Yön varjot ovat pitkiä

Avaan silmät, ikkunan takaa kajastaa täydellinen pimeys. Tämä on tuttua, liian tuttua. On vielä sydänyö. Olen hereillä - kuten aina.

En tarkalleen muista koska uni loppui. Se oli jotain marraskuuta, ehkä. Ennen vuodenvaihdetta muistan neuvolan kätilön katsoneen minua jo tutkivasti. Hymyilin reippaasti; ei tässä mitään, ennenkin on pärjätty vähän vähillä unilla, tämä on väliaikaikaista ja alkuvuosi töissä on tooosi kiireistä, en millään voi jäädä pois.

Viikot kuluivat. Unet pysyivät pitkään 4,5 tunnin tietämissä. Kokeilin kaikkia tiedossa olevia konsteja. Liikuntaa-ei liikuntaa, ruokaa raskaampaa tai kevyempää, viileää huonetta, ei kännykän sinivalolle altistamista, rentoutusharjoituksia ja rytmiä. Ei auttanut se jos menin nukkumaan aiemmin tai myöhemmin. Nukahdin hyvin, heräsin kun määräaika oli täynnä. Oli kello sitten 1.30 tai 4.30. Hiljalleen päivistä tuli puuroa, suorittamista ja selviämistä. Raskausmuisti heikkeni entisestään, keskittyminen vaikeutui, ajatustyö oli hidasta, päätöstenteko tahmasi. Ja mä kärsin. Siitä että kognitioni ei toiminut kuten ennen ja syyllisyydestä miten en kotona kyennyt olemaan hyvä kumppani tai parempi äiti. Yöt olivat stressin ja ahdistuksentäyteisiä, asiat tuntuivat pimeässä suuremmilta. Töiden ohella stressiä aiheuttivat syventävät 30op johtamisopinnot  joiden projektityön deadline häämötti helmikuussa.

Vuoden vaihteessa eräänä aamuna valvottuani klo 3 alkaen, löysin kuudelta itseni salaa vessasta itkemästä. Viikon loma oli alkamassa. Itkin helpotusta siitä, etten jaksaisikaan muuta. Itkin suuttumusta siitä, miten olen lomalla enkä silti jaksaisi huomennakaan olla täysipainoinen perheenjäsen. Tunsin alati kasvaa syyllisyyttä. Eira oli hiljaisesti hyväksyen alkanut kantaa päävastuuta kodin arkitöistä, kun allekirjoittaneen vapaa-aika meni koomaamiseen tai torkahteluun. Tai noh - hiljaisesti ja hiljaisesti. Aika suoraan tuli "Ei mulla ole mitään sanottavaa. Sun pitäs jäädä saikulle, mut oot niin pölö, ettet suostu sitä ottamaan." Oikeassa oli. Työ on ollut merkittävä osa identiteettiäni ja nyt se oli peittoamassa elämän muita tärkeitä asioita. Olin pölö.

Tammikuussa istuin itkuisen kaksituntisen neuvolan kätilöllä. Sain kuulla napankansorttista, välittävää tekstiä jaksamisesta ja itsestään huolenpidosta. Suosituksesta huolimatta en halunnut lääkärille, en liioin saikkarille. Luisuin vielä reilun pariviikkoisen; uni lyheni reiluun 3 tuntiin, mukaan tulivat tykytyskohtaukset, nouseva verenpaine, päivittäiset päänsäryt, itkuisuus, ahdistus ja supistukset. Kaikki alkoi tuntua ponnistelulta. Helmikuun alussa kätilö ilmoitti varanneensa mulle nla-lääkärin ja että nyt pitäisi mennä. Teki mielialaseulankin syvimmällä mahdollisella hetkellä, johon hymähdin et tällähän saatte mulle vielä masennusdiagnoosinkin. Tiedän, ettei pistemäärä ollut kaunis, sovittiin et uusitaan kun olen päässyt palautumisen alkuun. Sairaslomaa kätilö olisi suunnitellut ainakin 2kk, ettei "käy huonosti". En ajatellut niin pitkää, mut tajusin kyllä etten voisi enää jatkaa samaan malliin. Menin lekurille.

Lääkärin kuunteli itkuista selostustani pitkäaikaisesta nukkumattomuudesta ja supistuksista, joita 23 viikolta oli alkanut tulla sarjoissa tuntuvina ja öisinkin. Hän oli kirjoittamassa unettomuuden vuoksi laupiaasti saikkaria kokonaiset 4 päivää. Kohdunsuun tutkimista ei nähnyt tarpeellisena. Teki mieli repiä todistus ja poistua. Viikko pahentaisi tilannetta, työt kasautuisivat entisestään sillä muutaman päivän vuoksi ei sijaista asetettaisi täyspainoisesti tehtävääni hoitamaan. Tunsin vastenmielisyyttä kun jouduin pyytämään toista viikkoa. Olo oli kuin lusmulla, joka ei asenteellisesti jaksaisi olla töissä raskaustestin näytettyä plussaa. Ahdisti sekin, että joutui luovuttamaan. Sain nihkeästi kaksiviikkoisen ja poistuin päättäen etten enää palaisi. Kätilö soitti perään puolen tunnin pahoittevan puhelun. Taas itkin. Ja menin töihin.

Seuraava kuusiviikkoinen meni kahden viikon jaksoilla asteikolla 1. Levinneiden pelikorttien tuijottaminen, 2. Korttitalon kokoon kyhääminen, 3. Korttitalon liimaaminen. Unimäärää sain korjattua aamuisin kun päivän alkaessa menin 3h päikkäreille, toisille yöunille. Supistukset yltyivät ja flunssa puski päälle. Kävin kohdunsuun kontrollissa tk:ssa ja äitiyspoliklinikalla. Saikkaria jatkettiin pari viikkoa. Otin yhteyttä työterveyteen, jossa kävin käsittelemässä unettomuusongelmaa, työkuormitusta, omaa jaksamista ja rajojen asettamista. Uutta saikkaria kirjoitettiin pari viikkoa. Mielenterveystalo.fi-sivulla perehdyin unettomuuden omahoitoon. Opettelin karsimaan tarpeettomia asioita (blogissakin oli sairasloman mittainen tauko), olemaan armollisempi itselleni ja sanomaan ei - ja huomasin ettei mitään pahaa tapahdu. Päivistä tuli valoisia ja olosta kirkkaampi, sain itseäni takaisin. Pääsin loppua kohden tavoitteeseeni; käydä neuvolan/työterveyden vastaanotoilla itkemättä.

Kuuden viikon jälkeen koin palautuneeni siinä määrin että halusin palata töihin viimeiseksi kuukaudeksi. Kohdunsuun kontrollissa viikolla 30 ei sille ollut estettä; kanava oli pehmennyt jnk verran, mutta sisäsuu pysyi suljettuna ja uä:llä kavanaa oli jopa nelisen senttiä. Sain myös luvan palata avantoharrastuksen pariin ennen vesien lämpiämistä ja se sai hymyn huulille. Herkästi olisivat sekä polilta että työterveydestä kirjoittaneet saikkarille vielä jatkoa, joten molempiin annettiin jatkokäynnit viimeisille työviikoille. 

Meri auennut, vesi vielä +3

Tunnistin, että akut kuluvat nopeammin kuin latautuvat. Viimeinen kuukausi nakertaa toipumista, vie voinnin takapakkia ja niin kävikin. Olin silti tyytyväinen että oli palannut, työskennellyt täyspainoisesti, saanut asiota eteenpäin ja pöytää puhtaammaksi jatkajalleni. Niin pystyin paremmin mielin jäämään pois. Onneksi ekat viikot meni paremmin, univaje riistäytyi vasta viimeisellä työviikolla. Verenpaine lähti nousuun, supistustuntemuksia tuli entiseen tapaan n.15 napakkaa päivittän. Kohdunsuu lyheni, joskin h.33+1 sen mitta uä:llä oli vielä 28mm, joten suuremmalta huolelta vältyttiin. Talviloma ennen äitiyslomaa oli kohillaan.

Talvisen ja keväisen rupeaman aikana opin monta asiaa. Tunnistamaan omat rajat ja pitämään niistä huolta ajoissa. Sen miten oletan muiden odottavan minulta enemmän kuin he todellisuudessa varmaan odottavat. Sen miten armoton itselleni olen ja miten oikeasti "ihan hyvä" olisi riittävä. Tarvitsin siihen apua ja suunnanosoittajaa, sillä itsellä ei ollut mitään tarttumapintaa kun kaikki energia uppoutui arjen suorittamiseen. Vielä olen toki vaiheessa asian kanssa, sillä tunnistaminen on eri asia kuin käytäntöön saattaminen. Ja ymmärryspuolellakin olen vasta päässyt hyvään alkuun. Miesmuistiin en ole käyttänyt näin paljoa terveydenhuollon erilaisia palveluja. Yhtä lääketieteellisesti orientoitunutta lääkärikäyntiä lukuunottamatta kohtaaminen on ollut kiireetöntä, välittävää ja ymmärtävää. Vieraampi neuvolan sijaisterkkakin erotessamme tuli oikein halaamaan minua ja Eiraa toivottaen hyvää jatkoa.

Sininen kevään merkki

Tänään pitkäperjantaina on vuosiloman viimeinen päivä ja viikkoja kasassa jo 34+3. Huomenna, pääsiäisen ainoana Kelan tunnistamana laskentapäivänä alkaa äitiysloma. Olen herännyt taas ennen neljää. Enää yöllistä valvomista ei varjosta ahdistus. Nukun päivällä, viimeistään Taavan unien aikaan. Olen univajeessa ja kevätköhää pukkaa, joten lataan akkuja toivottavasti vielä muutaman viikon. Koitan rajoittaa innolla kasaamaani to-do-listaa, tasapainotella levon ja niiden kivojen asioiden tekemisen välillä. Imeä valoa ja voimaa. Olla läsnä ja se parempi kumppani sekä hyvä äiti - kohta kahdelle lapselle. Hoivata myös itseäni.

Pitäkää tekin huolta itsestänne - se maksaa vaivan <3

Varhaiskasvu

Meillä leijonaneidon kasvua on seurattu ja analysoitu nyt oikein urakalla. Kuun vaihteessa päiväkodissa oli ensimmäinen varhaiskasvatuskeskustelumme. Neljä sivua rastiruutuun arvioita ja avoimia huomioita. Tullessamme vasta ovella meille huomattiin sanoa, ettei lapsi yleensä ole niissä mukana. Me kun vartavasten suunnittelimme ajan niin, että on suoraan hoitopäivän päälle. Noh, eipä mahtanut mitään. Taavaa ei homma pahemmin kiinnostanut, vaan hän tutkaili eskarin hienoja soittimia ja akvaariota, söi kassista löytämiään rusinoita. Pulputimme menemään ja pääsimme ounastelemaamme lopputulemaan.

Oman elämänsä stylisti

Tyttö on päiväkodin arvioissa kehittynyt ikätasoisesti. Ruokailee itsenäisesti (kieltäytyy avusta päättäväisesti) ja vaihtelevalla määrällisellä menestyksellä. Yleensä kuitenkin syö ja nukkuu hyvin. Motoriikassa on tapahtunut alkuvuonna suurta harppausta. Tyttö kyllä osaa, mutta uusiin tilanteisiin suhtautuu varauksella. (Kaltaiseni hitaasti lämpeniä.) Laululeikeissä on alkanut matkia. Tunnistaa asioita ja noudattaa ohjeita. Hivenen on kiinnostunut itsenäisestä pukemisesta ja riisumisesta, mutta pääosin odottaa kuin kuninkaallinen, että hoitajat pukevat. (Vieraskoreutta, sillä kotona on menossa haluan itte ja "spagetiksi heittäytymis"-vaihe.) Ei matki juurikaan äänteitä, mutta viittoilee ja muodostaa sanoja. Sanamatkiminen kehittynyt.

Potta ei ole hoitajien mielestä kiinnostanut, joten sitä ei ole tuputettu. Kotona hän pottailee huvikseen (välillä housut jalassa kirjaa lukien) tulee siihen jotain tai ei, vie sinne nukkea ja hokee "kakkaa". Toivoimme että hoidossakin pottailua alettaisiin aktiivisemmin tukemaan, jolloin taito saattaisi nopeastikin lähteä kehittymään. Siinä sitä varhaiskasvatus-tavoitetta seuraavalle puolivuotiskaudelle. Vaikka ei sillä, eihän mekään sillä pakosti kiirettä pidetä. Hän tekee asiansa potalla tai vaippaan. Lapsen luontainen kehitystarve ajaa häntä kuivuuteen ennemmin tai myöhemmin.

Muuten hoitopäivät ovat alkaneet sujua paremmin. Maaliskuun puolessa välissä hoitoon jääminen helpottui. Typy reipastui, eikä enää niin itkettänyt. Käveli aamuisin itse käsipesuille ja ruokahuoneeseen, jossa hoitajat aamulla keittelevät puuroa. Mielellään jonkun tutun hoitajan syliin vielä jää, mutta sieltä jo vilkuttelee ja lähettää töihin kiirehtivälle äidille lentosuukot.

"Hei vauva kato, äiti ottaa kuvaa meist."

Viime viikolla piipahdimme myös neuvolassa 1,5v lääkärin tarkastuksessa. Ikäähän oli jo 1v8kk, mut itse olin tyytyväinen et typyllä oli aikaa kasvaa. Helmikuisella terkkakäynnillä valmiiksi pienet kasvukäyrät nimittäin notkahtivat. Nyt viimein ylitettiin 9kg:n ja 80:cm rajat, joten jatkotutkimuksiin ei nähty kasvussa aihetta. Sen sijaan saatiin lähete fyssarille.

Jo 10kk neuvolassa olen puhunut siitä miten Taavan lonkat napsahtavat. Napsaus kuuluu tytön tehdessä kiertoliikettä tai vaikka potkaistessa jalkaa koukusta suoraksi. Napsahduksen voi myös tuntea kättään vasten kun tyttö muljaa sylissä. Tähän asti on päätetty seurata liikkumisen kehitystä ja kun se on ollut normaalia (symmetrinen kävely, ei aristusta tai ontumista), ei siihen ole puututtu.

Vauhtia ja tilanteita - tsibu breikkaa :D

Kun jälleen jatkoin samaa lonkkajargoniaa, niin tällä kertaa lääkäri tunnusteli lonkat. Kiertäen ja koukistaen ne sai napsahtamaan. Ei joka kerralla, mut kuitenkin.. Ja samoin tein tuli lähete arvioon fyssarille. Mä tietty näin silmissäni luksaation myöhäishoidon. Sen, mikä vastasyntyneillä on hoidettavissa valjailla/lastalla, aiheuttaa taaperolle leikkauksen ja pitkän toipumisen.. Eira otti lunkimmin; ensin käydään fyssarilla ja sit mietitään. Päätin, että jos jää vähänkin epävarma olo, marssin lähetteen kanssa suoraan yksityiselle lasten ortopedille. Väkistenkin mietin olisiko se pitänyt tehdä jo aiemmin. Mut ei se enää auta. Nyt mennään näillä. Ja sillä välin Taava nauttii liikkumisen ilosta :)

Kuihtuneet (raskaus)kilot

Raskauden aikana kilojahan tulee. Mulle se hyvin keskimääräinen 12kg. Elokuussa 2016 synnytyslaitokselle jäi neljä; 3kg vauvaa, istukka ja vähän vettä. Ei piiruakaan enempää.

En koskaan pahemmin kyttäillyt vaakaa. En ennen, enkä ainakaan jälkeen. Raskauden aikana se lähinnä huvitti kun saavutettiin ennenkuulumattomat kymmenet. Raskauden jälkeen jälkitarkastuksessa paino ei ollut pahemmin pudonnut. Silti luotin - ja tunsin - miten peruspalautuminen sulatti ylijäämää. Imetyksen kulutus, vaunulenkit (Pokettaminen - hah silloin jaksoin ravata salien ja munanhauduttimien perässä), raksahommat ja ihan perusruoka kavensivat figuuriani hitaasti mutta tasaisesti. En oikeastaan huomannut vaatteiden jäävän väljäksi. Yht'äkkiä vaatteet, joita raskauden aikana (ja ennenkin) olin katsellut ajatuksella "nuo ei kyllä mahdu koskaan", soljahtivat päälle. Farkkuleggarit alkoivat roikkua. 

Töihin palatessani sain palautetta hoikentuneesta ulkomuodostani. Kävin uudessa henkilökuvassa ja virkamieskortistani minua katsoi varsin kapeaposkinen kasvo. Työvaatteet olivat entistä isompia. Töissä ja muuallakin sain todeta sen jännän seikan, että hoikkuuden arvostelu julkisesti on hyväksyttyä. Ylipainosta puhuminen saatetaan kokea tuomitsevaksi ja loukkaavaksi. Silloinkin kun se tehdään luottamuksellisesti kahden kesken ja taustalla on perusteltu huoli terveydestä. Aiheen ollessa kipeä, siitä puhuminen on joskus vaikeaa. Vaan onko samaa laiheliinien kohdalla. Ehei.

Hoikkuutta saa hämmästellä, kauhistella jopa. Että kuinka laiha sitä oikein oletkaan ja syötkö mitään. Toisin päin ei ihan hevillä tulisi mieleen tokaista kommettia henkilön pyöreydestä tai udella et mitäs kaikkea oikein syöt. Ei sitä tulla ajatelleeksi, että liiallinen hoikkuus ei aina ole tahallista saatikka toivottua. Ei kaikki kommentointi kuitenkasn ole ajattelematonta. Osassa kuultaa hienovaraisuus ja huolikin. Myönnän että mulle puolittain syystäkin huomauteltiin duunissa syömisestä kun mulla oli paha tapa unohtua työn imuun. 

Taavan sairastuessa muutama viikko sitten olimme lääkärissä. Tyttö tarvitsi punnita lattiavaa'alla, joten eihän se onnistunut kuin lapsi sylissä ja ilman. Matikkapää alkoi raksuttaa, kun neito sylissä yhteispainomme oli viiskytjotain. Ja siinä totuus paljastui; oma paino alkoi nelosella. Niin ei ole ollut vuosikausiin. Lääkäri katsoi tuumivana ja rohkaisi et omissakin asioissa hänelle voi varata aikaa ja kotikylän päässä vastaanotolle pääsee nopeastikin. Lupasin tarttua asiaan, jos siltä tuntuu.

Vaikea sanoa miltä tuntuu. En ole vaikeasti alipainoinen, mutta liiallinen hoikkuus kyllä syö naista. Tai energiaa. Olo on helpommin vetämätön. Duunin jälkeen on tattis ja moro. Aivot eivät raksuta kympillä. Toisaalta se kuuluu tähän elämänvaiheeseen. Olenko sen väsyneempi tai tahma-aivoisempi kuin.. ..noh joku muu? Vai piristäisikö pieni rasva?

Lisäpaino epäilemättä vaikuttaisi suotuisasti naisellisiin hormoneihini. Vuosikymmen sitten kun entisessä elämässäni odotin turhaan raskautta (ja normaaleja kuukautisia) kokenut lapsettomuuslääkäri totesi "Viisi kiloa painoa lisää ja katotaan sitten." Seitsämän vuotta ja kuusi kiloa myöhemmin raskaus saatiin alkuun muutaman kierron lääkityksillä. Nyt olen taas kutistunut, eikä se kasvata uskoa yrityksen onnistumisprosentteihin, jos sille tielle lähtisi.

Omalla kohdallani olen siinä uskossa, että kyse on normaalista raskaudenjälkeisestä, raksastressin siivittämästä ilmiöstä. Mietin kyllä, että miten pitkään kaltaiseni päköpäät ajattelevat että ovat terveitä kunhan mitään ei tutkita ja todeta. Tutkimuksiin hakeutumisella on kynnys. Myöntää, että silloin jotain etsitään. Takaraivossa kuiskuttaa isän vaikea Chronin tauti ja ystävän miehen (minun ikäinen hänkin) pitkälle edennyt, parantumaton suolistosyöpä.. Hmm.. Mielikuvituksellani on tapana heittäytyä maalailemaan kauhuskenaarioita..

Ehkä kuitenkin koitan skarpata. Koitan miettiä mikä olisi sellainen terveellinen tapa lisätä kiloja? Onko vinkkejä? Makeiden energiapommien perään en juurikaan ole ollut. Käytössä on monipuolinen sekaruokavalio ilman rajoitteita ja ruuan määrästä se tuskin on kiinni. Keväällä tarvitsee varmaan seurata mihin suuntaan vaaka kuljettaa. Ja tunnustaa tilanne jos muutosta ei energisempään ja täyteläisempään suuntaan tule. Sillä välin taidan syödä hiukopalaksi avocadon - majoneesilla :P :D

Tulokset tuli, mites jatkot?

Taavan verikokeista on saatu normaalit, lapsen ikää vastaavat tulokset, eikä mitään huolestuttavaa löydetty. Perusverenkuva oli ok, trombbarit 400 ja INR 1. Diffissa oli pientä heittoa monosyyteissä ja eosinofiileissä, mut niillä ei ole kliinisesti merkitystä. Pääasia on ettei ole blasteja, jotka viittaisivat patologisuuteen.

Juttelin lääkärin kanssa. Seuraava vaihe olisi ottaa SPR:n vuototaipumustutkimukset jos epäillään vuototaipumussairautta. Geneettisesti periytyvistähän ei tiedetä. Minua ei ole ollut syytä tutkia, joten tietoa ei ole. Sama luovuttajan kanssa. Hän on tiedettävästi terve. Joskaan se ei sulje pois sitä etteikö luovuttaja voisi kantaa geneettistä sairautta tietämättään.

Tähän Eira ja äitini aktiivisesti muistuttavat, et on hyvinkin mahdollista ettei pienten verenpurkausten taustalla ole yhtään mitään. Vain ohut iho. Minullakin on muutamia pikkupilkkuja. Aina ollut. Koska sitten kannattaa tutkia? Milloin tieto esim. piilevästä von Willebrandtin taudista on hyödyllinen? Onnettomuuksissa, toimenpiteisiin varautuessa ilman muuta. Mut hoitoahan ei ole. Hmmm..

Päädyimme siihen, että 8kk lääkärineuvolaan asti seurataan. Tällä välin koitan seurata tuleeko liikkumaan harjoittelevalle tytölle helposti mustelmia. Niitä ja ilmestyviä pilkkuja saimme ohjeen kuvata jos niitä ilmenee. Pilkuista on otettu pari räpsyä. Verinäytteenotosta ilmestyi pienet mustelmat staassin alueelle, joita en ennättänyt kuvaamaan. Eilen kuvattiin polven mustelmaa. Mistä lie sekin tullut kun Taava pääosin vetää jalkoja alleen pelmeäällä matolla tai sängyssä.. Mysteeristä. Kyttäysliipasimeni alkaa olla melko herkillä. Ja krooniselle huolestujalle moni asia on huolestuttavaa. Onneksi Eira on rennompi - luottavaisempi ja järjevämpi. Se onnistuu rauhoittamaan muakin.

Summa summarum; tyttömme voi hyvin ja kasvaa. Odotamme 8kk ikään ja seuraamme jääkö pilkkujen tupsahtelu pois. Jos tautalla on jotain pysyvää, vaiva ei häviä. Toisaalta se voi jatkua silloinkin vaikka kyseessä ei olisi mitään muuta kuin taipumus. Joka tapauksessa tuolloin lääkärineuvolassa punnitaan onko lisätutkimuksia tarpeen tehdä ja jos kyllä, niin milloin.

Pienokaisen pistäminen

Tämän viikon verikokeilla käyminen jännitti aika lailla. Äitiä lähinnä, leijonaneitohan ei sitä osannut jännittää. Edelliset kokeet otettiin Taavan olessa 2.5vkon ikäinen ja tuolloin avonäytteen otto käsivarren taipeesta onnistui laakista. Nyt kuitenkin puolivuotias pelkää ja vääntelehtii jo eri tavalla.

Pienen lapsen kivunhoiton on osa laadukasta hoitotyötä. Kaksiviikkoisella siihen toimi glukoosoliuos. Puolivuotias tarvitsee jo kivunlievitystä, jos pikkupilttiä haluaa epämiellyttävyydeltä säästää. En tiennyt miten julkisella puolella on mahdollista saada etukäteispuudutusta pikkuihmisille, mut siihen en lähtenyt luottamaan. Toiseksi; vaikka puudutelaastarin saisikin, niin labra-aulassa väen (=tautiaikaan flunssien ja norojen) joukossa puutumisen odottelu ei houkuttanut.

Taavan kummitädiltä saimme Tapin-nimistä puudutetta. Alkuun se mietitytti. Enstekseen aprikoin pikkupotilaamme nuorta ikää. Alle 3kk ikäisillä kun on todettu puudutteen käytössä systeemisiä vaikutuksia. Kliinisesti merkityksettötöntä, mut kuitenkin. Mietin myös sitä, miten puuduteaineilla on tapana "vetäyttää" suonia ja vaikeuttaa näytteen ottoa. Tuoteselosteesta löytyi annosteluohjeet 0-3kk ja 3-12kk ikäsisille pienokaisille, joten rohkaistun lääkettä laittamaan. Annostelimme 1cm pätkän puudutetta toiseen taipeeseen ja peitimme sen suojakalvolla noin 45min ennen varattua näytteenottoaikaa. Toisen taipeen jätimme puhtaaksi siltä varalta, et pienet suonet karkaavat puudutteen alta, eikä kivuttomasta taipesta näytettä saada.

Näytteenotto oli minuutilleen. Jouduttiin herättämään tyttö päikkäreiltään, niin itkuhan siitä tuli. Herkisteli lähelle tulevia vieraita tätejä, teipin irrotusta ja käteen kiristettävää staassia. Leijonaneito oli sylissäni ja toisen hoitajan kanssa pidettiin kiinni, kun toinen viritteli avoverinäytteen. Pian tyttö rauhottui, itku loppui kesken verinäytteen valuttamisen. Taava jäi kattelemaan hämmentyneenä tätejä ja neulaa. Suoni oli hyvä, yhellä pistolla pärjättiin ja ilmeisen kivuttomasti. Kiitos Tapin ja ammattitaitoinen (joskin 50%:sesti hymytön) henkilökunta.

Nyt on muistona pienet mustelmat ja teipistä punaiseksi herkistynyt iho. Vielä ei ole jännääminen ohi. Odotamme tuloksia leukosyyttierittelystä (diffi), veren hyytymistaipumuksesta (inr-arvo) ja perusverenkuvasta trombosyyttitasoineen. Tiistaina soittoaika lääkärille ja jatkot sen mukaan. Toivottavasti jatkoja ei tule.

Puolivuotistervehdys

"Oon tänään puolivuotias. En siis mikään pikkuvauva enää. Tähän ikään mennessä sitä on ehtinyt kokea ja oppia kaikenlaista.

Osaan esim. pyörähtää ketterästi selältä mahalleni. Toiseen suuntaankin pääsen aika ajoin puolivahingossa, mut  se on vaikeampaa. Tuntuu kyllä et hokaan sen kohta ja sitten pistän menoksi. Muuten mahallaan on kivaa. Oleskelen kyynärnojassa, vedän peppua ylös ja jalkojakin koukkuun konttausasentoon. Noi aikuiset kannustaa nousemaan, mut on hankalaa pitää molemmat - peppu JA pää - samaan aikaan ylhäällä. Yleensä yksi kerrallaan onnistuu paremmin. Joskus mua kyl harmittaa se lankuttaminen ja sit joku aikuinen tulee mukamas auttamaan ja kääntää mut takas selälleen. Höh. No se vasta sit harmittaakin.

Neiti puolivuotias

Mut kyl mua naurattaakin. Oon pikkusen hitaasti lämpenevä ja joskus voin vierastaakin. Lähinnä tummatukkaisia tyyppejä, ne on jänniä. Yleensä kyl hymyilen takas ku mulle hymyilee. Suosikkiani on tanssiminen, ylös ilmaan nostaminen sekä masun ja varpaiden pärisyttely. Silloin kikatan oikein kovaa.

Oon alkanu istuskelemaan. Neuvolatätikin sanoi, et hyvä pito. Sen jälkeen sain oman tuolin keittiöön. Korkee tuoli on kiva, siitä näkee hyvin ulos ja mitä muut puuhaa. Oon istunu siinä nyt 3 kertaa. Mulla on pehmeet oltavat, kun istuinkoloa on topattu joka puolelta. Siinä sit kelpaa nojailla rennosti. Siihen tuoliin muuten liittyy sellainen kaulaan tuleva suoja, ettei äiti sotke mua niihin erivärisiin mössöihin mitä siinä tuolissa ollessa kuuluu makustella.

Kaikenlaisia makua oonki maistellut. Niit on ollu bataatti, porkkana, kukkakaali, päärynä, mango, mustikka ja luumu. Ei mitään suuria määriä, muutamia lusikallisia. Mut sen verran et tiiän, etten kasviksista oikein piittaa, niistä masukin menee jumiin. Ne hedelmät on hyviä. Joskin tuore päärynäkin kivisti yksi ilta.. Jos oon ollu masustani kipeä, on pidetty välipäiviä ja oon syöny vaan tissimaitoa. Se on mun suosikki. Sitäpaitti se lusikkajuttu on vaikee. Koitan imuutella sitä ja osa mössöistä kasaantuu vaan mun suun ympärille. Levitän sitä käsillä ja koitan pyyhkiä siihen kaulalappuun. Mut eihän se riitä äidille, täytyy kuulemma pyyhkiä naama kunnolla. Siitä en tykkää.

Ja maistelen mä muutakin. Kaikkea mitä käsiini saan. Leluja, tumppuja, hihoja, koruja, sanomalehden reunoja, kortteja, mattoja - mitä näitä nyt on. Koitin maistaa kissaakin, se ei katseesta päätellen oikein ymmärtänyt mua. Ai niin; ja sit on se tuttijuttu. Joo, sitä mä nykyään syön hetken kun meen nukkumaan.

Nukkuminen. Tiedättekö, et se on pikkuvauvalla aika randomtouhua? Nyt kun oon vähän isompi, niin mulla alkaa kuulemma tulla joku rytmi. Herätään äidin kanssa kunnolla aamuisin 10 maissa. Puolenpäivän jälkeen pääsen vaunuihin ja kunhan äiti vaan jaksaa kävellä, voin nukkua siellä kolmekin tuntia. Tai sit vaan tunnin. Iltapäivällä leikitään ja syödään ja sit nukun taas. Puoli tuntia tai kolme. Iltasella haetaan toinen äiti töistä kaupungista, niin siinä otan torkut et jaksan seukkaa sen kaa. Nukkumaan meen 22 jälkeen ja yöllä syön yleensä 3 kertaa. 

Sellaisesti mun päivät on menny nopsaan. Välillä ollaan liesus, enkä malta nukkua melkein ollenkaan. Silloin iltaa kohden kaikki alkaa itkustuttaa. Mut ei se haittaa. Mä oon niin kiinnostunut ympäristöstä et mieluusti seuraan muita ja sulatan eteenkin täti-ihmisten sydämiä. Ehtii sitä yöllä sit nukkua. Laatikosta siirryin pari viikkoa sit omaan sänkyyn nukkumaan. Se on hauska kun mahtuu paremmin pyörimään. Yöllä kyl hypähdän äitien viereen. Siellä kun on lämpimämpää ja mukavampi herätä.

Neuvolassa

Kävin taas esiintymässä neuvolassa. Läpäisin tädin testit; seurasin katseella, tartuin, tunnistin miltä puolelta piiputus-ääni tulee. Painoa oli 7085g ja pituutta 65.8cm. Mä leikin odotushuoneesta mukaan nappaamallani lelulla kun äidit jutteli sen tädin kanssa. Ne puhu mun punaisista pilkuista, joita mulla on siellä täällä - oikeestaan melkein joka puolella paitsi käsissä. Mä aattelen et ne on mun prinsessapilkkuja vaikka äiti sanoo niitä verenpurkaumiksi.

No se tätikin piti prinsessapilkkuja varmaan tosi hienoina, kun otti oikein kuvia ja sano näyttävänsä lääkärillekin. Lääkäri oli sitä mieltä et pilkkujen takia mennään näytille labran tätienkin luo. Ajatella! Ehkä nekin haluu nähä mun pilkut? Äiti kyl sano, et torstaina otetaan koe; täydellinen verenkuva (PVK+T, Diffi) ja INR. Mä en oikein ymmärrä sitä, mut äiti näyttää huolestuneelta. Mut se nyt huolestuu niin herkästi. Yölläkin joskus kääntää mua mahalta selälleen, vaikka just oon päässy mönkimään mun unilelun päälle. Mut onneksi mulla on takuuvarma keino; kun hymyilen sille, sen huolet häviää. Ollaan vaan yhtä hymyä. Yhdessä :)"

Taava 6kk

Huolen ja onnen tasapaino

Otsaan painuu kestojuonne. Taas olen mietteliäs, huolehdin. Mistä? Milloin mistäkin, melkeinpä kaikesta. Olen aikaa myöden kasvanut ennakoivaksi. Miettimään mitä jos, entä jos. Missä suunnitelma C, D tai E. Ja kun yksi asia on pulkassa, ilmestyy toinen huolehdittava.

Lapsen myötä huolen määrä kasvaa. Silloinkin vaikka ei olisi pienestä hätkähtävää tyyppiä. Sitä huomaa kaikenlaista. Lapsi kasvaa, nukkuu ja voi hyvin. Nauraa sylissä kun pistät merkille pienen pienet verenpurkaumat kasvoissa. Pienen pienet pilkut, joita saa melkeinpä suurennuslasilla tiirata. Silmästäkin on katkennut verisuoni. Kuukausi ja pieniä pisteitä on myös jaloissa, pari vatsalla ja niskassa. Neuvola ohjannut seurantalinjalle. Google laulaa - sinne eksyminen oli virhe! Petekioiden takana olevat löydökset kammottavia: sepsis, aivokalvontulehdus, leukemia, idiopaattinen trombosytopenia. Järki sanoo, että kolme ensimmäistä on yleisvoinnin perusteella pois suljettu. Syynä todennaköisimmin ohut iho ja normaali pintaverisuoniston kehitysaste.. Silti huoli nakertaa. Ensi viikolla neuvolassa otetaan taas puheeksi.

Rauhoitun.

Seniori <3

Eräänä alkuyönä kissavanhus saa yllättäen epileptisen kohtauksen. Sydän syrjällään seuraan nykinää ajatellen että nytkö pitkäikäisimmän lapsoseni aika tuli. Noin vain, yht'äkkiä. Emme olleet vielä valmiita.. Seniori haparoi jaloilleen, päästää alleen. Kyyneleet tulee. Nytkö on lähdettävä eläinpäivystykseen keskellä yötä? Muutama minuutti ja alkaa kehräys. Vanhus tepastelee keittiöön, "kuolee nälkään". Syö ja painuu unille. Tulee levoton yö. Aamulla varataan aika eläinlääkäriin. Uutiset eivät ole miellyttäviä; kyse voi olla tulehduksesta, aineenvaihduntasairaudesta, rappeumasta tai kasvaimesta. Tuskin epilepsiasta. Leppoisa seniori vastustaa tutkimuksia siinä määrin, että on rauhoitettava. Taas itken. Verikokeissa kaikki kunnossa, arvot varsin hyvät 15-vuotiaalle. Enempää ei tutkita, mitään hoidettavaa ei löydetä. Jäädään odottamaan uusiiko kohtaus. Yleensä uusii, mut onko se viikon vai vuoden päästä, hankala sanoa. Lekurireissun jälkeen Seniori on ollut oma itsensä. Saimme jatkoaikaa - olen kiitollinen.

Rauhoitun.

Isäni lääkäri soittaa rutiinikontrollin tuloksista. Harmittomaksi arveltu maksa-arvo onkin huolestuttava. Suolistoalueen perussairaus on aktivoitumassa. Lisää uusintakokeita. Epäily vaikeasta maksasairaudesta tai sen etenemisestä. Huolen aalto pyyhkii ylitseni. Tajuan ajankulun. Elämän kiertokulun. Kaiken rajallisuuden. Pieni lapsi käsivarsillani suren hupenevaa aikaa. Lähellä olevaa isovanhemmuutta, jonka soisin kukkivan vuosia ja vuosia eteenpäin. Sille ei tällä hetkellä näy esteitä, mutta entä jos.. Kumpa tässäkin asiassa saisimme lisäaikaa <3

En osaa rauhoittua. Ainakaan vielä. 

Eira kantaa huolta huolehtimisestani. Hormoonit ja pitkät yölliset tunnit tekevät huolista suuria. Murehtiminen on kuluttavaa.  Itkeminen etukäteen on hölmöä. Tänään kaikki on hyvin. Onnen avaimet on käsissä. Niistä pitäisi iloita, murehtia sitten kun sen aika on. Tehdä nyt niitä asioita, joiden tekemättäjättämistä katuisi jälkikäteen. 

Muistilappu

En tehnyt uuden vuoden lupausta. Mut tavoitteen tein; koitan kantaa huolta ja murehtia vähän vähemmän. Alkuvuosi ei ollut lupaava. Eikä rakennusprojekti varmaankaan ole omiaan auttamaan tilannetta. Toivottavasti kuitenkin vuoden aikana onnistun. Toistaalta se että on huolehdittavaa kertoo myös siitä, että elämässä on asioita, joita pitää tärkeinä. Asioita joita toivoo tai pelkää menettävänsä. Jotka olemassaolevina tuottavat onnea jokaikinen päivä. Kun niistä kumpuava ilo voittaa huolentunteen, on olo kevyempi. Aurinko paistaa <3

Verkkoja ja rokotteita

Meidän kylällä on mammaryhmä. Sellainen synnyttäneiden rinki. Saanut alkunsa vauvatapaamisesta, jonka lastenneuvolan terveydenhoitaja järjestää, jotta äidit löytäisivät toisensa. Saisivat kahviseuraa ja verkostoituisivat. Etteivät masentuisi - sanoisi isäni - kun ei ole "mitään tekemistä". Muutaman äidin rinki on pullataikinana paisunut käsittäen nyt vajaa 15 ensi- ja uudelleensynnyttäjää vm.2016.

Ringin WhatsApp ryhmän tiedot sain lastenneuvolan hoitajalta jo elokuussa. Koska tässä on ollut menoa, meininkiä ja kyläilijöitä koko kymmensormijärjestelmälle, emme ole mammojen WhatsAppin kyytiin ängenneet. Olemme Eiran kanssa ehkä muutenkin ohuesti nihkeitä verkostoitumaan. Emme säädä Setan toiminnassa, emme deittaa sateenkaariperheitä. Tuntuu että vanhojakaan ystäviä en ennätä nähdä siinä määrin kun haluaisi, joten uusia ei juurikaan tule hamuttua.

Viime viikolla kaupan pihalla kuitenkin törmättiin perhevalmennusryhmäläiseen, jolle oli syyskuussa syntynyt tyttö. Ennen kuin ehdin kissaa sanoa, olin osa kylän mammaryhmän ketjua. Sittemmin viestiä on alkanut pukata parinkymmenen päivätahtia. Viikossa eteeni on avautunut mahdollisuus halloween nyyttäreihin, päiväkahvituksiin, perhekerhoon NOSH-esittelijöineen ja parin viikon päästä häämöttävään pikkujoululeffailtaan. Naamiasnyyttärit ja pikkujoulut skippaan, mutta tänään kolmen naisen koplamme osallistui kokoontumisajoihin erään mammaryhmäläisen luona. Naispari ei häkellyttänyt seuruetta (ehkä juttu oli jo ehtinyt kiiriä?). Kaffipöytähölötykset kulkivat tutuissa, äiti-aivoille sopivissa aiheissa. Millainen tutti (sain vinkkejä, kun Taava ei tuttia oikein huoli), nukkuminen, vaunuilu, leffaillan leffa ja isänpäivä. Joulu ja anopit. Lapset itki vuorotellen, isommat sisarukset söivät ahnaasti suklaata. Vauvoja syötettiin pulloista ja rinnoista. Värikästä menoa. Ihan varma en vielä ole, mitä mieltä olisin ryhmäilystä. Päivä poiki kuitenkin kutsun huomiselle, johonkin terveysiltapäivään. Eira karkaa työvelvollisuuksiin vedoten Helsinkiin. Mä en tohtinut kieltäytyä, joten mikäli estettä ei tule, niin nyt ryhmäydytään kunnolla.

Klassikko

Ja mikäpä estäisi? Tällä kertaa pikkuneiti. Olimme nimittäin iltapäivän päätteeksi 3kk neuvolassa ja rokotuksilla. Käynti sujui mukavasti, kehitys oli ikätasoista ja kasvu hyvää. Pituutta oli 59.3cm ja painoa 5565g. Painonnousu on jonkin verran hidastunut, mutta kun omalla käyrällään kasvaa ja on tyytyväinen niin esteitä täysimetyksen jatkamiseen ei ole. Ja sitten ne rokotukset.

Rokotteet ovat terveysvalinta, jonka vanhemmat tekevät lastensa puolesta. Rokotuksista sinällään voisi kirjoittaa pitkän ja polveilevan breivin. Puhua ennusteista, tutkimuksista, sairastuvuuden seurauksista. Sille linjalle en lähde, vaan totean että tunnen riittävästi erityislapsia, joiden rokottaminen ei ole mahdollista. Lapsia, joille ilman suojaa harvinaiset taudit ovat potentiaalisesti kohtalokkaita. Koska oma lapsemme on tiedettävästi terve, hänen rokottamisensa suojaa paitsi häntä itseään, myös muita. Normaalitilanteessa katsonkin rokottamisen yhteiskunnalliseksi kansalaisvelvollisuudeksi, sanovat pietarsaarelaiset äiti-ihmiset mitä tahansa. Näin ollen päätimme Taavankin saavan normaalit neuvolaohjelman mukaiset, paljon tutkitut perusrokotteet.

Tänään niistä vuorossa oli ensimmäiset piikkirokotteet; pneumokokki (aivokalvontulehdus, keuhkokuume, korvatulehdus) ja viitosrokote (kurkkumätä, jäykkäkouristus, hinkuyskä, polio ja Hib-taudit, kuten aivokalvontulehdus, kurkunkannentulehdus ja verenmyrkytys). Ihka ekan rotarokotteen tyttö sai suun kautta jo 2kk neuvolassa. Siitä ei tullut juurikaan murhetta, paitti nyt niitä kakkajuttuja. Lentävää, vihreää, haisevaa, vaahtomaista, limaista, tiedättehän? Tänään sama satsi uudestaan ja päälle piikit molempiin reisiin. Rota meni mussutellen alas, pistoksista tuli arvatenkin itku. Onneksi terkka oli nopeakätinen pistäjä. 

Iltaa kohden Taava sitten väsähti ja tuttu väsyitku muuttui korkeakonsertiksi. Leijonaneito karjui vedet silmissä ja puikotti jalat oikosena. Rinta rauhotti vain hetkellisesti, lämpö alkoi kohota. Käteenkin tyttö tuntui kipeältä, yötä vasten sai 60mg Panadolin, joka pian rauhoitti nukkumaan. Nyt nyytti tuhisee. Jännitetään yötä ja huomista päivää. Pidetään peukkuja, et rokotereaktio oli lyhyt ja aamulla vastassa on taas tuttu neiti Aurinko. Jos ei, niin huominen menee kotona suppopilvessä ja sylitellen, terveysverkkoiltapäivät jääköön unholaan.

Kasvua, kehitystä ja kontrolleja

Vastasyntyneen kehitys on huimaa seurattavaa. Pienet posket pyöristyvät, kaksoisleuka ilmestyy ja reisiin tulee vauvamakkaraa. Alkuun tuntuu, et kaikki vaatteet pyörivät päällä, mut pian se muuttuu. Kun elokuun 10.päivä kotiuduttiin, Taava painoi 2862g. Syyskuun alussa lastenneuvolan terkan kotikäynnillä Taava oli kerännyt painoa kilon verran painaen jo 3870g. Viime viikolla oli neuvolalääkäri, jossa grammamääräksi mitattiin 4350g ja senteiksi 53cm. Painoa on kerääntynyt keskimäärin 250g viikossa ja hoikan neidin painokäyrä on syöksähtänyt miinuspuolelta keskikäyrän yli plussalle. Hyvä niin. Muutenkin neuvolaseurannassa on kaikki ollut kunnossa. Sydän ja keuhkot kullostavat normaaleilta ja reisivaltimopulssit, kallon luut sekä lonkat ok. Heijasteet tulevat vielä normaalisti, mitä nyt laiskana askeltajana kävelyheijaste on jäämässä pois.

Labrassa vuoroa odotellen

On se jännää, et miten oman lapsen tutkimuksia jännittää. Ei pelkästään tuloksia, vaan itse toimenpiteitäkin, vaikka itse on pitänyt lukemattomia kertoja kiinni vastasyntyneestä eri tutkimusten, näytteidenoton ja calmette-rokotusten yhteydessä. Sen huomasin kun raskaudenaikaisen uä-löydöksen vuoksi kävimme elokuussa sairaalassa munuaiskontrolleissa. Eteenkin labra ja sinne varattu puolen tunnin aika juili vatsanpohjassani etukäteen. Tuntui hurjalta ajatella miten kolmikiloisesta vauvasta löytyy käsivarren taipeesta verisuoni, josta saadaan useampi putkilo verta, kun äidinkin suonet on vaikeesti löydettävissä. Loppupeleissä näytteenotto meni hyvin. Labran koko henkilökunta (eli kaikki kaksi, mut "koko hlö-kunta" kuulostaa dramaattiselta :D), piti tytön kädestä kiinni ja puuhasi näytettä. Mä koitin rauhotella leijonaneitoa 20% glukoosilla, joka toimii vastasyntyneen kivunhoidossa varsin hyvin.

Vatsan ja munuaisten ultrakin meni mukavasti. Radiologi oli rauhallinen ja hoitaja hymysuinen. Lasten tutkimushuone oli täynnä jos jonkin viihdykettä, mut eipä pari-kolmeviikkoinen niiden päälle vielä perustanut. Hoitaja ja Eira pitelivät Taavaa paikoillaan, minä seurailin silmä kovana uä-kuvaa. Radiologilta saatiin jo huojentavat uutiset, kun uä:ssä ei näkynyt mitään erityistä. Hyvät uutiset vahvistuivat myöhemmin kun lastenlääkäri soitti ilmoittaakseen myös labrojen olleen ok. Jatkossa siis siirrymme normaalikaavan mukaiseen neuvolaseurantaan. Se jos mikä oli ilouutinen :)

Nyt voimme ilman erikoisempia huolia seurata Taavan kehitystä. Sitä miten viikko viikolta katse terävöityy, kulmat kurtistuu pohdintaan. Miten hymyheijasteiden joukkoon viime viikolla eksyi ensimmäinen äideille suunnattu sosiaalinen hymy. Miten tällä viikolla neito on aloittanut seurusteluharjoitukset. Ensin leikkidinon ja halikissan kanssa, sittemmin seurusteruyritykseksi tulkittavia äännähtelyjä on satunnaisesti tullut äideillekin. Tai sitten me vain kuvittelemme niin. Pääosin hän hiljaisena tuijottelee kun me juttelemme, ehkä kokee ettei saa suunvuoroa.

Hyvä juhlameno, rento takakeno

Niin se menee. Yhtenä päivänä ynisevästä kerästä tulee vuorovaikutteinen pieni ihminen - hups. Helposti sitä varmaan huomaa odottavansa jotain seuraavaa; ensisanaa, jokelteluja, kierähdystä, ensimmäisiä liikkeellelähtöyrityksiä. Samalla iskee haikeus, kun taakse jää se ensiaika pikkukäärön kanssa. Siksi tuleekin päivittäin pysähdyttyä. Tänään tää on parasta just näin :)

Pari pysähdystä polilla

Kaksi käyntiä äitiyspoliklinikalla. Hämmennystä, huolta ja huojennusta. Kutakin omalla kauhallaan vuorotellen ja limittäin. Tuloksena poukkoilevia mietteitä, epävarmaa odotusta ja luotto tulevaan. Ei hurjinta tunnemyrskyn vuoristorataa, mut hurjanpuoleinen possujuna kuitenkin.

Lopputulemana ensimmäisellä polikäynnillä päästiin yhteenvetoon;  Verenpaineissani on kohoamista, näköoiretta nokipillkujen muodossa ja toxe-labroissa uraatti koholla. Muuten ei raskausmyrkytysoiretta. Sikiön sydänkäyrä hyvä. Ultrassa sikiön virtaukset napasuonesta, sydämestä ja aivovaltimosta olivat hyvät, joten yleisiä rasittumisen merkkejä ei havaittu. Vaikka sf-mitta kurotellut koko raskauden yläkäyrää, ei Kimalainen ole suuri, vaan oikeestaan päin vastoin. Ultrassa luiden kasvu normaalia, vartalon ympärys huomattavasti keskiarvoa pienempi, painoarvio h.37+5 2600g. Eli lääkärin sanoin; äitinsä tapaan hoikan sorttinen.

Kimalainen spurttaa KTG:llä

Huolen possumobiili nytkähti liikkeelle sillä hetkellä kun sikiön vatsan alueella, munuaistasolla möllötti tummanpuhuvat läikät. Sen tarkemmin näkemättä tai tutkimatta silmä jo viestitti aivoille; "Noi ei kuulu tonne. Tuollaista ei yleensä ole. Poikkeava löydös." Hämmennys. Mitä nyt? Katsotaan uä-lääkärillä tarkemmin; molemmissa munuaisissa näkyi muutama pienehkö kysta. Munuaisaltaissa nestettä (4-7mm) ollen normaalirajoissa. Tummanpuhuva lenkura abdomenilla; ehkä nestettä suolessa (joka pian jatkaa matkaansa häviten), mut täysin pois ei voinu sulkea ureterin laajentumaa. Silmään munuaiset näyttivät normin kokoisilta ja tervettä munuaiskudosta oli pääosin. Sinällään ei mahdotonta huolta, sillä munuaisissa oletettavasti ei toiminnallista merkittävää rajoitetta, koska normaalikokoiseen rakkoon erittyy virtsaa ja lapsivettä on. Sain ohjeen jatkaa kotona RR-seurantaa. Toxe-labrat sekä uä-lääkärin kontrolli tilanteen tarkistamiseksi ohjelmoitiin viikon päähän. Välissä nla-käynti.

Keräiltiin käynnin jälkeen ajatuksia. Eira oli rauhallisempi, omani laukkasivat ja poukkoilivat automaattisesti. Äidinmieli kävi läpi mistä moinen voisi johtua, mitä oisin voinut tehdä toisin. 

Näkökulmia syyllisyyteen ja syyllistämiseen
- humoristisella otteella

Maalaisjärkisen "vääryyksien" lista on pitkä. On ennen plussaa nautitut kuoharit ystävän 40:llä, pariskuntaillallisella 4 hengen platterista nautittu mediumliha, satunnaiset salmiakkimakeiset, unettomuuteen nautittu camomillatee, rikkinäisiksi jälkikäteen osoittautuneet puutarhahanskat. Ei, en ole myöskään vaihtanut meikkejäni, pesuaineitani tai hammastahnaani mihinkään kemikaali-/epäilyttävä-yhdiste-vapaaseen versioon, vaan mennyt tavallisilla. Olisiko sittenkin pitänyt, olenko paska äiti? Äh! Tiedänhän sen, että turhaa on jossitellen itseään syyllistää. Mitään ei ole todettu, eikä mahdolliselle löydöksellekään kuitenkaan löydy osoitettavaa syytä. Silti ajatukset joskus harhailevat irrationaalisia teitä.

Kontrollikäynnillä viikkoa myöhemmin saamme lievennystä huoleen. Toinen uä-lääkäri aprikoi onko munuaisnäkymät kystia ollenkaan vai olisiko tummentumat munuaisen normaalia kehräsrakennetta. Näkyvyys ei kuitenkaan ole yhtä hyvä kuin edellisviikolla, joten Kimalaisen osalta tarkemmat tutkimukset jätetään tehtäväksi syntymän jälkeen. Lapsivettä ei silmämääräisesti ollut paljon, AFI kuitenkin 15, normaali. Uä:ssä Kimalainen oli saanut sirosti kasvua, h.38+6 pa. 2800g. Virtaukset ja KTG-käyrä ok.  Mitä raskausmyrkytyksen varjoon tulee, niin toxe labratkin olivat normalisoituneet. RR kenkkuaa edelleen, joten jatkan kotiseurantaa. Jos paineet nousee, pää särkee, vointi huononee tai Kimalainen ei liiku, sain ohjeen palata päivystyksenä synnytysvastaanottoon. Muuten loppuraskaudessa toivon mukaan riittää nla-seuranta. Ei lastenlääkäreitä, ei lasten nefrologeja, ei hirmuista loppuraskauden seurantahärdelliä. Huh.

Olemme Kimalaisen kanssa yliopistosairaalan seurannassa ja siltä osin olen huojentunut. Vaikkakin uä-löydös toki aina mietityttää. Eniten ehkä se, et mulle jotenkin on iskoistunut päähän, et munuaisissa sattumanvaraiset rakenteelliset poikkeavuudet on usein toispuoleisia. Ettei molemminpuoleisen vaivan taustalla ois jotain muuta..? Hmm.. Sen verran olen sikiöiden munuaispoikkeamiin törmännyt, et tällä(kin) kertaa päätin pitää googlen visusti kiinni. Sieltä kun ei seuraa mitään hyvää.

Lohdullista on se, ettei rakenteessa tai h.25 ultrassa havaittu mitään erityistä (paitsi ne normaalit nestekertymät munuaisaltaissa). Tilanne - olkoon sitten sattumanvaraisesti nähty ja ohimenevä tai pysyvämmän puoleinen - on kehittynyt vasta myöhemmin. Joka tapauksessa on hyvä et poikkeavuusepäily ilmeni raskauden aikana, niin tieto menee lastenlääkäreille. Viimeistään syntymän jälkeen lastenlääkäri ottaa kantaa ja määrää tarvittavat lisätutkimukset.

Summa summarum: mikään ei ole koskaan niin varmaa kuin epävarma. Ultraääni on loistava apuväline, joskin taas tuli huomattua miten kaikkea olemassaolevaa ei nähdä ultrassa. Ja miten kaikki nähty ei ehkä olekaan olemassa. Nyt ei auta kun odottaa ja luottaa, et on hyvissä käsissä. Edetään näillä eväillä, jotka on jaettu. Odotetaan leijonaneitiä saapuvaksi ja katsotaan sitten <3

Arvaamaton paine

Verenpaineen kenkkuilua kohdanneena olen ajoin miettinyt miten raskaus mahtaa sekoittaa pakkaa. Paineet on ennen raskautta olleet helposti inan verran yläkanttiin ja tulipa syksyllä kohdalleni mysteeriksi jäänyt verenpainekohtaus, jossa alapaineetkin huiteli pitkälle päälle sataa. Vielä kun tähän lisää sen faktan, että raskauden aikainen verenpaineen nousu on tavallisin raskauden aikainen komplikaatio, on hypertensiivinen soppa keittämistä vaille valmis. Kokkaus keittyy tarjoilukuntoon, kun perustaso ylittää 140/90 tai paineet nousee lähtötasosta enemmän kuin 30/15mmHg.

Toisaalta arvot saattavat spontaanisti parantua raskauden alkupuolella ja keskivaiheilla nousten taas lopussa. Toisilla paineet laskee jopa siinä määrin, että huimauksesta tulee maanvaiva. Mulla ei moista ongelmaa ole ollut vaan arvot on pyörineet näihin viikkoihin asti ihan näteissä lukemissa. Mutu-tuntumalla istukan toiminnan kannalta olisikin hyvä, et kokonaisuudessa pysytään kutakuinkin normaalialueella ja vältetään merkittävää perustason muutosta. Ajatuksella, että istukka on kehittynyt omassa ympäristössään toimimaan tutuilla lukemilla. Näin ollen ei ole  tarkoituksenmukaista esim. romahduttaa raja-arvoisia paineita RR-lääkkeillä, vaan lääkityksiinkin suhtaudutaan harkiten.

Sitten ovat nämä "sivuvaikutuksenaan" painetta laskevat hoidot, kuten ennenaikaisten supistusten hillintä nifedipiinillä. Aloitettuani kevyen lääkityksen sain useampana aamuna odotella, et yläpaineet saadaan yli sadan, notta troppia tohtii ottaa. Iltaisin pulssi tikutteli levossa yli 90. Vapun jälistä sain painetauluun pohjanoteerauksen: 84/62. Lyhyellä matikalla tuollainen mulle täysin epätyypillinen lukema tuskin on hyväksi istukalle tai pienelle kanssamatkustajalle. Lääkkeet sai jäädä. Kuuriluontoiseksi kokeiluksi kun ne oli alunperin suunniteltukin.

Toukokuun yllättäjät

Sittemmin töissä koin jälkeen yllätyksen, kun mittaus näytti 150/88 pulssin huidellessa yli sadan. Ei hyvä sekään. Olen tyytyväinen, et joulupukki onnistui kiikuttamaan mulle oman RR-mittarin, sillä itse en verenpaineen vaihteluja kovin selkeästi olossani tunnista. Pää on raskauden aikana ollut särkyherkkä, joten jomottelua on ollut niin korkeilla, normaaleilla kuin matalillakin lukemilla. Helpoin maamerkki on tuo tykyttelevä olo, jonka kylkiäisenä tulee hassunlainen tunne. Sillon voi veikata paineen olevan pielessä. Toisaalla paine voi olla yllätyskorkea ilman oireita. Eikä matalimmillakaan paineilla tule selkeää huimausta. Ota tästä sitten selvää. Ei auta ku ihmetellä.

Mitä supistuksiin tulee, niin parin lääkkeettömän työpäivän jälkeen eron huomaa. Vatsaa kiristelee enemmän, lantion alaosassa tuntuu ajoin paineentunnetta, on epämiellyttävää oloa. Illat menee huilien. Perjantaina on neuvola, ehkäpä siellä mietitään missä vaiheessa lääkärin ois hyvä tähän sananen taas sanoa. Nyt kuitenkin alko puolentoista viikon kesäloma, joten on mahdollista ottaa leppoistelun kannalta. Töiden puolesta koeponnistuksesta selvisin kunnialla, joskin lomakin tulee ihan hyvään saumaan.

Tuumauspaussi puskista

Niin se aina yllättää pienen ihmisen. Tuumauspaussin tarve. Niin kävi mullekin pari viikkoa sitten.

Introna sen verran, että olen aiemmin ollut aika kova tyttö tekemään töitä. Oli aika kun töitä tehtiin monen tärkeänkin asian kustannuksella. Sellaiset pienet seikat kuten sosiaalinen elämä kituutteli työn varjoissa. Parisen vuotta sitten tilanne muuttui. Työ vaihtui, sosiaalinen elämä rikastui, rakastui. Ja taas työ vaihtui.

Työni ja työkaverini olivat ja ovat ihania. Stressiltä ja suorituspaineelta en voinut kuitenkaan välttyä. Halusin osata hommani alusta asti, annoin hyvin vähän itselleni tilaa erehtyä. En osannut tai osaa pysähtyä. Kunnolla. Työpäivät jaksoin draivilla, kotona olin uupunut. Eikä tilannetta parantanut työpaikallani kuuluisiksi muodostuneet sisäilmaongelmat.

Lomalla akkujen latauduttua tunsin viimein saaneen aaltoilevan kierteeni katki. Työtä tasapainotti monenmoiset siviilipuolen ohjelmat, kummilapset, harrastukset, talon etsinnät ja tulevat perhesuunnitelmat. Asiat olivat löytäneet tasapainonsa, paikkansa ja oikeat mittasuhteensa. Öisin nukuin ja odottelin rauhallisin mielin päiviä tulevia.

Kunnes.. eräänä päivänä olin juossut kokouksissa ja sitten se iski; jäätävän huono olo, pyörrytys, hengenahdistus, ylävatsakipu, päänsärky. En ajatellut selkeästi. Tykytti. Pulssi huiteli yli sadan ja verenpainemittari piiputti punaista. Alkoi jo pelottaa, notta koska päästä poksahtaa joku verisuoni. Taksilla Terveystaloon. Labrat ok, EKG ok. Syy selittämätön.

Päivä saikkua. Seuraavana päivänä pyörrytys ja päänsärky olivat tallella. Verenpaine sen sijaan laskenut poikkeuksellisen matalaksi; yläpaine oli 100 yksikköä matalampi kuin ed.päivänä. Pulssi lompsotti sekin verkkaiseen tahtiin. Jännittävää.. Syytä ei tiedetä. Epäilyt kallistuvat sympaattisen hermoston yliaktivoitumiseen ja voimakkaaseen pitkäkestoisen kuormituksen purkautumiseen. Suomeksi; jonkin-sorttiseen-paniikkikohtauksen-tyyppiseen-tilaan.

Kohtauksen jälkeen olen ollut väsynyt, mut muuten kaikki on palautunut normaaliksi. Mitä nyt viikonloppuna sairastuin flussaan. Minä, joka avantouimarina sairastelen harvoin. Vähän jännittää, ettei kehoni vaan alkaisi väsyä nyt, kun sitä kohtaa suurimmat odotukset. Tyytyväinen olin kuitenkin siitä, että kummallisuudet tulivat normaalitilanteessa, ennen hoitoja. Jos hoidot olisivat olleet päällä, olisivat ne joutuneet syntipukiksi. Se olisi ollut omiaan lisäämään hoitoihin liittyvää jännitystä.

Kohtauksen jälkeen olen taas miettinyt. Punninnut, pohtinut. Näin videon joka puhutti minua: Relax, Breathe and #LetGo

Ihanat, viisaat naiset <3

Päätin taas hidastaa. Kunnolla. Käydä joogassa, värittää, kulkea metsässä, nähdä ystäviä, lukea dekkaria. Olla. Lötköillä hunajateen kera sängynpohjalla parantelemassa flunssaa vielä yhden päivän. Huomisen.

Tänään alkoi vuoto.
Keskiviikkona alkaa letrotsolit.
Ja sitte taas mennään. Sillee varovasti - tiedostaen.