Koolla on väliä - sittenkin

Pienen ihmisen vaatteet ovat aina arvoitus. Numerolappu selässä antaa osviittaa, mutta totuus selviää vasta päällä. Bodyt ovat leveitä, tai lyhyitä, tai kapeita. Pääaukko venyy, kun pituus ei yllättäen riitäkään. (Tähän nerokkaana ratkaisuna haarakiilajatkopalat, jotka meiltä puuttuu.) Housujen yläresori on mukava, huonojoustoisena kiristävä tai lörppö. Zara on suhteessa pienempää, me&i isompaa. Saman kokoisessa rivissä voi edustajia löytyä niin 56:sta kuin 68:stakin. Vaatteista käytössä vasta paljastuu ne suosikit ja kiertoon pistettävät. Välillä joutuu yllättymään miten naftaliinista kaivettu ihanuus onkin valmiiksi jämpti. Höh.. No periaatteena on ollut että hankinnat ennättäisivät ainakin kertaalleen päälle ennen poispakkausta. Joskus se on jäänyt siihen kertaan.

Unipesä vm.-73/'16

Karderoobin lisäksi universaali kokovaihtelu huomattua, kun hommasin patjaa retropinnikseen. Olin uskossa et peruspinniksen mittoihin sopii perus 120x60cm patja, mut tarkistusmittaus osoitti 70-luvun lastensänkyjen olleen pienempiä. Tenkkapoo tuli kun pinniksen mitoiksi saatiin 106×56. Saa kai patjoja teetettyä mittatilauksenakin - kuha vaahtomuovia mittauttaa - mut ihan ilmaista se tuskin on. Päädyttiin ostamaan Ikeasta vaahtomuovipatja ja fileerausveitsellä sivallettiin siittä vartti pois. Saumurilla suojapussia pienemmäksi ja tiivis änkeäminen, niin patjasta tuli just passeli.

Sama homma lakanoiden kanssa. Olin netistä jo tilaamassa Done by Deerin ihanaisia lakanoita kun kekkasin mitata äitiyspakkauksen vauvanpeiton. Peittohan oli 80×120cm siinä missä lakanalla oli mittaa 100x135cm. Vaikka petivaatteet ei ole sentin päälle, niin onhan se tylsä jos lakanan reunaa roikkuu reilusti löysänä. Eteenkin kun parin kuukauden jälkeen nukkuessa pienet jalat heiluu siihen malliin ettei mikään pysy päällä, ja peittokin myttyyntyy.

Kotimaiset markkinat olivat luonnollisesti äkänneet vauvanpeiton standardikoon, joten ennen Taavan syntymää liinavaatekaappiin hankittiin Familonin Karhusta ja asuntomessuilta Pipsaliinaa. Turhaa hötkyilyä sekin, sillä pussilakanat ja peitot ovat edelleen käyttämättä. Pakkauksen peitto kun on pehmustettuun pakkauslaatikkosänkyyn suhteutettuna turhan suuri. Toistaiseksi Taava on nukkunut mummun BabyMerinosta kutoman filtin tai äitien peitonkulman alla. Ehkä pian hän on niin iso että siirtyy pinnikseen koeponnistamaan kesäisiä hankintoja - kohtuullisen sopivassa koossa.

Isänpäivä

Hyvää isänpäivää pappoille, vaareille, ukeille, isille, isähahmoille, enoille, kummisedille, isänmielisille ja mieskavereille. Onnen hetkiä lasten - pienten tai aikuisten - seurassa niin tänään kuin vuoden muinakin päivinä.

Ukkille ♡ toivoo Taava 3kk

Ja kiitos sille ID-numerosarjalle Väestöliiton papereissa - ihmiselle sen takana.

Verkkoja ja rokotteita

Meidän kylällä on mammaryhmä. Sellainen synnyttäneiden rinki. Saanut alkunsa vauvatapaamisesta, jonka lastenneuvolan terveydenhoitaja järjestää, jotta äidit löytäisivät toisensa. Saisivat kahviseuraa ja verkostoituisivat. Etteivät masentuisi - sanoisi isäni - kun ei ole "mitään tekemistä". Muutaman äidin rinki on pullataikinana paisunut käsittäen nyt vajaa 15 ensi- ja uudelleensynnyttäjää vm.2016.

Ringin WhatsApp ryhmän tiedot sain lastenneuvolan hoitajalta jo elokuussa. Koska tässä on ollut menoa, meininkiä ja kyläilijöitä koko kymmensormijärjestelmälle, emme ole mammojen WhatsAppin kyytiin ängenneet. Olemme Eiran kanssa ehkä muutenkin ohuesti nihkeitä verkostoitumaan. Emme säädä Setan toiminnassa, emme deittaa sateenkaariperheitä. Tuntuu että vanhojakaan ystäviä en ennätä nähdä siinä määrin kun haluaisi, joten uusia ei juurikaan tule hamuttua.

Viime viikolla kaupan pihalla kuitenkin törmättiin perhevalmennusryhmäläiseen, jolle oli syyskuussa syntynyt tyttö. Ennen kuin ehdin kissaa sanoa, olin osa kylän mammaryhmän ketjua. Sittemmin viestiä on alkanut pukata parinkymmenen päivätahtia. Viikossa eteeni on avautunut mahdollisuus halloween nyyttäreihin, päiväkahvituksiin, perhekerhoon NOSH-esittelijöineen ja parin viikon päästä häämöttävään pikkujoululeffailtaan. Naamiasnyyttärit ja pikkujoulut skippaan, mutta tänään kolmen naisen koplamme osallistui kokoontumisajoihin erään mammaryhmäläisen luona. Naispari ei häkellyttänyt seuruetta (ehkä juttu oli jo ehtinyt kiiriä?). Kaffipöytähölötykset kulkivat tutuissa, äiti-aivoille sopivissa aiheissa. Millainen tutti (sain vinkkejä, kun Taava ei tuttia oikein huoli), nukkuminen, vaunuilu, leffaillan leffa ja isänpäivä. Joulu ja anopit. Lapset itki vuorotellen, isommat sisarukset söivät ahnaasti suklaata. Vauvoja syötettiin pulloista ja rinnoista. Värikästä menoa. Ihan varma en vielä ole, mitä mieltä olisin ryhmäilystä. Päivä poiki kuitenkin kutsun huomiselle, johonkin terveysiltapäivään. Eira karkaa työvelvollisuuksiin vedoten Helsinkiin. Mä en tohtinut kieltäytyä, joten mikäli estettä ei tule, niin nyt ryhmäydytään kunnolla.

Klassikko

Ja mikäpä estäisi? Tällä kertaa pikkuneiti. Olimme nimittäin iltapäivän päätteeksi 3kk neuvolassa ja rokotuksilla. Käynti sujui mukavasti, kehitys oli ikätasoista ja kasvu hyvää. Pituutta oli 59.3cm ja painoa 5565g. Painonnousu on jonkin verran hidastunut, mutta kun omalla käyrällään kasvaa ja on tyytyväinen niin esteitä täysimetyksen jatkamiseen ei ole. Ja sitten ne rokotukset.

Rokotteet ovat terveysvalinta, jonka vanhemmat tekevät lastensa puolesta. Rokotuksista sinällään voisi kirjoittaa pitkän ja polveilevan breivin. Puhua ennusteista, tutkimuksista, sairastuvuuden seurauksista. Sille linjalle en lähde, vaan totean että tunnen riittävästi erityislapsia, joiden rokottaminen ei ole mahdollista. Lapsia, joille ilman suojaa harvinaiset taudit ovat potentiaalisesti kohtalokkaita. Koska oma lapsemme on tiedettävästi terve, hänen rokottamisensa suojaa paitsi häntä itseään, myös muita. Normaalitilanteessa katsonkin rokottamisen yhteiskunnalliseksi kansalaisvelvollisuudeksi, sanovat pietarsaarelaiset äiti-ihmiset mitä tahansa. Näin ollen päätimme Taavankin saavan normaalit neuvolaohjelman mukaiset, paljon tutkitut perusrokotteet.

Tänään niistä vuorossa oli ensimmäiset piikkirokotteet; pneumokokki (aivokalvontulehdus, keuhkokuume, korvatulehdus) ja viitosrokote (kurkkumätä, jäykkäkouristus, hinkuyskä, polio ja Hib-taudit, kuten aivokalvontulehdus, kurkunkannentulehdus ja verenmyrkytys). Ihka ekan rotarokotteen tyttö sai suun kautta jo 2kk neuvolassa. Siitä ei tullut juurikaan murhetta, paitti nyt niitä kakkajuttuja. Lentävää, vihreää, haisevaa, vaahtomaista, limaista, tiedättehän? Tänään sama satsi uudestaan ja päälle piikit molempiin reisiin. Rota meni mussutellen alas, pistoksista tuli arvatenkin itku. Onneksi terkka oli nopeakätinen pistäjä. 

Iltaa kohden Taava sitten väsähti ja tuttu väsyitku muuttui korkeakonsertiksi. Leijonaneito karjui vedet silmissä ja puikotti jalat oikosena. Rinta rauhotti vain hetkellisesti, lämpö alkoi kohota. Käteenkin tyttö tuntui kipeältä, yötä vasten sai 60mg Panadolin, joka pian rauhoitti nukkumaan. Nyt nyytti tuhisee. Jännitetään yötä ja huomista päivää. Pidetään peukkuja, et rokotereaktio oli lyhyt ja aamulla vastassa on taas tuttu neiti Aurinko. Jos ei, niin huominen menee kotona suppopilvessä ja sylitellen, terveysverkkoiltapäivät jääköön unholaan.

Vauva kissaperheessä

Meillä on vauva kissataloudessa. Ja nimeenomaan niin päin, ei kissoja vauvaperheessä. Miksi näin? Koska karvalapsemme olivat ensin. Vauva tuli kissojen kotiin :) Merituulen Minna ja Pena-projektin Raija olivat kiinnostuneita kuulemaan näiden kahden rodun - kissa-aatelin ja vauvaihmeen - yhteensovittamisen alkutaipaleesta, joten tässä sen ansaitsema oma breivi. Sen kunniaksi alkuun esittelen postauksen karvaiset päähenkilöt:

Seniori seurailee

 Seniori. Viittä vaille viisitoista. Vanha rouva, jolta löytyy tunneälyä enemmän kuin kylän kolleilta yhteensä. Viisas katse, jonka sumentaa vain pöydällä oleva kinkkupaketti. Tai lohi. Tai Sheba. Tai.. no oikeastaan mikä tahansa herkuksi (=syötäväksi) luokiteltava. Ikäneidon liikunta ja ulkoilitottumukset rajautuvat terassiin ja auringon lämmittämiin sopukoihin. Entinen metsästysprinsessa viettää eläkepäivänsä pääosin nukkuen. Tosipaikan tullen hän kuitenkin on talouden kruunaamaton alfanaaras.

King as iCat - omii laitteet
 kirjoittaakseen kissaliittoon

Kuningas. Omasta mielestään. (Paitsi silloin kun itsevarmuutensa sokaisemana yrittää hyppiä alfanaaraan silmille.) 8-vuotias ragdoll-herra, joka lajille tyypillisesti on lempeä lötkönpötkö. Huomionkipeä ja täynnä ylitsevuotavaa kehräystä. Peiton alle kaivautuja, naaman edessä naukuja. Leikkisä koiramaisella tavallaan.

Kolmonen soffaperunana

Kolmonen. 5-vuotias pahnan pohjimmainen. Kotona lempeää rakkautta, sylikissa vailla vertaa. Esittää jokaiselle vieraalle miten häntä ei ole "koskaan kukaan silittänyt". Pihalla neito on pienestä koostaan huolimatta pippurinen pakkaus, joka pitää kulmakunnan kollit rouvan nuhteessa. Metsästyspiireissä hän on nuijan kopautusta vaille valmis seuran puheenjohtaja hoitaen omat ja naapurin pienjyrsijäkannat. Onpa paikallinen Xena kerran päättänyt päivät tapapihalle eksyneeltä käärmeeltäkin. Kotona sen kynnet pysyvät viisaasti käpälien suojassa.

Vaikka kaikkien kissojemme luonne oli tuttu, mietitytti meitä vauvan tulo. Luotan kissoihini, joten räpsäisyistä ja hyökkäyksistä ei vastasyntyneen kanssa ollut pelkoa. Eniten mietitytti kissojen hakeutuminen vauvan kylkeen. Kolmonen kun on krooninen päällänukkuja ja Kuningaskin rakkauspuskemisissaan jättää hengitystiet huomiotta. Vauvan laatikkosänky pinniksessä herätti mielenkiintoa ja houkutti nukkumaan siinä määrin, että ennen synnytystä katsoimme parhaaksi pitää siinä kantta päällä.

Sängyn koekäyttäjät

Makuhuoneen oven kiinni pitäminen ei olisi vaihtoehto, sillä suljettua ovea Kuningas jaksaisi ikävissään hakata loputtomiin. Harkitsimme kissaverkkoa. Clippasafen pinnisverkko vaikutti työläältä. Verkko kiinnitetään ja kiristetään jalkoihin koko pinnasängyn ympäri. Niinkö sitten lähden purkamaan ja kiristämään laitosta aina kun vauva menee päikkäreille (joka on usein)? Aina kun yöllä nostan hänet rinnalle ja takaisin sänkyyn (joka sekin on kohtuullisen usein)?  Joka kerta kun kurotan tyynnyttelemään unissaan ynisijää? Tuskinpa. Hepe-verkko olisi helpompi. Kuin kansi, joka nostetaan pinniksen päälle. Siinä kissa pääsisi pinnojen välistä sänkyyn, mutta kun pohja on nostettu, niin verkon ja laatikon reunan välistä se ei pujahtaisi vauvan nukkumapaikkaan. Koko teki mutkan matkaan. Meidän 40v vanha retro-pinnis on pienempi kuin standardikokoinen verkkokehikko, joten Hepekin jäi ostamatta. Uskaltauduimme kokeilemaan ilman verkkoja, sillä monet kissanomistajat kertovat kissojen jättävän vauvan tultua nukkumapaikkan rauhaan, vaikka ennen syntymää sänkyihin tunkevatkin.

Ensivaikutelmaa

Emme siis olleet valmistelleet kissoja tai vauvaa toisiinsa mitenkään ennen H-hetkeä. Emme tuoneet vauvanvaatteita nuuskuteltavaksi, emme rakentaneet barrikadeja. Kotimatkalla teimme sotasuunnitelman; vauva nostetaan kaukalossaan keskelle lattiaa kissojen haisteltavaksi. Ollaan lähellä vakuuttamassa kaikille et homma on ok. Ketään ei pidetä sylissä tai pakoteta. Ensin apajilla piipahti Seniori. Haisteli uteliaasti, katsoi mua sanoakseen "vai tollanen taas" ja paineli keittiöön odottamaan herkkuja. Nuoriso kävi kaukalolla toinen toistaan tukien. Tuliainen oli jännittävä ja ensi nuuskausten jälkeen hipsittiin kauemmaksi. Oltiin kuin ei oltaiskaan. "Ehkä se häviää."

Päikkärietäisyyttä

Siitä se yhteinen arki lähti. Kissoille me aikuiset oltiin edelleen ykkösiä. Meidän kylkeen ja jalkoihin hakeutuivat nukkumaan. Vauvan kiersivät kauempaa. Pikkuisen peti houkutti, mut kuultuaan kiellot, saatuaan kerran lähtöpassit ja nähtyään siellä Taavan, kääntyivät kannoillaan. Tuulikaapissa nököttäviin vaunuihin ja turvakaukaloon eivät ängenneet koskaa. Isolle sängyllekin asettuivat varauksella; eihän tuosta kääröstä tiiä jos vaikka se hyökkää. Väistivät vauvan säpsähdystäkin, kunnes alkoivat luottaa sen taistelukyvyttömyyteen.

Vanhus tutki Taavan mielialoja. Kun tyttö alkuaikoina känisi sitterissä, Seniori asettui viereen vahtiin. Kun vauva itki lohduttomasti sylissä, Seniori hyppäsi viereen ja katsoi kuin sanoen "mitäs ajattelit sille tehdä?" Taava oli kuusiviikkoinen, kun kolmonen ekaa kertaa kävi puskemassa huitovia käsiä. Kaksikuisena tyttö sai Kuninkaalta rakastavat ensilipaisut päälaelleen.Nykyään voivat asettua vauvan lähistölle nukkumaan, mutta vain silloin jos minä tai Eira ollaan siinä myös. Taava sinällään ei ole kovin ihmeellinen kun siltä ei saa ruokaa eikä rapsuja.

Näin kahden ja puolen kuukauden kohdalla yhteiselossa ei ole ollut rypyn ryppyä. Me pyrimme opettamaan Taavalle alusta asti eläinten hyvää kohtelua ja kunnioitusta perheenjäseninä. Sanomattakin on selvää, että välikohtauksilta tuskin vältytään sitten kun Taava oppii liikkumaan ja tarraamaan. Silti luotto kissoihin on kova. Ensisijaisesti karvatassut väistää, piikkikinnas ei heilu kuin aiheesta.

"Onks pakko halii jos ei haluu?"

Ei sekään niin vaarallista ole, jos tytön ymmärtämättömyys joskus aiheuttaa hälle naarmun tai pari. Se on vain elämää. Kuten kissanruuan syöminen äitien katseen välttäessä. Oppia ikä kaikki.

Sateenkaarileijonan kaste

Leijonaneidon ristiäisiä juhlittiin viime lauantaina. Kaste ja sukujuurille uskollinen karjalaistyylinen juhla lämpimine ruokineen järjestettiin kylämme seurakuntasalissa, sillä lähimmäisten läsnäolojoiden joukko oli sen verran suuri, ettei kotiin oltaisi mahduttu vaikka sopu sijaa antaakin.

Pääsimme Eiran kanssa paikanpäälle asettelemaan pöytiä ja kukkia jo perjantaina. Muistin tilan lapsuudesta ja olo oli jotenkin nostalgisen juhlava, kun omilla avaimilla kulki ees taas. Taavakin viihtyi sarvikuononsa kanssa hoitoalustalla keittiön lattialla kun äidit koristelivat maljakoita ja keräsivät kimppuja. Väsäilimme valmiiksi myös Taavan vauvakirjaa, joka toimi juhlassa vieraskirjana. Homma kun lähti käsistä, niin pian oli pöydissä ohjelma-menu-kortit ja istumapaikat tuttavapiirimme yhteensovittamiseksi. Pimeän tullen sali oli valmis. Kastepöydällä edesmenneen isoisän ostama malja.

Itse juhla meni hienosti. Taava puettiin sukumme kastemekkoon, jossa myös minut on kastettu. Kummitädit sylitteleivät häntä vuorotellen ja kummisetä luki lukukappaleet. Pappi puhui kivasti, yhteisrukoukset luettiin, tahdottiin ja Jumalan kämmenellä veisattiin. Välistä neiti huuteli asioitaan, välillä kuunteli hiljaa. Kasteen jälkeen syötiin lämmin ruoka ja Taavan ainoa serkkupoika soitteli flyygeliä. Musisointi haparoi omaan tahtiinsa, poika kun on autistinen. Pöydissä kiersi vauvakirjan ohella myös mun ja Eiran vauva-albumit.

Ennen kakkukaffia kerrottiin juhlaväelle nimestä. Miksi juuri se nimi oli valittu. Raotettakoon nimimerkkien takaista todellisuutta sen verran, että paljastetaan tytön koko nimeksi tulleen Saima Taava Maria. Lyhyt versio nimen tarinasta kuuluu näin: Saima on nimi josta molemmat olemme pitäneet ja sillä leikitellet alusta asti. Se oli myös karjalajuurisen isoäitini äidin nimi. Taava oli suosikkini ja kun tällä erää minä tein työn niin se oli valittu väliaikaiseksi sairaalanimeksi. Väliaikaisessa käytössään se tuntui istuvalta, joten oli luonnikasta jättää se yhdeksi nimistä. Vanhana ja harvinaisena suomalaisnimenä (1800-luvun suomennos nimestä Gustava) siihen kastaminen on melkeimpä kulttuuriteko. Maria on Eiran toinen nimi, ja samalla nimi, joka on aiemmissa polvissa kulkenut myös meidän suvussa. Vaikka arjessamme kutsumanimi vaihtuu ristimänimeen, blogissa Taava jää elämään ja se tulee jatkossakin olemaan leijonaneidon kutsumanimi tällä puolen.

Lahjaksi neito sai kaikkea mukavaa muumiastioista säästöpossuihin ja leluihin. Perinteitä kunnioitti hopeinen kummilusikka nimin ja strategisin mitoin kirjailtuna. Jatkumoa hehkutti Tillanderin kummihelminauha, johon ensimmäisen helmen saa kasteessa, seuraavat tulevien juhlapäivien mukana. Kepeää leikittelyä edustivat ihastuttavat kumisaappaat sekä Vauvan vaaka -laulukirja ja CD. Tanssin ohella tämän hetken suosikki Taavan mielestä on BabyBjörn-sitterin lelukaari jota on hauska rämpyttää.

Mitä kirkkoon ja sateenkaariperheisiin tulee, ei meillä ole muuta kuin positiivista sanottavaa. Täytyy myöntää, että näin pikkukylällä kirkon edustajien suhtautuminen jännitti, vaikka emme ole koskaan törmänneet ennakkoluuloihin. Ennen ristiäisiä kävimme kirkkoherranvirastossa kastetapaamisessa. Puhelimessa jo kerroin Taavan kuuluvan vähemmistöperheeseen, jossa isä on tuntematon käsite. Äänestä kuulin kirkonmiehen hymyilevän. Tapaaminen oli lämminhenkinen ja kastetilaisuudessa meitä kohdeltiin tasavertaisina vanhempina. Missään vaiheessa emme kuulleet maagista kysymystä "Kumpi teistä onkaan se äiti?" Kastetodistuksessakin molempien nimet lukee vierekkäin.

Toisaalta miksi asia olisi toisinkaan? Vaikka kirkko ei vihkisi naispareja uuden lain astuessa ensi maaliskuussa voimaan, on piispainkokous antanut selonteon, jossa korostetaan samaa sukupuolta olevat parien tasavertaisuutta. Heitä kunnioitetaan, heidät toivotetaan tervetulleiksi kaikkeen seurakunnan toimintaan ja - ennen kaikkea - heitä kohdellaan tasavertaisesti perheenä. Tämä todentotta ainakin meidän pienessä seurakunnassa toteutui. Lämminhenkistä onnitteluhalausta myöden.

Kutsu kummiuteen

Kultainen kummius. Yksi aikuisen elämäni antoisimmista tehtävistä. Itselle on kummilapsia vuosien varrella siunaantunut seitsemän kappaletta, kaksi tomeraa tyttöä, viisi vauhdikasta poikaa. Jokaiseen olen pyrkinyt ylläpitämään yksilöllistä suhdetta. Yhdessäolomme todentuu paitsi laatuaikana huvipuistoissa, joulujuhlissa ja kesäteattereissa myös arkisissa lapsenvahtikeikoissa, harrastuskenttien laidoilla ja whatsappissa. Etäisyys ja 3-16v ikähaitarit asettavat raamit sille miten paljon kutakin lasta näen. Uskaltaisin kuitenkin väittää onnistuneeni solmimaan 7 ainutlaatuista, luottamuksellista aikuinen-lapsi-suhdetta.

Kun aloimme miettiä Taavan kummeja, ajatuksenamme oli löytää aikuisia, jotka jakavat kanssamme samat arvot. Joilla on aikaa läsnäololle ja taipumus rakentaa oma-aloitteisesti suhdetta lapseen. Joiden kanssa kasvatusajatukset menevät siinä määrin yksiin, että voisimme luottaa lapsen heidän huomaansa jos itse emme hänen huoltamiseensa kykenisi. Mielestämme valinta tulisi tehdä lapsen parasta ajatellen. Ei aikuisen näkökulmasta tai velvoitteesta pyytää omia sisaruksia tai kummilasten vanhempia. Ei siksi, että pyytämättä jättäminen pahoittaisi jonkun innokkaan mielen. Halusimme Taavalle aikuisen luotetun ystävän, jolle kerrotaan niitä juttuja mitä äitien kanssa ei puhuta. Aikaa ja muistoja. Ihmissuhteen, joka jatkuu konfirmaation jälkeenkin.

Kummikandidaatteja oli rivillinen, joten valinta ei ollut yksiselitteinen ja liikkeelle oli ampaistava poissulkuperiaatteella. Enot karsittiin ja heille sälytettiin aktiiviset roolit jo sukulaisuussuhteiden perusteella. Haimme kirkkoon kuuluvia, joten kirkollisveroja maksamaton osa putosi pois (onhan kyseessä kristillinen toimitus). Lopulliseen kummikavalkaadiin teimme yhteisen pariskuntavalinnan ja lisäksi Eiralta tuli yksi valinta, multa toinen. Kummeista tuli nelikko, joka koostuu kolmesta esikuvallisesta naisesta sekä yhdestä lempeästä ja elämänviisaasta partasuusta.

Kutsut kummitädeille

Päätöksen jälkeen mietimme koska uutispommi pudotetaan. Tai oikeastaan; koska esittäisimme vienon kysymyksen, sillä kummiuteen liittyvä läsnäolotoiveemme on sen verran "vaativa", että jokaisella olisi oikeus ja tilaa kieltäytyä ilman loukkaantumista. Fundeerasimme onko ajoituksella millaista väliä? Toiset ottavat kummiuden puheeksi hyvissä ajoin raskausaikana. Toiset taikauskoisina vasta syntymän jälkeen. Jotkut pyytävät kummiksi kasvotusten, toiset kutsuvat kortilla. Puolensa ja puolensa. Kun kummius sovitaan raskausaikana, pääsee kummiuteen orientoitumaan hyvissä ajoin ja syntymän odotus saa uuden uloitteen. Kasvokkain kysyessä pääsee todistamaan vastapuolen reaktion. Korttista jää kummille mukava muisto ja postikutsussa vastaanottaja saa rauhassa miettiä vastaustaan ilman odottavia katseita. Me miksasimme.

Pariskunnalle esitimme pyyntömme yhteisellä vappupäivän illallisella silmästä silmään. Erillisvalinnat saivat kummikutsut korteilla. Korteilla, jotka ostettiin (siis ei askarreltu itse? taas ropisee huono-äiti-pisteitä..) laskettuna päivänä, kirjoitettiin tunnelmallisesti ensimmäisten supistusten välillä ja postitettiin syntymäpäivänä. Kukin sai kutsun omin sanakääntein, mutta viesti oli kaikissa samanmoinen. Lainaus serkkutyttöni saamasta kortista kuuluu näin:

"Kummia vailla olisi nyt

perheemme vastasyntynyt.

Lahjan parhaan jos lapselle antaa vois,

vierelle jonkun kulkua turvaamaan tois.

Nyt kutsumme kummia siunaamaan,

pientä tytärtämme ihanaa.

Ei haluta sulta rikkauksia pummia,

vaan haemme perinteistä läheistä kummia.

Ja kun neito teininä luoksesi kurvaa,

hän yhä saisi tukea ja turvaa.

Jos aarteelle tälle voit elämää näyttää,

aikaasi ja rakkauttasi säästämättä käyttää. 
Pyydämme Sinua matkalle tälle,

hetkiä, neuvoja, aikaa hälle.

Anna ajatusten rauhassa karttua,

miettien tahdotko haasteeseen tarttua."

Koevedoksia kastekukista

Onneksemme - ja Taavan onneksi - kaikki suostuivat. Kasvotusten pyydetyt ilahtuen, kortin saaneet kyyneliin herkistyen. Virallisesti tehtävä otetaan vastaan ensi viikonloppuna, kun tyttäremme päälakeen sivellään vettä kolmeen otteeseen. Lauantaina nimittäin pikkukylän seurakuntasalissa juhlitaan leijonaneidon nimeä.

Riittävän hyvä vanhemmuus

Vuosien mittaan sitä on törmännyt jos jonkinlaisiin perheisiin ja kasvatusmalleihin. On maalaisjärkeä ja perinteitä, on lapsen ehdoilla kohtaamista ja positiiviseen palautteeseen perustuvaa, negatiivisia kokemuksia välttäviä kasvatusmalleja. On uskonnon sävyttämää elämää. Sitten on se varjopuoli. Perhe-elämää varjoissa moninaisine ongelmineen.

Kun oma lapsi oli tuloillaan, huomasin suhtautuvani uudella lailla lapsiin, niiden elinympäristöön ja hyvinvointiin. Ihastelin kummilasteni vanhempia ja sitä miten pitkäjännitteisesti he ovat onnistuneet kasvattamaan reippaita, hyväkäytöksisiä lapsia. Tunsin ajoin voimattomuuttakin; onkohan musta tohon? Mitä jos en osaakaan?

Vastaavasti lehtijutut lasten kaltoinkohtelusta ja hyväksikäytöstä osuvat nykyään entistä kipeämmin sydämeen. Kun sylissä on pieni käärö, ei mieli voi ymmärtää, miten joku voisi tehdä lapselleen pahaa. Tuolle viattomalla ihmistaimelle. Mutta sitä tapahtuu, päivittäin. Männä viikolla uutisoitiin vajaan vuoden ikäisestä lapsesta, jolta oli löydetty elimistöstään korvaushoitolääkkeitä. Päihdeyksikön ylilääkäri tuumaa, että joskus on törmännyt tilanteeseen jossa lapsi on päässyt käsiksi vanhemman lääkkeisiin. Mutta koskaan se ei ole ollut tahallista. Tai sitten sitä ei vain ole myönnetty? Mielessäni kytee nytkin epäily. Onhan kyseessä alle 1-vuotias.

Mielikuvituksen tie on nopea; Vanhemmat ovat korvaushoidossa ja lastensuojelun asiakkaita. -> Tulee retkahdus, oheiskäyttöä. -> Kutsutaan yllätysseuloille. -> Tulee pelko huoltajuuden ja lapsen menettämisestä. -> Tarvitaan puhdasta virtsaa, jota saisi kerättyä lapselta. -> Ongelma: virtsa on liian puhdas. Siinä ei ole korvaushoitolääkettä. -> Hoidetaan asia antamalla lapselle pieni määrä. -> Yliannostus.

Ei olisi ensimmäinen eikä viimeinen päihdeperhe, jossa tuo kauhistuttava konsti keksitään. Onhan jokaisella vanhemmalla sisäsyntyinen tarve saada pitää lapsensa. Hinnalla millä hyvänsä. Lasta ei haluta luovuttaa vieraille, vaikka se olisi kaikille parempi. Siitäpä mieleen muistuu uutisissa pyörinyt Vilja Eerikan tapaus, joka kärjistyi kiusaamisen ja kaltoinkohtelun päätteeksi lapsen surmaamiseen. Järkyttävää. Ajatus ahdistaa, kurkkua kuristaa, kuvottaa. Tuntuu kaukaiselta, epätodelliselta. Silti, tänäänkin, moni lapsi elää perheessä, jossa elämää terrorisoi oma vanhempi.

Näitä kun miettii, niin suojeluvaisto omaa tytärtä kohtaan saa ennenkokemattomat mittasuhteet. Tekee mieli vain pidellä pienokaista rinnallaan ja luvata, että on superäiti joka hoitaa kaiken. Hetken päästä lapsi kuitenkin itkee selittämätöntä itkuaan. Tunnet riittämättömyyttä kun et tiedä hänen vaivaansa etkä onnistukaan sitä poistamaan. Olet vain läsnä. Mietit, osaanko tätä? Mitä tästä tulee? Niinä hetkinä eeppisen lastenpsykiatri Jari Sinkkosen sanat valaisevat tietä: Avainsana on riittävän hyvä vanhemmuus. Ei täydellinen, ei edes täydellisyyttä tavoitteleva. Riittävän hyvä.

Vertaamatta muihin peilaan sanoja itseeni vanhemmuuden alkumetreillä. Riittävän hyvä. Kaikkinen monilokeroisine ulottuvuuksineen. Helppoina ja haastavina aikoina. Emme ehkä käännä elämäämme pyörimään Taavan ympärillä. Sillä - kuten kuopuskummilapseni äiti viisaasti totesi - vanhempien elämä oli ensin. Taava tuli osaksi meidän elämää, eikä elämämme lopu vaikka toki muokkaamme sitä lapselliseksi. Olkoon se onni tai onnettomuus, mutta lapset eivät valitettavasti voi valita vanhempiaan. Luulen kuitenkin, et vanhemmuuden arpapelissä Taava sai ihan hyvät kortit, kaksi punaista rouvaa. Riittävän hyvä vanhemmuus -  siihen pystynemme kyllä. Maalaisjärjellä ja läsnäololla uskoakseni pötkii jo pitkälle :)