Sydänyön hetki kajastaa joulurauhaa

Yön pimeys pikkukylän hautausmaalla. Kyyristyn sytyttämään kynttilän isovanhempieni hautakummuille. Kuiskaan hyvän joulun toivotuksen. Joka haudalla loistaa liekki. Hämärässä hahmotan muita kulkijoita.

On vanhempi mies, yskivä. Koittaa pysyä päättäväisesti astelevan vaimonsa kannoilla. Askeltaan varoo, käytävät ovat jo liukkaita.

Isä kolmen pienen haalaripukuisen lapsen kanssa. Vanhin heistä ehkä 9v. Kirkas ääni kysyy kuolemasta. Pappasta ja keuhkosyövästä.

Iloisesti rupatteleva nuorisoryhmä. Tyttöjä äänestä päätellen. Näky hämmentää. Tytöt suuntaavat hautausmaan uudelle puolelle. Pysähtyvät haudalle, hiljenevät ja sytyttävät kynttilät. Ettei tänä vuonna olisi joku nuorista menetetty..?

Käännyn, luikahdan hautuumaan takanurkasta kiviaidan vierustaan ja sieltä pois valaistuilta leposijoilta. Mietin elämän kiertokulkua ja silmäkulmani kostuvat. Ikävästä, onnentäyteisistä muistoista. Hengitys höyryää kävellessäni metsäistä polkua kohti kotia. Tähtitaivas on häikäisevän kirkas.

Kotiovella lehahtaa kasvoille lämpö ja siivotun kodin tuoksu. Takkia riisuessa kuulen sitkeää ähinää olohuoneen matolta. Taava on tänään oppinut kääntymään vatsalleen ja uudesta tempusta innostuneena harjoittelee pyörähdystä ahkerasti. Välillä tonttua kiukuttaa, välillä naurattaa.

Vuoden vedellessä viimeisiään sitä aina miettiin kuinka paljon mahtuu vuoteen menneeseen. Viime vuonna näihin aikoihin Taava oli alle sentin mittainen kaiku syvällä vatsani pohjalla. Oli epäuskoinen olo, eikä raskauden jatkosta tiennyt mitään. Tämä vuosi on kohdellut meitä hyvin, olemme olleet onnekkaita. Päälimmäisenä kiitollisuus. Monestakin asiasta, suurimpana tietysti pienestä tonttutytöstämme. Hänen tuikkivista silmistään ja nauravasta suustaan. Kaikesta mitä olemme saaneet jo yhdessä oppia.

Näillä aatoksilla saatellaan jokelteleva Taava omaan sänkyyn odottamaan ensimmäistä aattoa ja punanuttuista, kansainvälisestikin tunnettua valkopartaherraa. Mennään aikuisten kesken sydänyönä tervantuoksuiseen saunaan ja lopulta kaadutaan puhtaisiin lakanoihin. Sydämessä rauha pysähtyä tähän hetkeen. Hetkeen jolloin kaikki on kohdillaan <3

Tunnelmallista joulunaikaa ja onnenhetkiä vuodelle 2017!

Heille, lähteneille

Pyhäinpäivä. Aika muistaa menneitä. Unohtaa kierronpäivät, tikut ja tulevien sukupolvien odotus. Muistaa heitä, jotka kerran ovat eläneet - ja lähteneet.

Rakkaimpina itselle mieleen piirtyy isovanhemmat, joista ensimmäisen hyvästelin 5-vuotiaana, viimeisen 3 vuotta sitten. Leukemiaan 80-luvulla menehtynyttä mummiani en juurikaan muista, mutta tarina kertoo hänen olleen kultasydäminen, ahkera ja karjalaiseen tapaan pienestäkin antelias. Muista isovanhemmista on sydämessäni väkevä muistokollaasi.

Isoäitini (ylhäällä) parhaine ystävättärineen.
Esikoinen, äitini, keskellä.

Lapsuusmuistoissani äitini äiti, mamma, seisoo esiliinassaan pappan sotien jälkeen rakentaman rintamamiestalon portailla. Hänen heleä naurunsa ja nivelrikon kangistamat sormensa. Lämpeävä ulkosauna ja koivuvihdan tuoksu. Naistenpyörän natina, kun mamman takaritsillä matka taittuu kyläkaupalle. Kaupalle, jota mamman tavoin ei enää ole. Papat, sotiemme veteraanien tavoin vähäsanaiset tee-se-itse-miehet. Terävä-älyiset herrat, jotka eivät koskaan tulleet sinuiksi iän tuoman peruskunnon laskun ja palveluasumisen kanssa. Viimeiset yhteiset hetkemme. Väsyneesti raottuvien sinisten silmien katse. Minä vuoteen äärellä. Lukemassa, pitämässä kädestä. Pidätellen kyyneleitä, ikävöiden jo. Tietäen vanhuksen levollisena odottavan lähtöään.

Isovanhempien hääkuvat ja sotamuistoja.
Isoisoisä talvisodan aikaan.

Nyt he lepäävät kivipaasin alla pienen kylän hautausmaalla. Kaksi sydämellistä naista, kaksi vahvaa miestä. Rintarinnan. Heidän viimeisille leposijoilleen veimme eilen kynttilät. Kaipuun merkiksi, kiitokseksi. Pimeässä hautausmaa kylpi kynttilän valossa. Ihmiset muistivat rakkaitaan. Joukossa oli myös pimeitä hautoja. Kynttilättömästä hautakivestä kumpuava yksinäisyys suretti meitä. Ajateltiin Eiran kanssa, et ensi vuonna hamstrataan kasa pieniä kynttilälyhtyjä ja pyhäinpäiväiltana sytytetään yksi kullekin pimeälle haudalle. Valoksi niille, joiden nimi sammaleiseen kiveen on kaiverrettu.

Rakkaiden kissapoikieni leposijat

Menneitä muistaessamme mielenpäälle enkelinsiivin lehahtivat myös eläinystävämme. Rakkaat karvatassut, jotka uskollisesti kulkivat vierellämme läpi elämän tuulen ja tuiskun. Heillekin tänään kaipauksen kynttiläliekit väräjävät.

Kuolema on elämän päätepiste. Lopullisuuden pelottavuudestaan huolimatta se voi olla lohdullinen. Helpottava silloin, kun elonhetket täyttää kipu tai omaksi koettu elämä on hiipunut vieden elämänilon. Elämän sammuminen on kuitenkin aina menetys - riippumatta siitä miten pitkä on maallinen elämä ollut vai onko sitä ollut ollenkaan. Vanhuksen elinkaaren rikkautta muistellaan lämmöllä. Lapsen tai nuoren menettäminen tuntuu huutavalta vääryydeltä. Niin ikään elämättömästä elämästä luopuminen on tragedia, menetys, jonka surun määrä voi olla mittaamaton. Keskenmenon ja kohtukuoleman kohdanneille lapsi on ollut elossa jo ennen syntymäänsä. Ei pelkästään äitinsä kohdussa, vaan myös mielessä ja sydämessä. Luoden muistoja omana itsenään.

Vaikka elämä on väliaikainen, ovat muistot ikuisia. Vaalitaan niitä ja pidetään rakkaimmat lähellämme, sydämissämme.

Levollista pyhäinpäivää <3