Maidon makuinen taival

Edellinen imetyspostaus sai miettimään omaa imetystaivalta. Tätä viittä kuukautta vuosikymmenen ajalta tutun, mutta omakohtaisesti uuden asian vierellä. Vaikka takataskussani oli imetystietoutta keskinkertaista enemmän, tunsin raskauden aikana epävarmuuden tunteita. Toivoin pääseväni täysimetykseen, toivoin vauvan oppivan rinnalle ja maidon riittävän. Olin valmis näkemään asian eteen vaivaa - mutta kohtuullisissa määrin ja terveyden (fyysisen ja mielen) ehdoilla. Raskauden loppuaikoina kokeilin kevyesti antenataalilypsyä. Kun käsinlypsäessä sain maitopisaroita herahtamaan, suhtauduin luottavaisin mielin tulevaan.

Ainoa päätös minkä tein etukäteen oli se, ettei vauvalle anneta ollenkaan tuttia ensimmäisen kahden tai kolmen elinviikon aikana. Kahdesta syystä; Ensinnäkin varhainen tutti tukee kapeaa imua ja saattaa häiritä leveän imuotteen löytämistä, jota tarvitaa rinnalla imiessä. Toiseksi minusta tuntui (mutu-tuntumalla) että eteenkin pikkuinen vauva saattaa tyytyä liian helposti tuttiin. Tyydyttää sillä imuhaluaan ja nälkäänsä. Ei tunnista nälkää, väsähtää imutteluun ilman maitoakin. Se taas voi vaikuttaa negatiivisesti painoon, hyvinvointiin ja maidontuloon. Päätin et aina, ja joka käänteessä, kun vauva osoittaa imemisen, lohdun tai ruuan tarvetta, hälle tarjotaan rintaa ja katsotaan kuinka käy.

Alku ei aina ollut pelkkää ruusuilla tanssimista. Taava syntyi alle kolmikiloisena ja "tiukkasuisena", joten hänen syömiseensä ja painonkehitykseensä oli kiinnitettävä erityistä huomiota. Alkuun synnytyksen jälkeen tyttö oli "liiankin tyytyväinen", väsähtänyt. Häntä oli sairaalassa heräteltävä syömään, eikä hän jaksanut rinnalla pitkiä aikoja. Imuote oli helposti liian kapea ja välillä tuntui että Taava ehti väsähtää jo siinä vaiheessa kun imuotetta toistuvasti korjailtiin. Joskun kun säädön jälkeen viimein sain tytön syömään, annoin hänen syödä vaikka tunsin otteen olevan pielessä. Virhe. Hetipä rinnanpää venyttyi pienessä suussa epätasaisesti ja siihen tuli rupea tai vesikelloja. Ja kipua. Äh. Lanoliinivoide onneksi auttoi rinnanpäiden kipuun ja kuivuuteen. 

Maito nousi kunnolla vasta kotona. Ensimmäisten viikkojen aikana imuote alkoi kehittyä. Eira oli apuna otteen tarkastamisessa ja korjaamisessa, silloin kun itse (esim. makuulla) ei sitä pystynyt havainnoimaan. Otteen onnistuminen oli niin pienestä kiinni, että joka imetyksellä täytyi koittaa saada vauvan keho ja pää optimaaliseen asentoon. 2,5viikon iässä alettiin harjoitella imettämistä sylissä. Pikkuhiljaa se alkoi luonnistua. Rinnanpäät eivät alkuun meinanneet pysyä menossa mukana. Lanolin voidetta kului kaksi tuubillista ensimmäisen kuukauden aikana. Tyttökin varmaan tottui sen makuun kun ruokaili rasvaisella rinnanpäällä vähän väliä. Rinnanpään kuivuuden takia en voinut pitää kertakäyttöisiä liivinsuojia kuin satunnaisesti ja maidon noustua aloinkin käyttämään kestoja. Kertakäyttöisistä panostin Lansinoh-suojiin, jotka mulle olivat ylitse muiden. Rintatulehduksilta tai muilta erityisvaivoilta olen onnekseni välttynyt. (Voimia kanssasisarille, jotka niiden kanssa painivat.)

Imetykseen on kuulunut ylä- ja alamäkiä. Meillä on raivottu ja huudettu jalat oikosenaan rinta suussa. On rintaraivarien katveessa menty epäilyn lankaan; jos maito ei riitäkkään, onkohan se sairas? Imetyksen jälkeen kokeiltu tuleeko maitoa puristaen ja kun tulee, hieman rauhoituttu. Parin päivän jälkeen todettu, että eiköhän tää ollut just niitä vaiheita, mistä puhutaan. Ihmeellistä, mut normaalia.

Kun multa kysyttiin kuinka usein vauva syö, en osannut vastata. Välillä alle tunnin välein, välillä on 4 tunnin paussi. Syö aina kun haluaa. Kerran kun tiheän imemisen kausi oli menellään laskin syöttökerrat ja niitä oli vuorokaudessa 14. Ja tuona päivänä oltiin vielä juostu asioilla ja kaupoilla, mukaan oli mahtunut pidemmän levon pätkäkin :D Heh, kuulostaa enemmältä kuin tuntui. Se ei rajoittanut meitä mitenkään, mut yksi seuraus siinä on; minusta kasvoi pikavauhdilla julkea julki-imettäjä.

Koulutuspäivän lounastauolla

Taavan kasvun kannalta myös julki-imetys oli välttämätöntä jos ei meinannut jäädä kotiin. Tyttö söi kohtuullisen usein, mut pääasiassa vain 5-15minuuttia kerrallaan. Tehokas imiä hän oli, sillä tuonakin aikana sain ähkyn ja ekojen viikkojen aikana pulauttelu yleistyi. Koska pulauttelu pysyi normin rajoissa (ei lentänyt paineella kaaressa vaikka joka syötön jälkeen maitopostia palautuikin), en siitä kantanut huolta. Tiheät syötöt olivat tarpeen sillä masuun ei tuntunut mahtuvan kovin paljon kerrallaan. Enkä mä kainostellut syöttöpaikoissa. Syötin yhtä hyvin kylässä tai ostoskeskuksen penkillä kuin kirpparilla ja pankissakin.

Mammakerhossa (joo, käydään Taavan kanssa nykyään siellä - älkää kysykö :D) multa kysyttiin oonko imetykseen julkisella paikalla suhtauduttu torjuen? Onnekseni voin vastata, ettei koskaan. Toki valitsen paikan mahdollisimman suojaisaksi; ravintolassa valitsen suojaisan pöydän tai julkisella paikalla siirryn hieman pois katseiden keskiöstä. Vaatepuolella olen panostanut toimiviin imetysvaattesiin jotka takaavat mahdollisimman pienen paljastelun. Imetyssuojan käyttöön en lämpeä, sillä haluan tarkkailla vauvaa (esim vastasyntyneen väriä) hänen imiessään. Jos olen seurueessa, tarkistan kysyen ettei syöttäminen haittaa. (Tuo kysymys on muodollisuus. Kuka sitä kehtaisi itkevältä vastasyntyneeltä kieltää.) En tiedä mitä vastaisin jos joku vieras tulisi kommentoimaan imetystä. Ehkä jotain diplomaattista mitä sylki sattuisi suuhun tuomaan. Varmaa on vain, ettei katseet saisi ajettua minua piiloon ruokkimaan lastani. Enhän itsekään halua nauttia cappuccinoani huppu päässä tai piilossa vessapytyllä istuen.

Nyt 5 kuukauden kohdalla olen hämilläni miten nopeasti aika on mennyt. Sisältäni kumpuaa odottamaton onni onnistuneesta täysimetyksestä. Siitä on tullut vuorovaikutteista. Kolmen-neljän kuukauden iässä neidon seurustelu- ja havainnointitaidot ottivat huiman hypyn. Syödessä tyttö räplää mun vaatteita, hiplaa hiuksia tai ihmettelee maailmaa. Pyörittää päätään ja samalla unohtaa irrottaa rinnasta (auts). Nauraa ja hyökkää kiinni ruuan lähteeseen. Öisin on kuin linnunpoika: hakeutuu rinnalle silmät kiinni, syö ja jatkaa unia. Syöttöväli on edelleen melko random - pääasiassa kolmisen tuntia. Tarjoan ruokaa melko helposti, ehkä joskus vähempikin riittäisi. Yöllä pisin pätkä on ollut 6h ja se on nukuttu kahteen kertaan. Muuten syödään 2-3 kertaa yössä. Rintamaidolla leijonaneito on kasvanut riittävästi, välillä enemmän välillä vähemmän. (5kk nlassa paino kasvanut omalla sirolla käyrällään ollen 6655g, pituutta 64cm)

Kaikesta huolimatta pääasia on, että tyttö on tyytyvänen. Imetys voi olla hyvin pienestä kiinni. Jos Taava olisi alkuun joutunut keskolaan (jota syn.salissa väläyteltiin kun hänet vietiin velttona virvoitteluun), olisi imetyksen alkuun pääseminen ollut haasteellisempaa. Lypsänyt olen vain satunnaisesti, mutta niillä kerroilla tulos on imetystä laihempi eikä maito irtoa samaan mallin. Luulen että mulla maidontuotannon käynnistys ja ylläpito lypsämällä ois ollut haasteellista. Jos maitomääristä johtuen imetys olisi jäänyt osittaiseksi tai olisimme itsestämme riippumattomista syistä päätyneet pulloruokintaan, olisimme varmasti siihenkin tyytyväisiä. Pääasia on että ruokaa tulee, on syli ja rakkautta :)

Ps. Miten sen alkupannaan joutuneen tutin kävikään? Semihuonosti. Olemme ensiviikkojen jälkeen tasaiseen koittaneet tarjota Taavalle jos jonkin mallista tuttia, mutta sen huoliminen on hyvin satunnaista. Ajoin tutti helpottaisi arkea. Kauppajonoissa se antaisi äideille minuutin jatkoaikaa kun alahuuli alkaa olla kuin kioskin tiski. Vaan kun ei, niin ei. Harmittavan aktiivisesti sormet alkavat hakeutua suuhun. Tutti olisi helpompi vierotettava kuin peukku.. Jatkamma siis treenejä. Lypsyjen anto pullosta on toistaiseksi onnistunut silloin tällöin kun sille on ollut tarvetta.

Tunteita herättävä imetys

Imetys. Maaiman luonnollisin asia. Ja niin vaikea. Se herättää mielipiteitä puolesta - ja vastaan. Maailman terveysjärjestö WHO:n mittapuulla kotomaassamme ollaan kaukana imetystavoitteista. Imetysajat jäävät lyhyiksi ja neuvoloistakin saa ristiriitaista tietoa. Imetys herättää monenlaisia tunteita onnellisuudesta syyllisyyteen. Äideistä 99% haluaisi imettää, mutta siitä huolimatta suomalaisvauvojen imemisura jää skadinaavisia serkkujaan lyhyemmäksi.

Vaikka tieto lisääntyy, imetykseen edelleen liittyy useita myyttejä. Monissa kulttuureissa imettävää äitiä pidetään synonyymina hyvälle äidille. Naisparina tähän synonyymiin ei samaistu nielemättä, vaan äitiyttään pohtii monista näkökulmista. Vaikka imetys useimmiten kuuluu synnyttäneelle (poikkeusena ne nettisaitit, jossa neuvotaan sosiaalisen äidin maidontuotannon käynnistymiseen - niitäkin on), ei äitiyttä mitata maidossa. 

Kaikilla imetys ei onnistu. Se luo kipua tai maito ei tunnu riittävän. Usein lopettamispäätös - osittain tai kokonaan - tuo mukanaan epäonnistumisen tunteen. Häpeäkään ei jää vieraaksi. Sen syntymiseen voivat vaikuttaa omat aiemmat odotukset sekä ympäristön asettamat vaatimukset. Kun imetyksestä tehdään kulttuurilinen normi, äidin niskaan kaadetaan onnistumisen paineet. Tuolloin ristiriitaisuudet tulevat esiin. Rintamaidon ylistys alkaa ahdistaa. Olo on eksyksissä; mistä apua? Keneltä saan konkreettista tukea omalle suunnalleni, kenelle voin puhua? Oman äidin, siskon tai kaverin imetyskokemukset voivat tilanteesta riippuen kannustaa tai lannistaa. Asia voi tuntua kipeältä ja liian yksityiseltä. Itkettää.

Lypsyhuoneen sekalaiset prosyyrit imetykseen
ja pulloruokintaan liittyen

Nykyään imetystä pyritään tukemaan aktiivisemmin. Lippulappua on saatavilla ja tukipalveluja löytyy puhelinneuvonnasta ja sairaalojen imetyspoleista vertaistukeen ja yksityisen imetysohjaajan kotikäynteihin asti. Imetyksen eduista puhutaan, jotta kansallisesti imetys saisi jatkoaikaa vauvaperheissä. Tähän on selvä syy: imetystilastoissa olemme pohjoismaiden hännänhuippu vaikka potentiaalia olisi. En ole laktivisti, mutta asiaan perehtyessä on helppo samaistua imetysaktiivien huoleen maitohanojen tyrehtymisestä. Jotenkin kaipaa sitä että imetyksestä voisi puhua avoimemmin. Se on kuitenkin himpun verran haasteellista, kun aihe on tunnepitoinen. Suomessa siihen sekoittuu vielä pala häveliäisyyttäkin. Tuntuu, että imetyksen suhteen jakaudutaan helposti leirikuntiin, jossa vastapuolen ratkaisuja ja perusteita ei aina ymmärretä.

Leirijakautuminen kulminoituu mm. julki-imetykseen, joka tuntuu aiheuttavan aika ajoin erittäin voimakasta ja tunnepaloista porinaa. On suorastaan vitsikästä, miten naisen rinnat voivat olla tarjottimella mediassa kenenkään häiriintymättä siitä, mutta imetys julkisella paikalla saa aikaan paheksuvia mulkaisuja ja supinaa. Julki-imetyksen aiheuttamaa huomiota karttavat äidit voivat kokea pulloruokinnan olevan helpompaa. Koska kolikolla on kääntöpuoli, myös julkinen tuttipulloruokinta voi saada osakseen arvostelua. Siinä missä imettäjää saatetaan pyytää peittämään itseään, pullolla vauvaansa ruokkivalta äidiltä voidaan suoraan kysyä miksi hän ei imetä tai antaa hänen ymmärtää, että imetys olisi suositeltavampi vaihtoehto. Niinkuin se kenellekään ulkopuoliselle kuuluisi!

Kaiken imetyskeskustelun lomassa on muistettava, että jokainen äiti-vauva-pari on oma yksikkönsä ja löytää itselleen sopivat - ja ennen kaikkea oikeat ratkaisut. Jos imetyksen jatkaminen ei tunnu hyvältä, tai siihen ei ole mahdollisuutta - voi imetyksen tukimuotojen esiintuomisen kokea tuputtamisena, syyllistävänä tai painostavana. Silloin tulisi olla saatavilla tukea imettämättömällä tiellä. Tämä tuki on kuitenkin hajanaista ja huonommin löydettävissä. 

Synnytyssairaaloissa on sitouduttu vauvamyönteisen ohjelman mukaiseen imetyksen tukemiseen terveillä täysaikaisilla lapsilla, eikä lyhyillä hoitoajoilla onnistuta panostamaan muihin ratkaisuihin. Toki jos äiti on estynyt imettämästä puhutaan lapsentahtisesta pulloruokinnasta ja siihen on saatavissa matskuakin. Väestöliitto on jo vuosituhannen alkupuolella julkaissut Pullonpyörittäjän oppaan, joka on ihan hyvä perusotos pulloruokinnassa olevien vauvojen vanhemmille. Oppaassa puhutaan niin korvikemaidon terveysvaikutuksista kuin pullohygieniasta ja imettämättömyyden herättämistä tunteistakin. Koska imetyslukujemme raahatessa maassamme kuitenkin pyritään ohjaamaan alkukuukausien täysimetykseen, on nämä monelle hyödylliset oppaat kiven alla ja usein itse etsittävä. Se on sääli, sillä jokainen äiti ansaitsee tukea vauvan ruokintaan, tapahtuu se millä konstilla tahansa.

Mitä vanhemmuuteen tulee, niin mielestäni Äitiys kasvaa vuorovaikutuksessa aikuisen ja vastasyntyneen välillä. Jokainen suhde on uniikki. Meillä Eira ei koe olevansa yhtään vähemmän Taavan vanhempi kuin minä joka imetän. Vaikka vieläkin mennään täysimetyksellä, on Eiralle ja Taavalle muodostuneet ne omat juttunsa. Kun tyttö itkee Eira saa hänet helpommin rauhottumaan sylittelyllä kuin minä. Minulla on se yksi keino: rinta. Joskus olen nauranutkin, ettei minulla ole Taavalle samanlaista ihmisarvoa kuin Eiralla, sillä olenhan vain pari tissejä. Puolensa kaikella :D