyväksyntä oli saatu.



Parin viikon päästä postiin saapui tuliterä kantorinkka. Kesäloman alettua lähdimme läheiseen Kurjenrahkan kansallispuistoon koepatikkaan. Päiväpatikka Savojärven 6km kierroksella oli omiaan tunnustellaksemme rinkan ominaisuuksia ja Taavan jaksamista.




 Molemmat menivät hienosti. Tyttö jaksoi kävellä pitkospuilla noin kilometrin verran. Eteneminen oli verkkaista kun ihmeteltävää riitti. Oli sisiliskoja, perhosia, lintuja ja kypsyviä lakkoja. Kun pienet jalat väsyivät, Taava pyysi kyytiin ja siellä hän viihtyi - hereillä ja unessa.




Fiilikset ekan reissun jälkeen oli hyvät. Kantaminen sujui kuin vettä vain. Selkäosa on pehmustettu, eikä ollekaan niin hiostava kun olin pelännyt. Deuterissa säätövaraa on riittävästi minullekin, joka kohtuullisen pienikokoisena usein tuskailen istumattomien remmien kanssa. Eiran kanssa samoilla säädöillä ei voida kantaa kun pituuseroa meillä on 15cm, mutta kun itselle sopivat säädöt jaksaa kokeilla ja opetella, niiden muuttaminen kantajan vaihtuessa sujuu nopeasti.

Lapsellakin on turvallinen ja ilmava olla kyydissä. Istumatila on meidän pienelle tirppanalle mukavan väljä. Unessakin typy pysyy kohtuullisessa ryhdissä nojaillessaan tyynyyn 5-pistevöissään. Jalat välttyvät roikkumasta, kun lapsi tukee niitä rinkan alarautoihin.


Rinkasta avautuu metallinen jalka, jonka varaan rinkan voi laskea. (Vaikka silloin kun lapsen nukkuessa pysähtyy kahvitauolle :D) Se pysyy tukevasti pystyssä lapsen istuessa tai häntä kyytiin pakkailtaessä.


Rinkka painaa itsessään n.3kg. Tarvikkeineen, lapsineen päivineen sen maksimikapasiteetti on 22kg. Luonnollisesti tarviketila on vaatimattomampi, kun pääkannettava on lapsi. Rinkassa on pari isompaa taskua tarvikkeille ja kolme pienempää lokeroa pikkutararoille. Tilavuus 16 litraa. Jos kaksin olisimme liikkeellä, saisin varmasti päiväretkelle mukaan kaiken tarpeellisen. Kun kantamassa on kaksi aikuista, niin eväsrepun vastuun kannollisesti ja tilallisesti jaan mieluusti toiselle.

Ekan reissun jälkeen tuomiomme on selvä: Thumbs Up! Jos haluat lähteä pidemmälti patikkaan, hanki taaperolle kantorinkka. Ei reppukaan huono ole, mut istuva rinkka on kunkku!