sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Kertomisen haikeus ja vaikeus

Positiivisesta raskaustestistä on yli 10 viikkoa. Ollessani eilen kummipojan perheen luona kylässä, aloin miettiä ettei odotuksestamme tiedä loppupeleissä kovinkaan moni. Että alkurysäyksen jälkeen kertominen on jäänyt. Jännää huomata itsestään miten suhtautuu raskausuutisen levittämiseen nyt, kun on itse raskaana.

Mulla ei ole koskaan ollut vahvaa mielipidettä suuntaan tai toiseen. En ole suunnitellu kuuluttavani tietoa, mut en myöskään panttaavani edes sitä kriittisintä 12 viikkoa. Totuus kun riisuttuna on se, et vauvan tulemisesta ei plussan jälkeen ole mitään takeita, mutta raskaana oleminen on varmaa. Jos raskaus päättyisi keskenmenoon ensimmäisten viikkojen aikana, ei siitä tekisi yhtään helpompaa se, ettei raskaustietoa ole lähimmilleen jakanut. Toki välttyisi keskenmenosta tiedottamiselta ja asian toistuvalta jauhamiselta, mutta samalla jäisi saamatta läheisten lämmin osanotto, ymmärrys ja tuki surullisessa tilanteessa. Mun matikalla tuossa vaakakupissa jäisin itse miinuspuolelle. Mikä sitten hidastaa? Jokaisella lie omat syynsä. Minulla suurinpina oli ehkäpä outo epäusko ja kertomisen "arvojärjestys".

Alkuviikkoina oli vaikea orientoitua raskauteen. Tiesin toki olevani ja pidin elintavat sen mukaisina. Siitä huolimatta raskaus tuntui tähdenlennon varaan nojaavalta toiveelta, mitä varoo sanomasta ääneen. En jotenkaan uskonut asiaa todeksi, joten ei halunnut "levittää väärää tietoa". Hölmöä ehkä, mut siltä se tuntui. Plussaviivasta tiedon saivat ne, jotka olisivat saaneet tiedon myös negatiivisesta testistä; blogin lukijat ja muutama läheisin ystävä, joiden kanssa hoidoista on puhuttu. Lisäksi kerroin hyvin nopeasti lähimmälle työparilleni. Tämä siksi, että hän sijaistaa minua aina poissaoloni ajan, joten on eduksi että hän tietää varautua - tulee eteen sitten akuutisti lyhyt murheellinen poissaolo tai myöhemmin pitkä ja onnellinen.

Kertomisen "arvojärjestys" (hassu ilmaus mutta en keksinyt osuvampaakaan), jos sellaisen omaa, hidastaa osaltaan koko prosessia. Eteenkin, jos uutisoinnin kokee vaikeaksi jonkun sellaisen kohdalla, ketä ansaitsisi kuulla asiasta ensimmäisten joukossa. Meillä omat vanhempani olivat ensimmäisten kynnysten joukossa. Vaikka eläkeikäiset isovanhempi-kokelaat ovat pitkään toivoneet lastenlasta, en uskonut ensireaktion sisältävän riemunkiljahduksia, sillä maalaiskylillä perinteiset parisuhde- ja perhemallit istuvat tiukassa. Olin kuitenkin luottavaisin mielin, sillä kovin pala - muuttunut parisuhdemallini - oli ajan kanssa jo hyväksytty. Pienen alkusulattelun jälkeen tämäkin uutinen otettaisiin lämmöllä vastaan. Kertominen olisi kuitenkin saattanut venähtää muutaman viikon ilman joulupöytää, mikä viineineen ja kaloineen asian olisi paljastanut. En halunnut, että kenenkään tarvitsee joulupöydässä pärskiä yllättyneenä punkkujaan, joten h.8+ osunut raskauspommi ajoitettiin jysähtämään viikkoa ennen perhejuhlaa.

Kun vanhemmat oli itseoikeutetusti pelattu pois tietämättömien pelistä, tuli ajankohtaiseksi vaikein kynnys; lapseton vertaistuki. Se ystävä, jonka kanssa on vuosia jaettu perheettömyyden ies. Jonka kanssa on jaettu toteutumattomat lapsiunelmat. Käyty pitkiä keskusteluja elämästä, nostettu viinilasit kariutuneille rakkaustarinoille ja valettu uskoa tulevaan - itsellisinä naisina. Hänet minä tavallaan petin tulemalla raskaaksi. Jättämällä yksin. Tunteeton tai itsekäs on se, joka ei sano kertomisen herättävän tuolloin ristiriitaisia tunteita, tuntuvan pahaltakin.

On selvää, että lapseton ystävä toivoo toiselle onnistumista ja onnea, eikä haluaisi olla "hän", jolle kertomista jännitetään. Yhtä selvää on se, että pitkäaikaisen toiveen toteutuminen toiselle, voin nostaa esille sen mistä itse on jäänyt paitsi. Saada aikaan surua, yksin jäämisen tunnetta ja tuskaakin. Aiheuttaa sosiaalisen tyhjiön, jossa raskaana olevasta ystävästä ottaa etäisyyttä. Ehkä pakon edessä, kun tilanne käy henkisesti liian tukalaksi. Silloin vertaistuen ohella voi menettää ystävän, ainakin väliaikaisesti. Hurja hinta toisen onnelle. Ei ihme, jos se saa raskautetun asettelemaan sanojaan.

Muut ovatkin sitten pala kakkua. Vaan miten käykään? Yhtäkkiä hitaasti kuluvat viikot vaihtuvat toisiiin. Raskauteen ehtii tottua, eikä sen uutuusviehätys omassa mielessä ylitä sitä uutiskynnystä, että asiaa lähtisi kaverille vartavasten soittaen ilmoittamaan. Kerron jos nähdään tai muuten tulee osuvasti puheeksi, mutta en huutele kylillä tai sosiaalisen median toreilla. Kun mennään eteenpäin, olen muutaman viikon kuluttua siinä tilanteessa, et raskaus näkyy päällepäin kertomattakin. Herättääkö se puolestaan kummastusta siitä, miksi ei ole tullut kerrottua..? Ehkä.

Ehkäpä voisimme aktivoitua tässä uutisointipuolessakin. Työkavereidenkin kanssa olen menossa avannolle ja saunomaan h.18. Koska kyseessä on liuta seksuaali- ja lisääntymisterveyden ammattilaisia, on heidän pongaussilmänsä terässä ja kiinnijääminen varsin todennäköistä (h.13 selvisin vastaavasta reissusta vielä ilman epäilyksen häivää). Mahdollista pukuhuonehämmennystä välttääkseni suottaapi siis olla asiallista vinkata tiineydestä ennen sitä. Josko se avais pelin ja pikkuhiljaa odotuksesta tulis puhuttua laajemminkin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Ilahdun, jos jaat ajatuksesi ja jätät kommenttisi :)