Isä(tön)

Isänpäivänä luen pitkän, aikuisen tuskaa tihkuvan tarinan. Tilitykseksikin sitä voisi kutsua, sillä kuvaahan se oikeaa ihmiskohtaloa, hänen elämäänsä. Se kertoo suljetun oven takana itketyistä öistä. Hiljaisista rukouksista, jotka lausuttiin salaa äidiltä. Isästä joka ei koskaan tullut. Isästä jota toivoi, jota kipeästi kaipasi. Isästä, josta ei tiennyt mitään. Ensi kerran tunsin riittämättömyyden tunnnetta.

Tunne ei koskaan aiemmin ole minua yllättänyt. Ei edes silloin kun leijonaneito on opetellut haparoivin sanoin perhesuhteita. Kertonut: "Simo äiti isi. Taava isi ei. Taava äiti äiti. Minu äiti." Silloin ollaan puhuttu perheistä ja tästä hänelle kaikkein luonnollisimasta perheestä. Halattu. Meidän perhe.

Olemme puhuneet Eiran kanssa sukupuolimalleista ja kasvavan lapsen/nuoren/aikuisen luontaisesta tarpeesta tietää juuristaan. Uskon että aika näyttää ja opettaa. Se miten hyvin onnistumme kasvatuksessa ja miten tasapainoisen tyytyväinen lapsi perhemuotoonsa on, vaikuttanee siihen miten isättömyys koetaan. Riittämättömyyden tunteeni juontanee siihen, miten voin tai osaan lastani tuolloin tukea. Sillä hän kokee jotain sellaista mitä me emme ole kohdanneet. Hän on isätön.

Meillä on aina ollut isä. Lähellä tai kaukana, mutta ollut kuitenkin. Vähintään kuvina. Hänellä isää ei tule olemaan. Kirjaimelllisesti. Lähtökohtansa isättömyyteen ovat omassa raamissaan. Hänellä on alusta asti vanhemmat, jotka ovat avoimesti puhuneet hänen taustastaan. Hänellä on mahdollisuus saada tietoonsa luovuttajan nimi ja selvittää geneettiset juurensa. Mutta se ei tuo hänelle isää. Koskaan.

Kotona on kahden vahvan naisen mallit, jotka romuttavat sukupuolirooleja antaen luvan olla niin vahva tai heikko kuin haluaa. On alikersantin natsoja, on rekkakorttia, on raksahommia, on renkaanvaihtoja ja muita tehtyjä "miesten töitä". Mutta se ei tee meistä miehiä. Se ei auta jos lapsi kaipaa miehen mallia saman katon alle. Siinä olen voimaton. Ja tuolloin meidän on ymmärtäiväisesti on hyväksyttävä, että isänkaipuu on luonnollista silloinkin vaikka lapsi olisi onnellinen siinä kaikessa mitä on. Ettei se johdu siitä, että olisimme vanhempina jollain lailla epäonnistuneet.

Näissä tunteellisissa pohdinnoissa olen entistä onnellisempi, että Taavalla on ukki. Läheinen mieshahmo, joka on läsnä, leikkii, kasvattaa ja jota rakastaa. Jolle tehdä se isänpäivän kortti ja joka huomennakin tulee päiväkodin isänpäiväjuhlaan tyttäremme kanssa. Kunpa tämän tärkeän kaksikon yhteinen tie olisi pitkä <3

Uuden sukupolven päiväkotikuva

Leijonaneidolla oli keväällä päiväkodissa kuvaus. Ylihinnastaan kritisoitu pakollinen pakettiostos, jonka tarvitsee jokaisen lapsuutta ja sukulaissuhteita kunnioittavan vanhemman hankkia vuosi toisensa perään.

Niinpä mekin ilmoitettiin Taava kuvaukseen ja odotettiin päivää jännityksellä. Lähinnä kahdesta syystä; ensinnäkin että onko tyttö terveenä hoidossa ja toisekseen että kuinka surkealta neito aamukuvauksessa klo 8.30 näyttää. Hänellä kun tuolloin oli tapana itkeskellä hoitoon jäädessä.

Äidit ennakoivat että vieras aikuinen tummalla järkkärillä saa tytön suupielet saletisti kääntymään alaspäin ja kuvat näyttää lähinnä traumatisoitumassa olevan lapsen äänekkäältä tunnetulkinnalta. Olinkin laittanut tiedon Taavan arkuudesta ja toiveen hymykuvasta kuvaajalle meneviin lisätietoihin. Ja miten väärässä äidit olivatkaan. Kuvaus oli mennyt hyvin ja hoitotädit kehuivat että hauskoja kuvia on tulossa.

Viikko, pari myöhemmin Suomen Koulukuvaus toimitti koevedokset verkkoon. Myönnän yllättyneeni positiivisesti. Kansiossa oli yli kymmenkunta onnistunutta kuvaa! Taava seisoo, Taava istuu taljalla, Taava matkalaukkupinon päällä, Taava taputtaa, Taava nauraa, Taava katsoo kameraan ja sen ohi. Oli kuvia läheltä, kaukaa ja puolimatkasta.

Koevedos, c. Suomen Koulukuvaus

Meitsit oli ihan liekeissä valinnanvapaudesta. Erityisen ilahduttavaa oli, että kun valitsit kollaasin haluamassasi koossa, siihen sait haluamiasi kuvia vaikka siten että jokaiseen kuvaruutuun tulee erilainen kuva värillisenä, mustavalkoisena tai seepian värisenä. Sai zoomattua, käännettyä tai leikattua. 18 tarrakuvan arkkiinkin valittiin varmaan 7:ää erilaista kuvaa, jotta on mistä valita. Valittiin noutopaikaksi Rajalan kuvaliike, joten painotyö tehtiin laadukkaasti ja pohjukkeet oli ilman Koulukuvauksen tägiä. Ei huano.

Kollaaseja

Mukkilan kansio

Kuvat tillattiin itelle, kummeille, mukkilalle, fammulalle, enoille, kamuille ja kumminkaimoille. Paketti kustansi loppupeleissä saturaisen, mutta kuvaajan suoritus huomioiden hinta oli varsin käypä siitä määrästä. Meillä kun ei ole käyty erikseen studiolla/ammattilaisella kuvauttamassa, niin nämä onnistuneet otokset 1,5-vuotiaasta ajavat asiansa.

Ehkä hauskin jääkaappimagneetti ikinä!
Saa niin hyvälle tuulelle, ettei voinut vastustaa.

Ja onhan niistä leijonaneidollekin iloa; nyt kun ollaan päiväkodista kesätauolla hän tykkää katsoa ryhmäkuvaa ja kertoa kuka kukin on. Pysyy kaverit muistissa loppukesää varten :)

Taaperon elämää

Niin se kasvaa meidänkin pikkuinen. Nyt on jo ensimmäinen kausi päiväkotia takana. Hoitotädeille on sanottu kesäheipat ja jääty kotiin pariksi kuukaudeksi lomailemaan. Taava nauttii täysin rinnoin. Hänestä parasta on äitien, mummun ja ukon seura.

Arki pyörii samassa päiväkodin luomassa rytmissä kodin, puiston ja mukkilan välillä. Lisäksi liipustetaan maailmalla, syödään ja nukutaan (hän nukkuu) matkan päällä. Yhdessä on kiva tehdä mitä vain. Yksin ei useinkaan huvittaisi mitään. (Paitsi ne äidin mielestä tyhmät youtube-videot jossa lauletaan korvamatoa "daddy finger, daddy finger, where are you.." Tiedättekö? Grrr.. Meillä on puhelin entistä tiukemmin kokonaan pannassa.)

Tässä kevään taittuessa kesäksi, puolentoista ja kahden ikävuoden välillä pienen ihmisen persoona alkaa värittyä uudella tavalla esiin. On ymmärrystä, muistia, taitoa ja tahtoa. Arjessa parasta on:

Kirjat. Kirjoista Taava tykkää melkeinpä kaiken näköisinä ja kokoisina. 

"Pii,piiii!!" Piirtäminen ja askartelut.

Vauvanuket ja kotileikit äidin vanhassa leikkimökissä. Erityisen täsmällinen nuori emäntä on siitä missä aikuisen kuuluu istua kun hän tarjoilee kaffia.

Ulkona otetaan "pyä-ä" ja mennään puistoon. Siis Men-nään. Jos aikuinen ei ole lähdössä, Taava kerää hiekkakakkutarvikkeet ja sanoo "Heippa!" Ennen kun silmä välttää, on neito jo postilaatikolla menossa.

Hauskaa on myös jumpassa, kaupassa ja muissa menoissa. Tyttö on edelleen uusissa tilanteissa harkitsevaa tarkkailijasorttia, mut hitaan lämpenemisvaiheen jälkeen varaukseton. Hänestä parasta on auttaa arjen asioissa. 

Kaikki tämä kasvun aika on ihmeellistä niin leijonaneidolle kuin hänen aikuisilleen. On ne pieniä. Ja kohta niin isoja. Onneksi vielä pieniä. "Pippis" sille :)

Varhaiskasvu

Meillä leijonaneidon kasvua on seurattu ja analysoitu nyt oikein urakalla. Kuun vaihteessa päiväkodissa oli ensimmäinen varhaiskasvatuskeskustelumme. Neljä sivua rastiruutuun arvioita ja avoimia huomioita. Tullessamme vasta ovella meille huomattiin sanoa, ettei lapsi yleensä ole niissä mukana. Me kun vartavasten suunnittelimme ajan niin, että on suoraan hoitopäivän päälle. Noh, eipä mahtanut mitään. Taavaa ei homma pahemmin kiinnostanut, vaan hän tutkaili eskarin hienoja soittimia ja akvaariota, söi kassista löytämiään rusinoita. Pulputimme menemään ja pääsimme ounastelemaamme lopputulemaan.

Oman elämänsä stylisti

Tyttö on päiväkodin arvioissa kehittynyt ikätasoisesti. Ruokailee itsenäisesti (kieltäytyy avusta päättäväisesti) ja vaihtelevalla määrällisellä menestyksellä. Yleensä kuitenkin syö ja nukkuu hyvin. Motoriikassa on tapahtunut alkuvuonna suurta harppausta. Tyttö kyllä osaa, mutta uusiin tilanteisiin suhtautuu varauksella. (Kaltaiseni hitaasti lämpeniä.) Laululeikeissä on alkanut matkia. Tunnistaa asioita ja noudattaa ohjeita. Hivenen on kiinnostunut itsenäisestä pukemisesta ja riisumisesta, mutta pääosin odottaa kuin kuninkaallinen, että hoitajat pukevat. (Vieraskoreutta, sillä kotona on menossa haluan itte ja "spagetiksi heittäytymis"-vaihe.) Ei matki juurikaan äänteitä, mutta viittoilee ja muodostaa sanoja. Sanamatkiminen kehittynyt.

Potta ei ole hoitajien mielestä kiinnostanut, joten sitä ei ole tuputettu. Kotona hän pottailee huvikseen (välillä housut jalassa kirjaa lukien) tulee siihen jotain tai ei, vie sinne nukkea ja hokee "kakkaa". Toivoimme että hoidossakin pottailua alettaisiin aktiivisemmin tukemaan, jolloin taito saattaisi nopeastikin lähteä kehittymään. Siinä sitä varhaiskasvatus-tavoitetta seuraavalle puolivuotiskaudelle. Vaikka ei sillä, eihän mekään sillä pakosti kiirettä pidetä. Hän tekee asiansa potalla tai vaippaan. Lapsen luontainen kehitystarve ajaa häntä kuivuuteen ennemmin tai myöhemmin.

Muuten hoitopäivät ovat alkaneet sujua paremmin. Maaliskuun puolessa välissä hoitoon jääminen helpottui. Typy reipastui, eikä enää niin itkettänyt. Käveli aamuisin itse käsipesuille ja ruokahuoneeseen, jossa hoitajat aamulla keittelevät puuroa. Mielellään jonkun tutun hoitajan syliin vielä jää, mutta sieltä jo vilkuttelee ja lähettää töihin kiirehtivälle äidille lentosuukot.

"Hei vauva kato, äiti ottaa kuvaa meist."

Viime viikolla piipahdimme myös neuvolassa 1,5v lääkärin tarkastuksessa. Ikäähän oli jo 1v8kk, mut itse olin tyytyväinen et typyllä oli aikaa kasvaa. Helmikuisella terkkakäynnillä valmiiksi pienet kasvukäyrät nimittäin notkahtivat. Nyt viimein ylitettiin 9kg:n ja 80:cm rajat, joten jatkotutkimuksiin ei nähty kasvussa aihetta. Sen sijaan saatiin lähete fyssarille.

Jo 10kk neuvolassa olen puhunut siitä miten Taavan lonkat napsahtavat. Napsaus kuuluu tytön tehdessä kiertoliikettä tai vaikka potkaistessa jalkaa koukusta suoraksi. Napsahduksen voi myös tuntea kättään vasten kun tyttö muljaa sylissä. Tähän asti on päätetty seurata liikkumisen kehitystä ja kun se on ollut normaalia (symmetrinen kävely, ei aristusta tai ontumista), ei siihen ole puututtu.

Vauhtia ja tilanteita - tsibu breikkaa :D

Kun jälleen jatkoin samaa lonkkajargoniaa, niin tällä kertaa lääkäri tunnusteli lonkat. Kiertäen ja koukistaen ne sai napsahtamaan. Ei joka kerralla, mut kuitenkin.. Ja samoin tein tuli lähete arvioon fyssarille. Mä tietty näin silmissäni luksaation myöhäishoidon. Sen, mikä vastasyntyneillä on hoidettavissa valjailla/lastalla, aiheuttaa taaperolle leikkauksen ja pitkän toipumisen.. Eira otti lunkimmin; ensin käydään fyssarilla ja sit mietitään. Päätin, että jos jää vähänkin epävarma olo, marssin lähetteen kanssa suoraan yksityiselle lasten ortopedille. Väkistenkin mietin olisiko se pitänyt tehdä jo aiemmin. Mut ei se enää auta. Nyt mennään näillä. Ja sillä välin Taava nauttii liikkumisen ilosta :)

Virvon varvon

..tuoreeks terveeks, tulevaks vuodeks.

Neljännesvuosisadan tauon jälkeen meillä tehtiin eilen virpomisvitsoja. Aamupäivällä käytiin salakavalasti kylänraitilla nyhtämässä pajunkissaisia oksia. Päikkäreiden jälkeen ne koristeltiin perinteisesti höyhenin, piippurassein ja silkkipaperein. Tai äidit koristeli. Taava lähinnä kirmasi silkkipaperiarkkien joukossa ja heilutteli värikkäitä piippurasseja. Illalla harjoiteltiin lorua ja virpomista.

Palmusunnuntain kunniaksi pukeuduttiin noitahuiveihin koko kolmikko. Liikkeelle lähdettiin perikarjalaiseen tapaan; ensin kummit ja sitten seniorisukulaiset. Pieni noitamme näytti alkuun ohuesti epäileväiseltä. Tovin kesti sulatella koko touhua.

Pian kuitenkin riemunkirjavien vitsojen heiluttelu tuntui saavuttavan leijonaneidon mukavuusalueen. Kauniista ja makoisista palkintomunista tyttö pääsi jyvälle varsin nopeasti. Kas kummaa :D

Iloista pääsiäisen aikaa kaikille!

Arki töissä ja päiväkodissa

Arki nielaisee pyörteeseen. Päivät vilahtavat ohi, eikä pituutta ainakaan korosta keskitalven lyhyt valo. Aamut on ankeita, voi herranjestas.. Pieni leijonaneito adaptoituu uuteen rytmiin kiitettävästi. Äidille aikainen herääminen on yhtä raskasta kuin aiemminkin.

Töihin paluu on sujunut hyvin. Pidän työstä, paikasta ja porukasta, joten mikäs siellä on ollessa. Työ syö kyllä aivojen kovalevytilaa. Illalla aivokäyrä näyttää nollaa. Ajankäyttöön vallitseva elämäntilanne on sentään tuonut rotin; enää en voi jäädä roikkumaan ylitöihin, kun pieni tiitiäinen odottaa. Ikävä siivittää kotimatkaa, rinnassa riipaisee kun pikkuinen seisoo viimeisenä lapsena pihalla nojaten hoitajan jalkaan.

Hoitopäivät ovat alkaneet kuten 1v5kk aikuisten silmäterältä odottaa saattaa. Itkettää jäädä. Isommat lapset jännittää, kun niillä on vauhti päällä. Turvaa haetaan aikuisista. Unet ja ruoka maistuu vaihtelevasti. Pikkuhiljaa edetään. Ja on jo edetykin.

Kävimme päiväkodissa tutustumassa viitisen kertaa ennen hoidon alkua. Paikka on kiva. Vanha puurakennus, kodinomainen ympäristö. Hoidossa 1-4-vuotiaita lapsia on yhteensä parisenkymmentä ja hoitajia 4. Hoitopäivät aloitettiin aamupäivien 3-4h kokeiluilla. Parin viikon jälkeen siirryttiin kokonaisiin päiviin. Vakiintuneessa rytmissä kokonaiset ja puolikkaat päivät vuorottelevat. Taava on hoidossa 80%:sesti, eli tuntiperusteisessa laskutuksessa max.35 viikkotuntia (max.140t/kk) tarkoittaa kolmea kokonaista päivää ja yhtä puolikasta viikottain. Noin niinkuin keskimäärin. Kuukauden tasoitusjaksolla hoitopäivät ja vapaapäivät voivat perheen tarpeen mukaan; välillä on täydempää, väliin tulee useampi kotipäivä.

Hoitovapaat päivät leijonaneito viettää mukkilassa tai kotona etätyöskentelevän Eiran kanssa. Pieni kevennys on ihan paikallaan ja ollaan tyytyväisiä, et mukkilan avustuksella ne onnistuu. Mun työpäivien mukaan hoitopäiville tulee mittaa, kun seiskaksi jo mennään ja 16.30 vasta haetaan. Se on maaseudulla asumisen varjopuolia, et työmatkoihin saa varata aikaa. Päivä hoidossa on pitkä, yhteinen aika illalla lyhyt.

Illalla meillä ollaan väsyneitä. Iltavirkkumme energia loppuu jo 19 maissa ja nukkumassa ollaan viimeistään 19.30. Äidit koittaa haparoida jotain järkevää sillä kuuluisalla "omalla ajalla". Koomaamiseksi tuppaa menemään kun pakollisista kotihommista on selvitty. Ehkä tämä tästä kevään tullen piristyy.

Valinnanvaikeus

Ihanaa, että meillä on viikonloput. Aikaa olla kotona, olla yhdessä. Käydä viimein pulkkaostoksilla ja laskemassa pulkkamäkeä. Nukkua sen verran, et herätessään huomaa olevansa elossa. Ladata akkuja, että jaksaa taas uuden vauhtiviikon.

Yksi mennyt, toinen tulossa

Uusi vuosi on uuden alku. Vuoden vaihtuessa seisomme uuden kodin portailla korkeajalkaiset lasit käsissämme. Raketit paukkuvat. Taava nukkuu omassa huoneessaan. Leijonaneito sulattelee unissaan alkuillan ilotulituskokemusta ja taaperokaverin kanssa leikkimistä.

Mietimme miten nopeasti aika on mennyt. Miten vuoteen sisältyi yrittämistä ja onnistumista, epäonnen hetkiä ja uudelleen ponnistamista. Miten ilon pyörteeseen sekoittui murheen sinisiä värejä. Miten saamme olla kiitollisia monesta asiasta. Taavasta, terveydestä, talosta, toisistamme. Siitä miten hyvä tiimi me omasta mielestämme ollaan.

Vuoden closure oli hyvä. Mennyt 2017 paketoitiin kauniiseen pakettiin ja hyvästeltiin haikein hymysuin. Nyt toivotetaan tervetulleeksi 2018. Vatsan pohjaa kutittaa odotus. Arkemmekin alkaa uutena ja ihmeellisenä kun huomenna mä palaan töihin ja leijonaneito aloittaa päivähoidossa. Jännää! (Varsinkin aamuheräämiset, jotka ei ole mun eikä Taavan juttu..) 

Alkavaan vuoteen kohdistuu toiveita, odotuksia. Vuoden päästä tiedämme millä värein tuleva 365 päivää sävytettiin. Siihen asti koitan elää kuluvassa päivässä, makustella käsillä olevia hetkiä ja noudattaa isoisoäitini sanontaa:

"On kuin on, käy kuin käy."

Vuosia yksi, kuukausia kaksi

"Heippa kaverit! Varmaan ootte miettiny mitä mulle kuuluu? Ootte oottanu kämmenet kihelmöden mun vauvavuoden vikaa postausta? Kauheen kiireistä on liikkuvan taaperon arki siihen vauvamöllöttelyyn verrattuna. Kaikkee tutkittavaa ja opittavaa on niin paljon.

Vauhtihirmu 1v1kk

Äidiltä kuulittekin, et mulla oli synttärit mukkilassa. Ne oli huiput. Paljon hauskoja aikuisia. Ja pikkuserkkuja, niistä mä tykkään erityisesti. Famulta ja fafalta sain lahjaksi kävelykärryn. Sillä mä paseeraan menemään. Joskus koitan kiipee sen kyytiin ja skeittailla käytävillä, mut sit äiti kieltää ku kuulemma voin loukata. Otan askelia myös muita tukia pitkin tai jos joku aikuinen kävelyttää. Ilman turvaverkkoa en kävele, mut seisomaan nousen ilman tukiakin. Silloin äiti usein sanoo "ylös-alas". Mä kyykkäilen ja sitte taputetaan. Arvatkaa et sillo naurattaa.

Äidin kanssa käydään viikottain kyläkoululla satujumpassa. Siellä näen muita taaperoita ja temppuillaan äidin kanssa. Laulellaan lastenlauluja ja lorutellaan. Se on huisin hauskaa. Hauskaa on myös mukkilassa. Mummin kanssa luetaan kirjoja tai ulkoillaan. Käydään syöttämässä lampaita tai kaupoilla tai isotädin luona kylässä. Mummilla on myös sellainen jättipuhelin - sanovat pädiksi. Siitä saan kattoo lastenohjelmia kun alkaa väsyttää.

Hassutellen mukkilassa

Mummin kans oon ollu melkein joka päivä kun toinen äideistä on töissä ja toinen ukin kanssa raksalla. Mäkin oon välillä raksalla, mut se on sellaista sylissä tai rattaissa seurailua kun äiti sanoo ettei siel oo turvallista liikkua. On paljon nauloja ja muuta.

Puusepän poikanen

Vaikka ei sillä, rattaissakin on ihan kiva katsoa mitä muut puuhaa. Vaikka ollaan me joskus sentään muuallakin ku vaan siellä. Välillä kuljen äidin ja ukin kanssa ostoksilla. Tai äitien kanssa kaupungissa vaikka syömässä tai jossain näyttelyissä. Siinä onkin hämmästelemistä.

Apukuski Bauhausissa

Jakob Hashimoto @WAM

Vaikka tykkäisin mä auttaakin. Kotona oon oikein auttajahai. Autan vaikka vessapaperirullan purkamisessa. Astianpesukoneen tyhjennys on mun lempipuuhaa. Oon tosi nopea tyhjentämään sitä. Silloinkin kun äiti laittaa siinne uutta pestävää. Joskus mäkin laitan. Vaikka kengät. Kissanhiekkalaatikolla mun kuulemma ei tarttis auttaa. Toi "Ei" on muuten jännä juttu. Mä kyl sävystä tiedän mitä se tarkottaa. Nyt ku oon oppinut suomea (joo, oon alkanu ymmärtää noiden höpötyksiä), hokasin et EI on vaan sana. Sana muiden joukossa. Sen voi jättää kuulematta. Mitä sitten jos tekee vaan. No sit tietty äiti kieltää ja estää mua. Sekös kiukuttaa. Sitten draamailen, heittäydyn mahalleni ja taon lattiaa.

Taava 11kk

Mäki välillä yritän estää äitejä. Niinku pukemasta mua. Tai syöttämästä mua. Venkoilen ja heittäydyn spagetiksi. Pöydässä laitan suun kiinni ja pyöritän päätä kuin pöllö. Välillä äiti näyttää tosi vakavalta ja huokailee. Se ei vaan ymmärrä, et musta mun ei tartte syödä. Vakavalta näytti terkkakin kun 1v neuvolassa mun paino oli laskenut ja pituuttakin tullut vähän hintsusti. Vaaka näytti 7745 ja pituusmittari 72cm. Äiti sai kaikenlaisia ohjeita ja ajan uuteen punnitukseen kuukauden päähän.

Sit, voitteko kuvitella; Äiti laitto mun ruokiin sellasta rasvasta öljyä. Yäk!! Sittenhän mä lopetin syömisen kokonaan. Grous! Hedelmäsoseita suostuin syömään pusseista, ku niistä ties mitä ne on. Äiti koitti huijaa mua. Osti sellaisia hienoja pusseja, ja laitto niihin ruokasosetta tai jugurttipuuroa tai mitä nyt milloinkin. Pari imasua otin, mut loput heitin usein meneen. Äidit luovutti ja anto mun syödä mitä syön. Sormin söin kesällä marjoja ja herneitä. Kalaa, juustoa, kanamunaa, avocadoa ja raejuustoa. Aikuisten lautasilta halusin maistipaloja. Mummilassa sain juoda mummin tekemää mehua, kotona sain vettä ja lehmänmaitoa.

Sit mä löysin haarukan. Se onki kiva. Sillä voi tökkiä ja ruoka pysyy suuhun asti kyydissä paremmin ku lusikassa. Viikon pari ruokaa on mennyt suuhun - ja lattialle - molemmilla. Äiti auttaa kyl. Täyttää sitä mun lusikkaa ja saa välillä syöttääkin. Painokontrollissa paino oli noussut yli 200g ollen nyt 7995g. Marraskuussa käydään vielä vaa'alla ja sit äiti sano et tarvii opetella pöytätapoja kun voidaan luottaa et paino nousee. Hohoo! Niinku et mukamas syöttötuolissa ei sais seistä tai jää ilman ruokaa. Näkis vaan!

Mitä suomen puhumiseen tulee, niin siihen hommaan en ole vielä lähtenyt. Sanon kyllä äi-Ti, äiteee, hyvä, tätä (=haluan jotain) ja kiis (=kissa), mut en juuri muuta. Oon kyl yllättänyt äidit sillä miten hyvin ymmärrän niitten juttuja. Osaan näyttää kirjasta mun lempieläimiä ja tiedän mitä tehdään kun lähdetään vaikka ulos. Tai mitä mun pitäisi tehdä kun äidit pyytää laittamaan kaapin (tai vessanoven) kiinni tai mitä nyt milloinkin.

1-vuotias <3

Nukkumispuolella ei uutta täysikuun alla. Päivällä nukun yhdet tai kahdet päikkärit. Unet kestää kaikkea 30min ja 3h välillä. Päiväunille on vaikea nukahtaa sisällä. Mieluusti nukun rattaissa tai autossa. Yöunille menen 21-22 välillä kun ensin oon saanut tissimaitoa. Äiti vie mut sänkyyn ja siellä juttelen pupujen kanssa tai nukahdan heti. Ennen aamua kyl haluun viel toisen kerran tissimaitoa ja silloin meenki äitien väliin nukkumaan. Siellä me sit nukutaan koko perhe. Mä, äidit ja kisut johonki 9 asti jos ei toisella äidillä oo työaamua.

Muuten mulle ei kuulu mitään erikoista. Perus vauva- ja taaperojuttua. Muksahduksia, keinumista ja hiekkakakkujen rikkomista. Saippuakuplia, nukkeja, ilmapalloja ja eläinleluja. Kaukosäätimen hallinnasta taistelua. Ja sen sellaista, tiedättehän?"

Taava

Aika juhlan - ja jäähyväisten

Uskomatonta, että meillä kotona on yksivuotias! Äitien pienen kullan ikää ei lasketa enää vauvakuukausina vaan kokonaisena vuotena. Tämä vuosi on opettanut paljon. Vastuusta, huolesta, peloista, hämmästyksestä, iloista ja vilpittömästä rakkaudesta.

Vuoden iän saavuttamista juhlittiin parinkymmenen läheisen voimin mukkilassa (sukupuolineutraali yhteisnimitys mummin ja ukin residenssille). Sankari jaksoi koko päivän olla kiinnostunut vieraista ja paketeista. Oli hurmoksessa kun sai työntää kätensä mansikkakakkuun (mansikat on hänestä ehkä parasta ikinä) ja juoda nokkamukista mummin viinimarjamehua. Elimme hetkessä ja häntä varten, joten mullakaan (joka kaikkialla on kamera ojossa) ei ylenmäärin otoksia ole.

Skål allihopa!

Kun juhlat oli juhlittu, annettiin surun saapua kunniavieraaksemme. Seniori - kissamme isolla Koolla ja vielä suuremmalla sydämellä - alkoi väsyä. Kevään aikana terveys hiipui ja päätöksen aika tuli. Päätös oli raskas, erityisesti mulle joka olin kiikuttanut Seniorin kotiin 3 päivää sen jälkeen kun olin nykyiseen kotiimme muutanut. Löytökissa sopeutui melko nopeaan sohvanvaltaaksi ja näiden 12 vuoden aikana olemme kokeneet yhdessä yhtä ja toista. Hän oli se, joka mm. valvoi vierelläni synnytyksen käynnistyessä yöllä. Hän piti huolta kaikista tarpeen vaatiessa. Oli vaatimaton, kiltti ja äärettömän pitkämielinen, mut tarvittaessa suojeli omiaan naarasleijonan tavoin.

Punninta toisen elämästä, vastuu ystävän hyvinvoinnista on raskasta. Emme halunneet venyttää elämää, sillä viitteitä kunnon totaaliseen romahtamiseen ja äkkinäisten päätösten tarpeellisuuteen oli ilmassa. Toivoimme, että Seniori saisi lähteä kotona rauhassa, ilman kärsimystä ja pelkoja. Soitimme Eläinlääkäriasema Valoon ja saimme kotikäynnin parin päivän varoajalla.

Yhteinen tutkimusmatka edeltävänä päivänä

Omassa reissussa viimeisenä iltana

Viimeiset päivät kuluivat ylenpalttisen hellyyden ja herkuttelun merkeissä. Seniori virkistyi, ulkoili ja kehräsi. Se oli toisaalta ihanaa, etteivät viimeiset päivät olleet pelkkää huonovointisuutta. Lähtö niin ikään sujui rauhallisesti omalla pedillä, silitysten saattelemana. Lääkärit kohtelivat ystäväämme niin hellästi, etten parempaa olisi voinut pyytää. Saimme ajan olla yhdessä. Saimme ajan hyvästellä. Perheemme on nyt yhtä karvasisarusta pienempi.

Ikävä on sanaton, muistot elävät ikuisesti <3

<3 Seniori <3
09.12.2001-09.08.2017