Lyhyesti: 2016

Miltä vuosi näyttää kuvina? Otoksina, joiden räpsimisestä puhelimen muisti herjaa ja muistikortti tsippaa. Joista Dropbox sai ähkyn ja googlekuvatkin täyttyy mukavaa vauhtia. Huh. Olen huono valitsemaan, vielä huonompi poistamaan. Tässä intuitiolla napatut valinnat, eripariset sellaiset, jotka puhukoon enemmän kuin jaarittelevat tekstini.

Tammi

Kotipihalla

H.12+

Helmi

Ravintolapäivässä Sarjakuvakerholla

Ensimmäisiä ostoksia

Maalis

Pikkupurtavaa ennen rakenneultraa

H.20+

Huhti

Supistelun estolääkkeet h.24

H.25+

Touko

Kevätkukkia

Äitiyspakkaus kotiutui

Kesä

Juhannus, äitiysloma ja mökkiranta

Mummi alkaa valmistautua vauvan tuloon

Heinä

Kummitätien lomaretki Fiskarsiin

Ennen sadonkorjuuta

Elo

Lapsivuoteella

Taavan karderoobia

Syys

Odotus on ohi

Tyttövauvat Sara Hildenillä

Loka

Kastejuhla

Nauramaan opettelua

Marras

Pankki muistaa pientä asiakastaan

Pehmeää päälle

Joulu

Ensimmäinen aatto 

Vaimiina vuodenvaihteen iloitteluun

Tulevan vuoden saatesanoiksi en muotoile uniikkia ajatuksenvirtaa vaan lainaan Sinisen zeppelinin ohjenuoraa joka (ainaki turkkuses päi) osus ja uppos;

"Hualehtika toisistanne niinku hualehtisitte omist kotiavaimistanne. Käykä enemmä museois ja Kaskikses syämäs. Tavakka torikaffel useammi. Kävelkkä jokivart pitki ilma et nenä on kiinni älypuhelimes. Kattelka kauneut ympärillän. Olka kiitollissi kaikest mitä o. Kaikil o jottai kumminki. Älkkä vihakka kettä tai mittä, paitsi semmosi takkei, mis vetoketju jää aina jumi. Syäkä suklaat tai salmiakki riittäväst. Menkä Ruissalo piknikil. Bailakka Dynamos ainaki kerra vuodes. Kiivekkä kaikil Turu seittemäl kukkulal kesäl. (Roomaki lasketa, jos ei Turku pääse.) Pirauttaka toisillenne tai lähettäkä vaik postikortti jos ei niin jutut sil hetkel.

Rakastakka vähä enemmä noi yleisest."

Nih. Ja pus vielä kaupan päälle <3

Kp 426 - vai miten se oli?

Vanha raksuttamaan jäänyt laskuri ilmoittaa "Tänään on kiertosi 426. päivä" Ei kun.. ..hetkinen.. Kp1. Nyt jo?? Minä joka en ole uhrannut ajatuksen häivääkään monsuuneille kuluneen vuoden aikana. Minä, jolla pitkät kierrot normaalistikin helposti kestävät yli 40 päivää ja ovat ovuloimattomia. Ajattelin, että näin täysimetyksellä olleena laiskan kropan vuodot pysyisivät poissa helposti ensi vuoteen.

Parisen viikkoa sitten tunsin tuttua sivutuntemusta alavatsalla, mut laitoin sen suoliston piikkiin. Tänään syy selvisi. Vuoto. Kroppani alkaa palautua. Hämmästelen; onko luonto jo mielestään valmis uuteen kierrokseen? Minusta kaikki on kesken. Olen palautumassa. Imetän täysipainoisesti. Tukka lähtee. Muutama raskauskilo sulamatta. Vaan niin se palaa - kuukautiskierto. Ei varmaankaan normaalina ja säännöllisenä, mut jonkinlaisena kuitenkin. Punainen puskajussi yllättää pensaasta. Ettei vaan varhaista vaihdevuotta pukkaisi..?

Yllättävä käänne saa pienen mielen kuiskuttamaan; koska on oikea aika lähteä suurin toivein kolkuttelemaan klinikan ovia uudelleen? Leijonaneito on vielä pikkuruinen. Ainokaisemme ja ilomme. Emme tiedä onnistummeko toistamiseen, ja jos kyllä niin millaisella aikataululla. Minkä ikäinen esikoisen ylipäätään pitää olla, että on kykenevä harkitsemaan toista? Että tietää mihin on ryhtymässä? Että äitiyskupla on ennättänyt puhjeta ja totuus tulevista ruuhkavuosista olisi aavistettavissa?

Ensimmäiset kuukaudet Taavan kanssa ovat olleet siinä määrin vaivattomia, että ajatus toisesta sisaruksesta mahdollisesti lyhyemmälläkin ikävälillä ei tunnu tällä hetkellä vieraalta. Ehkä totuus ei ole valjennut, eikä kupla puhjennut. Jos kuitenkin lapsilukua haluaisi kasvattaa, jos salaa toivoisi suurperhettä, niin.. Let's face it - kukaan ei nuorene. Eira on ohittanut kolmosen pyöreän pyykin ja itse oon jo lähempänä neljää- ku kolmeakymppiä. Vuodet eivät veny loputtomiin. Kahdeksan olkisisarusta odottavat meitä alkuvuoteen 2019 asti. Siihen on enää 2 vuotta. Säilytyssopimuksesta kolmasosa on jo kulunut. Ehkäpä.. Ehkäpä ainakin jokusen oljen odotus päättyy aiemmin. Ei just silläs - mut jos katsotaan kesemmällä..?

Ehkä ollaan hulluja, sillee sopivasti.

Sydänyön hetki kajastaa joulurauhaa

Yön pimeys pikkukylän hautausmaalla. Kyyristyn sytyttämään kynttilän isovanhempieni hautakummuille. Kuiskaan hyvän joulun toivotuksen. Joka haudalla loistaa liekki. Hämärässä hahmotan muita kulkijoita.

On vanhempi mies, yskivä. Koittaa pysyä päättäväisesti astelevan vaimonsa kannoilla. Askeltaan varoo, käytävät ovat jo liukkaita.

Isä kolmen pienen haalaripukuisen lapsen kanssa. Vanhin heistä ehkä 9v. Kirkas ääni kysyy kuolemasta. Pappasta ja keuhkosyövästä.

Iloisesti rupatteleva nuorisoryhmä. Tyttöjä äänestä päätellen. Näky hämmentää. Tytöt suuntaavat hautausmaan uudelle puolelle. Pysähtyvät haudalle, hiljenevät ja sytyttävät kynttilät. Ettei tänä vuonna olisi joku nuorista menetetty..?

Käännyn, luikahdan hautuumaan takanurkasta kiviaidan vierustaan ja sieltä pois valaistuilta leposijoilta. Mietin elämän kiertokulkua ja silmäkulmani kostuvat. Ikävästä, onnentäyteisistä muistoista. Hengitys höyryää kävellessäni metsäistä polkua kohti kotia. Tähtitaivas on häikäisevän kirkas.

Kotiovella lehahtaa kasvoille lämpö ja siivotun kodin tuoksu. Takkia riisuessa kuulen sitkeää ähinää olohuoneen matolta. Taava on tänään oppinut kääntymään vatsalleen ja uudesta tempusta innostuneena harjoittelee pyörähdystä ahkerasti. Välillä tonttua kiukuttaa, välillä naurattaa.

Vuoden vedellessä viimeisiään sitä aina miettiin kuinka paljon mahtuu vuoteen menneeseen. Viime vuonna näihin aikoihin Taava oli alle sentin mittainen kaiku syvällä vatsani pohjalla. Oli epäuskoinen olo, eikä raskauden jatkosta tiennyt mitään. Tämä vuosi on kohdellut meitä hyvin, olemme olleet onnekkaita. Päälimmäisenä kiitollisuus. Monestakin asiasta, suurimpana tietysti pienestä tonttutytöstämme. Hänen tuikkivista silmistään ja nauravasta suustaan. Kaikesta mitä olemme saaneet jo yhdessä oppia.

Näillä aatoksilla saatellaan jokelteleva Taava omaan sänkyyn odottamaan ensimmäistä aattoa ja punanuttuista, kansainvälisestikin tunnettua valkopartaherraa. Mennään aikuisten kesken sydänyönä tervantuoksuiseen saunaan ja lopulta kaadutaan puhtaisiin lakanoihin. Sydämessä rauha pysähtyä tähän hetkeen. Hetkeen jolloin kaikki on kohdillaan <3

Tunnelmallista joulunaikaa ja onnenhetkiä vuodelle 2017!

Pinniksestä perhepetiin ja takaisin

On aamun hämärä. Tunnen miten peitto alkaa heilua. Raps. Terävät kynnet raapaisevat nenän vierustaani. Olen havahtumassa horroksestani. Poks! Pieni nyrkki heilahtaa keskelle silmääni. Auh.. ..ettei vaan verkkokalvo irtois.. äh. Silmää pidellen raotan toista. Edessäni hämmästyneen näköiset kasvot. Siristän silmät auki. "Huomenta kulta". Kasvot sulavat leveään, ikeniä esittelevään hymyyn. Perhepedin hyvät ja höpöt puolet samassa paketissa.

Meillä ei vauvan tullessa nukkumisen suhteen ollut erityistä suunnitelmaa. Toki pinnis uniboxeineen oli parkissa makuuhuoneessamme. Muuten ajattelimme katso miten menee. Etukäteen ajattelin, et meidän sänky on meitä aikuisia varten ja vauva käy siellä lähinnä ruokailemassa, muuten nukkuu omassaan. Raskaana ollessani kuulin, et synnytysvuodeosastoilla oli keväällä luovuttu rutiinivauvansängyistä ja vastasyntyneet pötköttelivät ihokontaktissa ja äitien sairaalasängyissä. Valmistauduin sielläkin pyytämään vauvalle omaa sänkyä, mut elokuuhun mennessä vauvansängyt olivatkin palautuneet potilashuoneisiin. Melko turhaan. Kävipä niin, että sängyssään Taava oli lähinnä vain silloin kun vaihdoin sairaalasänkyyn lakanoita. Oma liikkuminen oli sen verran rajoittunutta ettei öisinkään tehnyt mieli nostella vauvaa ees taas. Siinä 80cm patjalla me mahduttiin hyvin. Vauva keskellä sänkyä ja tuore äiti 18cm tilassa reunalla roikkuen.

Kotiin tulon jälkeen Taava totutteli pinnikseen. Yön ensimmäiset pätkät nukuttiin omassa sängyssä, aamuyön syömismaratonien jälkeen jäätiin äitien sänkyyn. Käänne tapahtui 6 viikon kohdalla kun Taava sairastui ensimmäiseen räkätautiin. Vaikka kohotin pinnasängyn päätyä, oli tytön hankala nukkua. Tukkoisena yökkäili, niiskutti, korisi ja känisi. Nousin vähän väliä outojen äänten perässä katsomaan kulkeeko henki. Yön pari Taava nukkui pystyasennossa sylissä tai sitterissä. Sen jälkeen siirtyi viereemme, jossa oli helpompi seurata hänen vointiaan. Ja siihen hän sitten jäi.

Käytännössä puolen metrin ihmisalku vei 180cm sängystä 120cm ja äidit ovat tiiviisti pakkautuneena reunalle. Halusin alkuun pitää yövaloa jotta havahtuessani heti näen mitä meneillään. Välillä olen herännyt kokeilemaan että hengittääkö pienoinen. Ettei peitto vain heilahda pään yli. Ettei vaan käännytä liian lähelle. Itse en öisin pahemmin liiku, joten luotin että tytölle on vieressä turvallinen tila. Hän itse ei kuitenkaan kokenut turvaväliä tarpeelliseksi. Kutsuimme Taavaa leikkisästi Houdiniksi, sillä kummasti hän ihan vastasyntyneenäkin pääsi soluttautumaan sängyllä aina rintapieleeni kiinni vaikka muuten ei liikahtanutkaan. Ei ole kerta eikä kaksi, kun tilaa annettuani olen aamulla herännyt puolittain sängystä, takapuoli reunan yli roikkuen ja pää tyynyineen yöpöydällä. Ja kyllä; kaikkeen tottuu. Onko se hyväksi, kysyy vanhempi kansa. Kohta lasta ei saa omaan sänkyyn ollenkaan. Joko pitäisi, pitäisikö jo? Onko pakottavan tarpeellista totuttaa 4kk ikäinen ihmistaimi itsenäisiin öihin?

Taannoin Savon sanomien julkaisussa Väestöliiton asiantuntija, psykoterapeutti ammatiltaan, käsitteli perheen nukkumiskäytäntöjä. Olen nyttemmin huomannut aiheen olevan yllätyävän arka ja ristiriitainen. Otsikko "Asiantuntijaneuvo lapsiperheille: Nukkukaa niin kuin hyvältä tuntuu" vaikutti mielenkiintoiselta. Juttu lähti liikkeelle lupaavasti, mut pian sisältö ei vastannutkaan otsakkeen luomaa mielikuvaa. Olin hämmentynyt kun tekstissä painopisteenä painotettiin reviirejä ja omaa tilaa. Vanhempi-lapsi-hierarkiaa, joka eittämättä on paitsi luonnollista niin myös tarpeellista. Mutta painotus dumasi perhepetejä, jotka istuvat monen perheen ideologiaan. Kirjoitusta on käsitellyt Tarinoita isän elämästä-blogin Heikki, joten siihen en pureudu sen enempää. Mielestäni sisällön voi sivuuttaa, sillä otsikko sanoo kaiken tarpeellisen. "Niin kuin hyvältä tuntuu".

Perheitä ja tarpeita on erilaisia. Tilanteet vaihtelevat. Kummityttöni on nukkunut omassa sängyssä, omassa huoneessa synnytyslaitokselta saapumisen jälkeen. Järjestely ei ole vaikuttanut negatiivisesti imetykseen, eikä tytöstä ole tullut tunnevammaista. Toiset nukkuvat perhepedissä vuosia johtuen niin kasvatusideologisista kuin tilanpuutesyistäkin. Molemmissa puolensa. Näistä päistä kukinvalitsee omansa tai löytää kullanhohtoisen keskitien.

Vaikka nyt Taava nukkuukin pääosin meidän kanssa, ei mitään ole kiveen kirjoitettu. Pikkuhiljaa tyttö on alkanut siirtyä alkuöiksi pinnikseen ja päikkärit nukutaan omassa sängyssä. Mitä öiden sujumiseen tulee, niin perhepedissä Taavan yölliset syöttövälit on keskimäärin 1-2 tuntia pidempiä kuin omassa sängyssä. Koska pidemmät unijaksot maistuu äideillekin, niin perhepeti tuntuu tällä hetkellä hyvältä. Suunnitelmissa kuitenkin on jossain vaiheessa vapauttaa iso sänky vain aikuisten käyttöön. Saas nähdä miten se sujuu. Niin kauan kun vielä jatketaan täysimetyksellä ja yöruokailuja on 2-4, niin siirroilla ei ole kiirettä. Olkoon se psykoterapeutin mielestä sitten minun laiskuuttani nousta ja olla yöllä hereillä. Meille se on toimiva järjestely ja ihana yhteinen aamuherääminen - vaikka siihen holtittomasti heiluvaan pieneen nyrkkiin.

Vuosikolmannes pulkassa

Neljä kuukautta äitiyttä, kolmasosa vuodesta. Neljä elämyksellistä, hämmentävää, opettavaa kuukautta. Neljä kuukautta aikaa huomata, miten pohjattoman huolissaan voi jostain asiasta olla. Neljä kuukautta. Niin salaman nopea hetki, niin pitkä kuin olisimme yhdessä olleet aina.

Neljän kuukauden neuvolassa käytiin läpi vanhempien voimavarakyselyä, jonka olimme taas täyttäneet etukäteen. Kaikki oli mallillaan ja vauva-arki alkanut sujua odotetusti. Eiran kanssa juttelimme kuinka vähän elämämme on loppupeleissä muuttunut. Tai siis tietysti, muutos lapsiperheeksi on mullistava. Mutta jos joku kysyy olenko yllättynyt siitä miten vauva sitoo, niin en. Emme koe että Taava "sitoisi" meitä kummemmin. Emme ole kahlittuja kotiin. Ennen kuljimme kahdestaan nyt mukana menossa on kolmas. Olemme käyneet kirppareilla, kaupoilla, kylässä, synttäreillä, pankissa, iltaisin lapsenlikkana, ristiäsisissä ja hautajaisissa jne. Olemme ajaneet satoja kilometrejä ja yöpyneet hotellissa. Toki mukana kulkee enemmän tavaraa ja elämään limittyy ensisijallä pienen ihmisen tarpeet.

Vieraisilla naistenklinikalla.
Vaipanvaihtoa lypsyhuoneen lattialla.

Taava on vielä varsin joustavassa iässä. Nukkuu mihin sattuu nukahtamaan. Vaipanvaihto onnistuu missä tahansa missä on juoksevaa vettä tarjolla ja hätätapauksessa puhdistusliinoilla ilman vettäkin. Hoitokassissa kulkee topattu alusta jonka voi levittää minne vain ja avot - välttävä vaipanvaihtopaikka ilmestyy vaikkapa toimiston pöydälle (luvalla tottakai). Täysimetyksellä ruokaakin on saatavissa paikassa kuin paikassa. Olen imettänyt pienoista niin sovituskopissa ja rauhaisassa nurkassa taloesittelyssä kuin ulkona mattojen pesupaikallakin.

Hallitut powernapit kesken seurustelun

Vuosikolmanneksessa leijonaneitomme on tuplannut painonsa ja kasvanut pituutta 10 senttiä. Neuvolan 4kk tarkastuksessa paino oli 6250g, pituus 61.8cm ja pipolla kokoa 42.2cm. Kaikenkaikkiaan hänestä on kuotiutunut jäntevä ja tarkkaavainen hymytyttö. Tempperamenttia kyllä löytyy, mutta harvemmin itkustaa turhasta. Välillä jokin harmittaa, mutta varsin kohtuullisilla itkuilla selvitään. Liikkeelle ei juurikaan vielä yritä, enemmän katselee elämänmenoa ja jokeltelee omia juttujaan. Vieraita kasvoja katselee pitkään, ennen kuin sulaa hymyyn. Viihtyy kyllä sylissä kuin sylissä ja helposti me tyttöä kierrätetäänkin muidenkin pideltävänä. Vielä ei vierasta, katsotaan tuleeko senkin aika vielä.

Parin viime viikon aikana kehitys on ollut huimaa. Taava on oppinut käyttämään ääntään ja se häntä tuntuu ajoin huvittavan. Hän on myös alkanut nauramaan ääneen ja tarttumaan täsmällisemmin esineisiin vieden niitä suutaan kohden. Lapsi parhaassa iässä, joku voisi sanoa. Jokeltelee, nauraa ja on hyvässä vuorovaikutuksessa - mutta ei vielä liiku itsekseen mihinkään. Eipä aikakaan kun sekin kohta koittaa ja saamme todeta kuinka epälapsiystävällinen asuntomme toistaiseksi on. Ehkä jouluun asti kuitenkin mennään rauhassa? Se ois joulukuusellekin mukavaa :)

Koolla on väliä - sittenkin

Pienen ihmisen vaatteet ovat aina arvoitus. Numerolappu selässä antaa osviittaa, mutta totuus selviää vasta päällä. Bodyt ovat leveitä, tai lyhyitä, tai kapeita. Pääaukko venyy, kun pituus ei yllättäen riitäkään. (Tähän nerokkaana ratkaisuna haarakiilajatkopalat, jotka meiltä puuttuu.) Housujen yläresori on mukava, huonojoustoisena kiristävä tai lörppö. Zara on suhteessa pienempää, me&i isompaa. Saman kokoisessa rivissä voi edustajia löytyä niin 56:sta kuin 68:stakin. Vaatteista käytössä vasta paljastuu ne suosikit ja kiertoon pistettävät. Välillä joutuu yllättymään miten naftaliinista kaivettu ihanuus onkin valmiiksi jämpti. Höh.. No periaatteena on ollut että hankinnat ennättäisivät ainakin kertaalleen päälle ennen poispakkausta. Joskus se on jäänyt siihen kertaan.

Unipesä vm.-73/'16

Karderoobin lisäksi universaali kokovaihtelu huomattua, kun hommasin patjaa retropinnikseen. Olin uskossa et peruspinniksen mittoihin sopii perus 120x60cm patja, mut tarkistusmittaus osoitti 70-luvun lastensänkyjen olleen pienempiä. Tenkkapoo tuli kun pinniksen mitoiksi saatiin 106×56. Saa kai patjoja teetettyä mittatilauksenakin - kuha vaahtomuovia mittauttaa - mut ihan ilmaista se tuskin on. Päädyttiin ostamaan Ikeasta vaahtomuovipatja ja fileerausveitsellä sivallettiin siittä vartti pois. Saumurilla suojapussia pienemmäksi ja tiivis änkeäminen, niin patjasta tuli just passeli.

Sama homma lakanoiden kanssa. Olin netistä jo tilaamassa Done by Deerin ihanaisia lakanoita kun kekkasin mitata äitiyspakkauksen vauvanpeiton. Peittohan oli 80×120cm siinä missä lakanalla oli mittaa 100x135cm. Vaikka petivaatteet ei ole sentin päälle, niin onhan se tylsä jos lakanan reunaa roikkuu reilusti löysänä. Eteenkin kun parin kuukauden jälkeen nukkuessa pienet jalat heiluu siihen malliin ettei mikään pysy päällä, ja peittokin myttyyntyy.

Kotimaiset markkinat olivat luonnollisesti äkänneet vauvanpeiton standardikoon, joten ennen Taavan syntymää liinavaatekaappiin hankittiin Familonin Karhusta ja asuntomessuilta Pipsaliinaa. Turhaa hötkyilyä sekin, sillä pussilakanat ja peitot ovat edelleen käyttämättä. Pakkauksen peitto kun on pehmustettuun pakkauslaatikkosänkyyn suhteutettuna turhan suuri. Toistaiseksi Taava on nukkunut mummun BabyMerinosta kutoman filtin tai äitien peitonkulman alla. Ehkä pian hän on niin iso että siirtyy pinnikseen koeponnistamaan kesäisiä hankintoja - kohtuullisen sopivassa koossa.

Isänpäivä

Hyvää isänpäivää pappoille, vaareille, ukeille, isille, isähahmoille, enoille, kummisedille, isänmielisille ja mieskavereille. Onnen hetkiä lasten - pienten tai aikuisten - seurassa niin tänään kuin vuoden muinakin päivinä.

Ukkille ♡ toivoo Taava 3kk

Ja kiitos sille ID-numerosarjalle Väestöliiton papereissa - ihmiselle sen takana.

Verkkoja ja rokotteita

Meidän kylällä on mammaryhmä. Sellainen synnyttäneiden rinki. Saanut alkunsa vauvatapaamisesta, jonka lastenneuvolan terveydenhoitaja järjestää, jotta äidit löytäisivät toisensa. Saisivat kahviseuraa ja verkostoituisivat. Etteivät masentuisi - sanoisi isäni - kun ei ole "mitään tekemistä". Muutaman äidin rinki on pullataikinana paisunut käsittäen nyt vajaa 15 ensi- ja uudelleensynnyttäjää vm.2016.

Ringin WhatsApp ryhmän tiedot sain lastenneuvolan hoitajalta jo elokuussa. Koska tässä on ollut menoa, meininkiä ja kyläilijöitä koko kymmensormijärjestelmälle, emme ole mammojen WhatsAppin kyytiin ängenneet. Olemme Eiran kanssa ehkä muutenkin ohuesti nihkeitä verkostoitumaan. Emme säädä Setan toiminnassa, emme deittaa sateenkaariperheitä. Tuntuu että vanhojakaan ystäviä en ennätä nähdä siinä määrin kun haluaisi, joten uusia ei juurikaan tule hamuttua.

Viime viikolla kaupan pihalla kuitenkin törmättiin perhevalmennusryhmäläiseen, jolle oli syyskuussa syntynyt tyttö. Ennen kuin ehdin kissaa sanoa, olin osa kylän mammaryhmän ketjua. Sittemmin viestiä on alkanut pukata parinkymmenen päivätahtia. Viikossa eteeni on avautunut mahdollisuus halloween nyyttäreihin, päiväkahvituksiin, perhekerhoon NOSH-esittelijöineen ja parin viikon päästä häämöttävään pikkujoululeffailtaan. Naamiasnyyttärit ja pikkujoulut skippaan, mutta tänään kolmen naisen koplamme osallistui kokoontumisajoihin erään mammaryhmäläisen luona. Naispari ei häkellyttänyt seuruetta (ehkä juttu oli jo ehtinyt kiiriä?). Kaffipöytähölötykset kulkivat tutuissa, äiti-aivoille sopivissa aiheissa. Millainen tutti (sain vinkkejä, kun Taava ei tuttia oikein huoli), nukkuminen, vaunuilu, leffaillan leffa ja isänpäivä. Joulu ja anopit. Lapset itki vuorotellen, isommat sisarukset söivät ahnaasti suklaata. Vauvoja syötettiin pulloista ja rinnoista. Värikästä menoa. Ihan varma en vielä ole, mitä mieltä olisin ryhmäilystä. Päivä poiki kuitenkin kutsun huomiselle, johonkin terveysiltapäivään. Eira karkaa työvelvollisuuksiin vedoten Helsinkiin. Mä en tohtinut kieltäytyä, joten mikäli estettä ei tule, niin nyt ryhmäydytään kunnolla.

Klassikko

Ja mikäpä estäisi? Tällä kertaa pikkuneiti. Olimme nimittäin iltapäivän päätteeksi 3kk neuvolassa ja rokotuksilla. Käynti sujui mukavasti, kehitys oli ikätasoista ja kasvu hyvää. Pituutta oli 59.3cm ja painoa 5565g. Painonnousu on jonkin verran hidastunut, mutta kun omalla käyrällään kasvaa ja on tyytyväinen niin esteitä täysimetyksen jatkamiseen ei ole. Ja sitten ne rokotukset.

Rokotteet ovat terveysvalinta, jonka vanhemmat tekevät lastensa puolesta. Rokotuksista sinällään voisi kirjoittaa pitkän ja polveilevan breivin. Puhua ennusteista, tutkimuksista, sairastuvuuden seurauksista. Sille linjalle en lähde, vaan totean että tunnen riittävästi erityislapsia, joiden rokottaminen ei ole mahdollista. Lapsia, joille ilman suojaa harvinaiset taudit ovat potentiaalisesti kohtalokkaita. Koska oma lapsemme on tiedettävästi terve, hänen rokottamisensa suojaa paitsi häntä itseään, myös muita. Normaalitilanteessa katsonkin rokottamisen yhteiskunnalliseksi kansalaisvelvollisuudeksi, sanovat pietarsaarelaiset äiti-ihmiset mitä tahansa. Näin ollen päätimme Taavankin saavan normaalit neuvolaohjelman mukaiset, paljon tutkitut perusrokotteet.

Tänään niistä vuorossa oli ensimmäiset piikkirokotteet; pneumokokki (aivokalvontulehdus, keuhkokuume, korvatulehdus) ja viitosrokote (kurkkumätä, jäykkäkouristus, hinkuyskä, polio ja Hib-taudit, kuten aivokalvontulehdus, kurkunkannentulehdus ja verenmyrkytys). Ihka ekan rotarokotteen tyttö sai suun kautta jo 2kk neuvolassa. Siitä ei tullut juurikaan murhetta, paitti nyt niitä kakkajuttuja. Lentävää, vihreää, haisevaa, vaahtomaista, limaista, tiedättehän? Tänään sama satsi uudestaan ja päälle piikit molempiin reisiin. Rota meni mussutellen alas, pistoksista tuli arvatenkin itku. Onneksi terkka oli nopeakätinen pistäjä. 

Iltaa kohden Taava sitten väsähti ja tuttu väsyitku muuttui korkeakonsertiksi. Leijonaneito karjui vedet silmissä ja puikotti jalat oikosena. Rinta rauhotti vain hetkellisesti, lämpö alkoi kohota. Käteenkin tyttö tuntui kipeältä, yötä vasten sai 60mg Panadolin, joka pian rauhoitti nukkumaan. Nyt nyytti tuhisee. Jännitetään yötä ja huomista päivää. Pidetään peukkuja, et rokotereaktio oli lyhyt ja aamulla vastassa on taas tuttu neiti Aurinko. Jos ei, niin huominen menee kotona suppopilvessä ja sylitellen, terveysverkkoiltapäivät jääköön unholaan.

Vauva kissaperheessä

Meillä on vauva kissataloudessa. Ja nimeenomaan niin päin, ei kissoja vauvaperheessä. Miksi näin? Koska karvalapsemme olivat ensin. Vauva tuli kissojen kotiin :) Merituulen Minna ja Pena-projektin Raija olivat kiinnostuneita kuulemaan näiden kahden rodun - kissa-aatelin ja vauvaihmeen - yhteensovittamisen alkutaipaleesta, joten tässä sen ansaitsema oma breivi. Sen kunniaksi alkuun esittelen postauksen karvaiset päähenkilöt:

Seniori seurailee

 Seniori. Viittä vaille viisitoista. Vanha rouva, jolta löytyy tunneälyä enemmän kuin kylän kolleilta yhteensä. Viisas katse, jonka sumentaa vain pöydällä oleva kinkkupaketti. Tai lohi. Tai Sheba. Tai.. no oikeastaan mikä tahansa herkuksi (=syötäväksi) luokiteltava. Ikäneidon liikunta ja ulkoilitottumukset rajautuvat terassiin ja auringon lämmittämiin sopukoihin. Entinen metsästysprinsessa viettää eläkepäivänsä pääosin nukkuen. Tosipaikan tullen hän kuitenkin on talouden kruunaamaton alfanaaras.

King as iCat - omii laitteet
 kirjoittaakseen kissaliittoon

Kuningas. Omasta mielestään. (Paitsi silloin kun itsevarmuutensa sokaisemana yrittää hyppiä alfanaaraan silmille.) 8-vuotias ragdoll-herra, joka lajille tyypillisesti on lempeä lötkönpötkö. Huomionkipeä ja täynnä ylitsevuotavaa kehräystä. Peiton alle kaivautuja, naaman edessä naukuja. Leikkisä koiramaisella tavallaan.

Kolmonen soffaperunana

Kolmonen. 5-vuotias pahnan pohjimmainen. Kotona lempeää rakkautta, sylikissa vailla vertaa. Esittää jokaiselle vieraalle miten häntä ei ole "koskaan kukaan silittänyt". Pihalla neito on pienestä koostaan huolimatta pippurinen pakkaus, joka pitää kulmakunnan kollit rouvan nuhteessa. Metsästyspiireissä hän on nuijan kopautusta vaille valmis seuran puheenjohtaja hoitaen omat ja naapurin pienjyrsijäkannat. Onpa paikallinen Xena kerran päättänyt päivät tapapihalle eksyneeltä käärmeeltäkin. Kotona sen kynnet pysyvät viisaasti käpälien suojassa.

Vaikka kaikkien kissojemme luonne oli tuttu, mietitytti meitä vauvan tulo. Luotan kissoihini, joten räpsäisyistä ja hyökkäyksistä ei vastasyntyneen kanssa ollut pelkoa. Eniten mietitytti kissojen hakeutuminen vauvan kylkeen. Kolmonen kun on krooninen päällänukkuja ja Kuningaskin rakkauspuskemisissaan jättää hengitystiet huomiotta. Vauvan laatikkosänky pinniksessä herätti mielenkiintoa ja houkutti nukkumaan siinä määrin, että ennen synnytystä katsoimme parhaaksi pitää siinä kantta päällä.

Sängyn koekäyttäjät

Makuhuoneen oven kiinni pitäminen ei olisi vaihtoehto, sillä suljettua ovea Kuningas jaksaisi ikävissään hakata loputtomiin. Harkitsimme kissaverkkoa. Clippasafen pinnisverkko vaikutti työläältä. Verkko kiinnitetään ja kiristetään jalkoihin koko pinnasängyn ympäri. Niinkö sitten lähden purkamaan ja kiristämään laitosta aina kun vauva menee päikkäreille (joka on usein)? Aina kun yöllä nostan hänet rinnalle ja takaisin sänkyyn (joka sekin on kohtuullisen usein)?  Joka kerta kun kurotan tyynnyttelemään unissaan ynisijää? Tuskinpa. Hepe-verkko olisi helpompi. Kuin kansi, joka nostetaan pinniksen päälle. Siinä kissa pääsisi pinnojen välistä sänkyyn, mutta kun pohja on nostettu, niin verkon ja laatikon reunan välistä se ei pujahtaisi vauvan nukkumapaikkaan. Koko teki mutkan matkaan. Meidän 40v vanha retro-pinnis on pienempi kuin standardikokoinen verkkokehikko, joten Hepekin jäi ostamatta. Uskaltauduimme kokeilemaan ilman verkkoja, sillä monet kissanomistajat kertovat kissojen jättävän vauvan tultua nukkumapaikkan rauhaan, vaikka ennen syntymää sänkyihin tunkevatkin.

Ensivaikutelmaa

Emme siis olleet valmistelleet kissoja tai vauvaa toisiinsa mitenkään ennen H-hetkeä. Emme tuoneet vauvanvaatteita nuuskuteltavaksi, emme rakentaneet barrikadeja. Kotimatkalla teimme sotasuunnitelman; vauva nostetaan kaukalossaan keskelle lattiaa kissojen haisteltavaksi. Ollaan lähellä vakuuttamassa kaikille et homma on ok. Ketään ei pidetä sylissä tai pakoteta. Ensin apajilla piipahti Seniori. Haisteli uteliaasti, katsoi mua sanoakseen "vai tollanen taas" ja paineli keittiöön odottamaan herkkuja. Nuoriso kävi kaukalolla toinen toistaan tukien. Tuliainen oli jännittävä ja ensi nuuskausten jälkeen hipsittiin kauemmaksi. Oltiin kuin ei oltaiskaan. "Ehkä se häviää."

Päikkärietäisyyttä

Siitä se yhteinen arki lähti. Kissoille me aikuiset oltiin edelleen ykkösiä. Meidän kylkeen ja jalkoihin hakeutuivat nukkumaan. Vauvan kiersivät kauempaa. Pikkuisen peti houkutti, mut kuultuaan kiellot, saatuaan kerran lähtöpassit ja nähtyään siellä Taavan, kääntyivät kannoillaan. Tuulikaapissa nököttäviin vaunuihin ja turvakaukaloon eivät ängenneet koskaa. Isolle sängyllekin asettuivat varauksella; eihän tuosta kääröstä tiiä jos vaikka se hyökkää. Väistivät vauvan säpsähdystäkin, kunnes alkoivat luottaa sen taistelukyvyttömyyteen.

Vanhus tutki Taavan mielialoja. Kun tyttö alkuaikoina känisi sitterissä, Seniori asettui viereen vahtiin. Kun vauva itki lohduttomasti sylissä, Seniori hyppäsi viereen ja katsoi kuin sanoen "mitäs ajattelit sille tehdä?" Taava oli kuusiviikkoinen, kun kolmonen ekaa kertaa kävi puskemassa huitovia käsiä. Kaksikuisena tyttö sai Kuninkaalta rakastavat ensilipaisut päälaelleen.Nykyään voivat asettua vauvan lähistölle nukkumaan, mutta vain silloin jos minä tai Eira ollaan siinä myös. Taava sinällään ei ole kovin ihmeellinen kun siltä ei saa ruokaa eikä rapsuja.

Näin kahden ja puolen kuukauden kohdalla yhteiselossa ei ole ollut rypyn ryppyä. Me pyrimme opettamaan Taavalle alusta asti eläinten hyvää kohtelua ja kunnioitusta perheenjäseninä. Sanomattakin on selvää, että välikohtauksilta tuskin vältytään sitten kun Taava oppii liikkumaan ja tarraamaan. Silti luotto kissoihin on kova. Ensisijaisesti karvatassut väistää, piikkikinnas ei heilu kuin aiheesta.

"Onks pakko halii jos ei haluu?"

Ei sekään niin vaarallista ole, jos tytön ymmärtämättömyys joskus aiheuttaa hälle naarmun tai pari. Se on vain elämää. Kuten kissanruuan syöminen äitien katseen välttäessä. Oppia ikä kaikki.

Sateenkaarileijonan kaste

Leijonaneidon ristiäisiä juhlittiin viime lauantaina. Kaste ja sukujuurille uskollinen karjalaistyylinen juhla lämpimine ruokineen järjestettiin kylämme seurakuntasalissa, sillä lähimmäisten läsnäolojoiden joukko oli sen verran suuri, ettei kotiin oltaisi mahduttu vaikka sopu sijaa antaakin.

Pääsimme Eiran kanssa paikanpäälle asettelemaan pöytiä ja kukkia jo perjantaina. Muistin tilan lapsuudesta ja olo oli jotenkin nostalgisen juhlava, kun omilla avaimilla kulki ees taas. Taavakin viihtyi sarvikuononsa kanssa hoitoalustalla keittiön lattialla kun äidit koristelivat maljakoita ja keräsivät kimppuja. Väsäilimme valmiiksi myös Taavan vauvakirjaa, joka toimi juhlassa vieraskirjana. Homma kun lähti käsistä, niin pian oli pöydissä ohjelma-menu-kortit ja istumapaikat tuttavapiirimme yhteensovittamiseksi. Pimeän tullen sali oli valmis. Kastepöydällä edesmenneen isoisän ostama malja.

Itse juhla meni hienosti. Taava puettiin sukumme kastemekkoon, jossa myös minut on kastettu. Kummitädit sylitteleivät häntä vuorotellen ja kummisetä luki lukukappaleet. Pappi puhui kivasti, yhteisrukoukset luettiin, tahdottiin ja Jumalan kämmenellä veisattiin. Välistä neiti huuteli asioitaan, välillä kuunteli hiljaa. Kasteen jälkeen syötiin lämmin ruoka ja Taavan ainoa serkkupoika soitteli flyygeliä. Musisointi haparoi omaan tahtiinsa, poika kun on autistinen. Pöydissä kiersi vauvakirjan ohella myös mun ja Eiran vauva-albumit.

Ennen kakkukaffia kerrottiin juhlaväelle nimestä. Miksi juuri se nimi oli valittu. Raotettakoon nimimerkkien takaista todellisuutta sen verran, että paljastetaan tytön koko nimeksi tulleen Saima Taava Maria. Lyhyt versio nimen tarinasta kuuluu näin: Saima on nimi josta molemmat olemme pitäneet ja sillä leikitellet alusta asti. Se oli myös karjalajuurisen isoäitini äidin nimi. Taava oli suosikkini ja kun tällä erää minä tein työn niin se oli valittu väliaikaiseksi sairaalanimeksi. Väliaikaisessa käytössään se tuntui istuvalta, joten oli luonnikasta jättää se yhdeksi nimistä. Vanhana ja harvinaisena suomalaisnimenä (1800-luvun suomennos nimestä Gustava) siihen kastaminen on melkeimpä kulttuuriteko. Maria on Eiran toinen nimi, ja samalla nimi, joka on aiemmissa polvissa kulkenut myös meidän suvussa. Vaikka arjessamme kutsumanimi vaihtuu ristimänimeen, blogissa Taava jää elämään ja se tulee jatkossakin olemaan leijonaneidon kutsumanimi tällä puolen.

Lahjaksi neito sai kaikkea mukavaa muumiastioista säästöpossuihin ja leluihin. Perinteitä kunnioitti hopeinen kummilusikka nimin ja strategisin mitoin kirjailtuna. Jatkumoa hehkutti Tillanderin kummihelminauha, johon ensimmäisen helmen saa kasteessa, seuraavat tulevien juhlapäivien mukana. Kepeää leikittelyä edustivat ihastuttavat kumisaappaat sekä Vauvan vaaka -laulukirja ja CD. Tanssin ohella tämän hetken suosikki Taavan mielestä on BabyBjörn-sitterin lelukaari jota on hauska rämpyttää.

Mitä kirkkoon ja sateenkaariperheisiin tulee, ei meillä ole muuta kuin positiivista sanottavaa. Täytyy myöntää, että näin pikkukylällä kirkon edustajien suhtautuminen jännitti, vaikka emme ole koskaan törmänneet ennakkoluuloihin. Ennen ristiäisiä kävimme kirkkoherranvirastossa kastetapaamisessa. Puhelimessa jo kerroin Taavan kuuluvan vähemmistöperheeseen, jossa isä on tuntematon käsite. Äänestä kuulin kirkonmiehen hymyilevän. Tapaaminen oli lämminhenkinen ja kastetilaisuudessa meitä kohdeltiin tasavertaisina vanhempina. Missään vaiheessa emme kuulleet maagista kysymystä "Kumpi teistä onkaan se äiti?" Kastetodistuksessakin molempien nimet lukee vierekkäin.

Toisaalta miksi asia olisi toisinkaan? Vaikka kirkko ei vihkisi naispareja uuden lain astuessa ensi maaliskuussa voimaan, on piispainkokous antanut selonteon, jossa korostetaan samaa sukupuolta olevat parien tasavertaisuutta. Heitä kunnioitetaan, heidät toivotetaan tervetulleiksi kaikkeen seurakunnan toimintaan ja - ennen kaikkea - heitä kohdellaan tasavertaisesti perheenä. Tämä todentotta ainakin meidän pienessä seurakunnassa toteutui. Lämminhenkistä onnitteluhalausta myöden.

Kutsu kummiuteen

Kultainen kummius. Yksi aikuisen elämäni antoisimmista tehtävistä. Itselle on kummilapsia vuosien varrella siunaantunut seitsemän kappaletta, kaksi tomeraa tyttöä, viisi vauhdikasta poikaa. Jokaiseen olen pyrkinyt ylläpitämään yksilöllistä suhdetta. Yhdessäolomme todentuu paitsi laatuaikana huvipuistoissa, joulujuhlissa ja kesäteattereissa myös arkisissa lapsenvahtikeikoissa, harrastuskenttien laidoilla ja whatsappissa. Etäisyys ja 3-16v ikähaitarit asettavat raamit sille miten paljon kutakin lasta näen. Uskaltaisin kuitenkin väittää onnistuneeni solmimaan 7 ainutlaatuista, luottamuksellista aikuinen-lapsi-suhdetta.

Kun aloimme miettiä Taavan kummeja, ajatuksenamme oli löytää aikuisia, jotka jakavat kanssamme samat arvot. Joilla on aikaa läsnäololle ja taipumus rakentaa oma-aloitteisesti suhdetta lapseen. Joiden kanssa kasvatusajatukset menevät siinä määrin yksiin, että voisimme luottaa lapsen heidän huomaansa jos itse emme hänen huoltamiseensa kykenisi. Mielestämme valinta tulisi tehdä lapsen parasta ajatellen. Ei aikuisen näkökulmasta tai velvoitteesta pyytää omia sisaruksia tai kummilasten vanhempia. Ei siksi, että pyytämättä jättäminen pahoittaisi jonkun innokkaan mielen. Halusimme Taavalle aikuisen luotetun ystävän, jolle kerrotaan niitä juttuja mitä äitien kanssa ei puhuta. Aikaa ja muistoja. Ihmissuhteen, joka jatkuu konfirmaation jälkeenkin.

Kummikandidaatteja oli rivillinen, joten valinta ei ollut yksiselitteinen ja liikkeelle oli ampaistava poissulkuperiaatteella. Enot karsittiin ja heille sälytettiin aktiiviset roolit jo sukulaisuussuhteiden perusteella. Haimme kirkkoon kuuluvia, joten kirkollisveroja maksamaton osa putosi pois (onhan kyseessä kristillinen toimitus). Lopulliseen kummikavalkaadiin teimme yhteisen pariskuntavalinnan ja lisäksi Eiralta tuli yksi valinta, multa toinen. Kummeista tuli nelikko, joka koostuu kolmesta esikuvallisesta naisesta sekä yhdestä lempeästä ja elämänviisaasta partasuusta.

Kutsut kummitädeille

Päätöksen jälkeen mietimme koska uutispommi pudotetaan. Tai oikeastaan; koska esittäisimme vienon kysymyksen, sillä kummiuteen liittyvä läsnäolotoiveemme on sen verran "vaativa", että jokaisella olisi oikeus ja tilaa kieltäytyä ilman loukkaantumista. Fundeerasimme onko ajoituksella millaista väliä? Toiset ottavat kummiuden puheeksi hyvissä ajoin raskausaikana. Toiset taikauskoisina vasta syntymän jälkeen. Jotkut pyytävät kummiksi kasvotusten, toiset kutsuvat kortilla. Puolensa ja puolensa. Kun kummius sovitaan raskausaikana, pääsee kummiuteen orientoitumaan hyvissä ajoin ja syntymän odotus saa uuden uloitteen. Kasvokkain kysyessä pääsee todistamaan vastapuolen reaktion. Korttista jää kummille mukava muisto ja postikutsussa vastaanottaja saa rauhassa miettiä vastaustaan ilman odottavia katseita. Me miksasimme.

Pariskunnalle esitimme pyyntömme yhteisellä vappupäivän illallisella silmästä silmään. Erillisvalinnat saivat kummikutsut korteilla. Korteilla, jotka ostettiin (siis ei askarreltu itse? taas ropisee huono-äiti-pisteitä..) laskettuna päivänä, kirjoitettiin tunnelmallisesti ensimmäisten supistusten välillä ja postitettiin syntymäpäivänä. Kukin sai kutsun omin sanakääntein, mutta viesti oli kaikissa samanmoinen. Lainaus serkkutyttöni saamasta kortista kuuluu näin:

"Kummia vailla olisi nyt

perheemme vastasyntynyt.

Lahjan parhaan jos lapselle antaa vois,

vierelle jonkun kulkua turvaamaan tois.

Nyt kutsumme kummia siunaamaan,

pientä tytärtämme ihanaa.

Ei haluta sulta rikkauksia pummia,

vaan haemme perinteistä läheistä kummia.

Ja kun neito teininä luoksesi kurvaa,

hän yhä saisi tukea ja turvaa.

Jos aarteelle tälle voit elämää näyttää,

aikaasi ja rakkauttasi säästämättä käyttää. 
Pyydämme Sinua matkalle tälle,

hetkiä, neuvoja, aikaa hälle.

Anna ajatusten rauhassa karttua,

miettien tahdotko haasteeseen tarttua."

Koevedoksia kastekukista

Onneksemme - ja Taavan onneksi - kaikki suostuivat. Kasvotusten pyydetyt ilahtuen, kortin saaneet kyyneliin herkistyen. Virallisesti tehtävä otetaan vastaan ensi viikonloppuna, kun tyttäremme päälakeen sivellään vettä kolmeen otteeseen. Lauantaina nimittäin pikkukylän seurakuntasalissa juhlitaan leijonaneidon nimeä.

Riittävän hyvä vanhemmuus

Vuosien mittaan sitä on törmännyt jos jonkinlaisiin perheisiin ja kasvatusmalleihin. On maalaisjärkeä ja perinteitä, on lapsen ehdoilla kohtaamista ja positiiviseen palautteeseen perustuvaa, negatiivisia kokemuksia välttäviä kasvatusmalleja. On uskonnon sävyttämää elämää. Sitten on se varjopuoli. Perhe-elämää varjoissa moninaisine ongelmineen.

Kun oma lapsi oli tuloillaan, huomasin suhtautuvani uudella lailla lapsiin, niiden elinympäristöön ja hyvinvointiin. Ihastelin kummilasteni vanhempia ja sitä miten pitkäjännitteisesti he ovat onnistuneet kasvattamaan reippaita, hyväkäytöksisiä lapsia. Tunsin ajoin voimattomuuttakin; onkohan musta tohon? Mitä jos en osaakaan?

Vastaavasti lehtijutut lasten kaltoinkohtelusta ja hyväksikäytöstä osuvat nykyään entistä kipeämmin sydämeen. Kun sylissä on pieni käärö, ei mieli voi ymmärtää, miten joku voisi tehdä lapselleen pahaa. Tuolle viattomalla ihmistaimelle. Mutta sitä tapahtuu, päivittäin. Männä viikolla uutisoitiin vajaan vuoden ikäisestä lapsesta, jolta oli löydetty elimistöstään korvaushoitolääkkeitä. Päihdeyksikön ylilääkäri tuumaa, että joskus on törmännyt tilanteeseen jossa lapsi on päässyt käsiksi vanhemman lääkkeisiin. Mutta koskaan se ei ole ollut tahallista. Tai sitten sitä ei vain ole myönnetty? Mielessäni kytee nytkin epäily. Onhan kyseessä alle 1-vuotias.

Mielikuvituksen tie on nopea; Vanhemmat ovat korvaushoidossa ja lastensuojelun asiakkaita. -> Tulee retkahdus, oheiskäyttöä. -> Kutsutaan yllätysseuloille. -> Tulee pelko huoltajuuden ja lapsen menettämisestä. -> Tarvitaan puhdasta virtsaa, jota saisi kerättyä lapselta. -> Ongelma: virtsa on liian puhdas. Siinä ei ole korvaushoitolääkettä. -> Hoidetaan asia antamalla lapselle pieni määrä. -> Yliannostus.

Ei olisi ensimmäinen eikä viimeinen päihdeperhe, jossa tuo kauhistuttava konsti keksitään. Onhan jokaisella vanhemmalla sisäsyntyinen tarve saada pitää lapsensa. Hinnalla millä hyvänsä. Lasta ei haluta luovuttaa vieraille, vaikka se olisi kaikille parempi. Siitäpä mieleen muistuu uutisissa pyörinyt Vilja Eerikan tapaus, joka kärjistyi kiusaamisen ja kaltoinkohtelun päätteeksi lapsen surmaamiseen. Järkyttävää. Ajatus ahdistaa, kurkkua kuristaa, kuvottaa. Tuntuu kaukaiselta, epätodelliselta. Silti, tänäänkin, moni lapsi elää perheessä, jossa elämää terrorisoi oma vanhempi.

Näitä kun miettii, niin suojeluvaisto omaa tytärtä kohtaan saa ennenkokemattomat mittasuhteet. Tekee mieli vain pidellä pienokaista rinnallaan ja luvata, että on superäiti joka hoitaa kaiken. Hetken päästä lapsi kuitenkin itkee selittämätöntä itkuaan. Tunnet riittämättömyyttä kun et tiedä hänen vaivaansa etkä onnistukaan sitä poistamaan. Olet vain läsnä. Mietit, osaanko tätä? Mitä tästä tulee? Niinä hetkinä eeppisen lastenpsykiatri Jari Sinkkosen sanat valaisevat tietä: Avainsana on riittävän hyvä vanhemmuus. Ei täydellinen, ei edes täydellisyyttä tavoitteleva. Riittävän hyvä.

Vertaamatta muihin peilaan sanoja itseeni vanhemmuuden alkumetreillä. Riittävän hyvä. Kaikkinen monilokeroisine ulottuvuuksineen. Helppoina ja haastavina aikoina. Emme ehkä käännä elämäämme pyörimään Taavan ympärillä. Sillä - kuten kuopuskummilapseni äiti viisaasti totesi - vanhempien elämä oli ensin. Taava tuli osaksi meidän elämää, eikä elämämme lopu vaikka toki muokkaamme sitä lapselliseksi. Olkoon se onni tai onnettomuus, mutta lapset eivät valitettavasti voi valita vanhempiaan. Luulen kuitenkin, et vanhemmuuden arpapelissä Taava sai ihan hyvät kortit, kaksi punaista rouvaa. Riittävän hyvä vanhemmuus -  siihen pystynemme kyllä. Maalaisjärjellä ja läsnäololla uskoakseni pötkii jo pitkälle :)

Kasvua, kehitystä ja kontrolleja

Vastasyntyneen kehitys on huimaa seurattavaa. Pienet posket pyöristyvät, kaksoisleuka ilmestyy ja reisiin tulee vauvamakkaraa. Alkuun tuntuu, et kaikki vaatteet pyörivät päällä, mut pian se muuttuu. Kun elokuun 10.päivä kotiuduttiin, Taava painoi 2862g. Syyskuun alussa lastenneuvolan terkan kotikäynnillä Taava oli kerännyt painoa kilon verran painaen jo 3870g. Viime viikolla oli neuvolalääkäri, jossa grammamääräksi mitattiin 4350g ja senteiksi 53cm. Painoa on kerääntynyt keskimäärin 250g viikossa ja hoikan neidin painokäyrä on syöksähtänyt miinuspuolelta keskikäyrän yli plussalle. Hyvä niin. Muutenkin neuvolaseurannassa on kaikki ollut kunnossa. Sydän ja keuhkot kullostavat normaaleilta ja reisivaltimopulssit, kallon luut sekä lonkat ok. Heijasteet tulevat vielä normaalisti, mitä nyt laiskana askeltajana kävelyheijaste on jäämässä pois.

Labrassa vuoroa odotellen

On se jännää, et miten oman lapsen tutkimuksia jännittää. Ei pelkästään tuloksia, vaan itse toimenpiteitäkin, vaikka itse on pitänyt lukemattomia kertoja kiinni vastasyntyneestä eri tutkimusten, näytteidenoton ja calmette-rokotusten yhteydessä. Sen huomasin kun raskaudenaikaisen uä-löydöksen vuoksi kävimme elokuussa sairaalassa munuaiskontrolleissa. Eteenkin labra ja sinne varattu puolen tunnin aika juili vatsanpohjassani etukäteen. Tuntui hurjalta ajatella miten kolmikiloisesta vauvasta löytyy käsivarren taipeesta verisuoni, josta saadaan useampi putkilo verta, kun äidinkin suonet on vaikeesti löydettävissä. Loppupeleissä näytteenotto meni hyvin. Labran koko henkilökunta (eli kaikki kaksi, mut "koko hlö-kunta" kuulostaa dramaattiselta :D), piti tytön kädestä kiinni ja puuhasi näytettä. Mä koitin rauhotella leijonaneitoa 20% glukoosilla, joka toimii vastasyntyneen kivunhoidossa varsin hyvin.

Vatsan ja munuaisten ultrakin meni mukavasti. Radiologi oli rauhallinen ja hoitaja hymysuinen. Lasten tutkimushuone oli täynnä jos jonkin viihdykettä, mut eipä pari-kolmeviikkoinen niiden päälle vielä perustanut. Hoitaja ja Eira pitelivät Taavaa paikoillaan, minä seurailin silmä kovana uä-kuvaa. Radiologilta saatiin jo huojentavat uutiset, kun uä:ssä ei näkynyt mitään erityistä. Hyvät uutiset vahvistuivat myöhemmin kun lastenlääkäri soitti ilmoittaakseen myös labrojen olleen ok. Jatkossa siis siirrymme normaalikaavan mukaiseen neuvolaseurantaan. Se jos mikä oli ilouutinen :)

Nyt voimme ilman erikoisempia huolia seurata Taavan kehitystä. Sitä miten viikko viikolta katse terävöityy, kulmat kurtistuu pohdintaan. Miten hymyheijasteiden joukkoon viime viikolla eksyi ensimmäinen äideille suunnattu sosiaalinen hymy. Miten tällä viikolla neito on aloittanut seurusteluharjoitukset. Ensin leikkidinon ja halikissan kanssa, sittemmin seurusteruyritykseksi tulkittavia äännähtelyjä on satunnaisesti tullut äideillekin. Tai sitten me vain kuvittelemme niin. Pääosin hän hiljaisena tuijottelee kun me juttelemme, ehkä kokee ettei saa suunvuoroa.

Hyvä juhlameno, rento takakeno

Niin se menee. Yhtenä päivänä ynisevästä kerästä tulee vuorovaikutteinen pieni ihminen - hups. Helposti sitä varmaan huomaa odottavansa jotain seuraavaa; ensisanaa, jokelteluja, kierähdystä, ensimmäisiä liikkeellelähtöyrityksiä. Samalla iskee haikeus, kun taakse jää se ensiaika pikkukäärön kanssa. Siksi tuleekin päivittäin pysähdyttyä. Tänään tää on parasta just näin :)

Emerituspääkaupungin päivä

Vuosittain kuulas syyskuun kolmas sunnuntai saa kantaa Turun päivän leimaa. Vuodesta -61 asti on vietetty päivää, jonka päätavoitteena on saada lähikuntien kansa ja kaupunkilaiset tutustumaan kotipaikkakuntaansa. Turun päivä on perinteisesti ollut kolean aurinkoinen täyttäen kadut uteliaista ihmisistä. Ja mikäpäs siinä kierrellessä kun maksutonta nähtävää ja koettavaa on joka kulmassa.

Ohjelmaa on kaiken ikäisille ja lista on niin pitkä ettei millään päivässä ehdi kaikkea, vaan on valittava kirsikat kakusta omien mieltymysten mukaan. Aamu avautuu Tuomiokirkon kellojen kuminaan. Sen jälkeen partaveitsiväki pääsee nostamaan tanssijalkaa kun kauppatorin Heikin markkinoilla kajahtaa toritanssit. Jokirannassa koko perhe voi seurata kuinka Aurajokea puhdistetaan sukeltaen. Forum Marinumin pihalla pääsee tutustumaam nykyaikaisen sataman toimintaan ja vastapainoksi sekä keskuspaloasemalla että vesilaitosmuseolla kierrätetään väkeä tutustumassa pelaatustoimen ja vedenjakelun pitkään taipaleeseen aina 1800-luvulta alkaen.

Vanha kirjapaino Käsityöläismäen museokylässä

Kaikki museot ovat avoinna ja niissä kiertäminen on pääosin ilmaista. (Poikkeuksena tänä vuonna oli Turun taidemuseo, jossa oli Helene Schjerfbeckin näyttelyn avajaisviikonloppu.) Kulttuurinnälkäisille on helppo suositella päivää Sibelius-museossa, Wäinö Aaltosella ja Aboa Vetus & Ars Novassa. Aboa Vetuksen rauniokorttelin saloihin opastava yleisökierroskin on maksuton. Lapsellista museohistoriaa löytyy helposti Turun linnasta, Biologisesta museosta, Käsityöläismäeltä ja Apteekkimuseosta.

Päivän huipennus Aurajokirannassa

Turuilla ja toreilla on eloa, kun Turkuseuran Pelimannit ja paikalliset bändit esittävät Vanhalla Suurtorilla musiikkia ja murrejaosto lausuu runoja Turun murteella. Lapsille luetaan Turun sanataideyhdistyksen toimesta satuja tunnelmallisessa satuteltassa. Lisäksi ohjelmassa on streetbasketia, kisailua, ilmapalloja, pomppulinna, ruokakojuja, lätynpaistoa ja ongelmanratkaisutehtäviä. Onpa trendinmukaisena houkuttimena myös nuorisovaltuuston ylläpitämä Pokémon GO -lure ja sisäistä zeniään etsiville pop up -jooga. Päivä huipentuu ilotulitukseen, joka on toiminut Turun päivän closurena jo yli neljäkymmentä vuotta. Silloin Aurajokiranta tulvii ihmisiä kuin uuden vuoden vaihtuessa.

Itse olemme useana vuonna kiertäneet tuona päivänä kaupunkia ja aina löytäneet jotain uutta. Lie selvää, että tulevina vuosina viemme myös Taavan tutustumaan Turkkuseen ja sen vaiherikkaaseen historiaan. Päivä on pala parasta Turkua. Ei pelkästään paikallisille vaan myös vierailijoille. Jos on kiinnostunut Turku-ähkystä, niin silloin kannattaa apajille suunnata.  Tämän vuoden päivä oli eilen, ensi vuonna palataan taas astialle. Tul sääki :)