Naisenpuolikas kaapista ulos

Kaappi. Sivistyssanakirjan 4. määritelmä: ilmaus, sille ettei ole tunnustanut homoseksuaalisuuttaan. Käytetään tavoin; olla kaapissa, tulla kaapista.

Assosiaatio kaapista kietoutuu tiiviisti salailuun. Ajatus siitä, ettei saa olla vapaasti oma itsensä. Vapauden saavuttamiseen liittyvä kokemus taistelusta omia tai ympäristön mörköjä kohtaan. Möröt tekevät kaapin ovesta pelottavan, jopa likaisen - sekä kaapin ulkopuolella olevalle että sisään vangitulle. Kaappi ympäröi ketä tahansa, joka kaikessa hiljaisuudessa kasvattaa sisäistä toisinajattelijaa yhteisössä, jonka normeja ei täydellisesti allekirjoita. Olkoon kyse sitten juustonhimoisesta vegaaniyhdyskunnan jäsenestä tai uskonnollista kasvatustaan kriittisesti pohtivasta nuorukaisesta.

Vuosituhannen vaihde on tehnyt helpommaksi tarttua seksuaalisuuden kaapinoven kahvaan. Asenne on muuttanut lakeja ja laki asenteita. Tasavertainen vuorovaikutus ja avoin ajatustenvaihto on tehnyt seksuaalivähemmistöistä vähemmän pelottavan. Kuka sitten kaapin kasaa? Ihminen itselleen vai ympäristö? Jaa-a. Vastaus löytynee samasta lokerosta kuin kysymykseen: Kumpi oli ennen, muna vai kana? Niin tai näin, kaappeja kuitenkin on. Erilaisia, eri ympäristöissä. Eikä niistä varmaan koskaan päästä täydellisesti eroon. Eikä tarvitsekaan, sillä toisaalta jotkut kaapit suojaavat - yksilöä tai ympäristöä.

Oman kaappini kanssa olin onnekas. En edes ajatellut olevani kaapissa ennen kuin olkapäätäni taputeltiin onnitellen rohkeasta teosta. Perinteisiin kallistuva, semi-liberaali ympäristöni viestitti, että kaappini ovi on nyt auki. Hämmennyin ja hämmensin muita. En mielestäni ollut tehnyt mitään poikkeuksellisen erikoista. Olin ottanut asian puheeksi kun se tuli ajankohtaiseksi. Aiempi vaikeneminen toi kuitenkin lieveilmiöitä. Se aiheutti ihmetystä ja sai rakkaat läheiseni mietteliäiksi; Miten en ole huomannut? Eikö luottamuksemme olekaan aukoton? Oletko koittanut kertoa, mutta en ole kuullut sinua? Eikä mistään sellaisesta ollut kyse. Ei vaan ollut tarvetta kertoa aiemmin. Miksi olisi ollut?

Myönnän huokaisseeni kerran jos parikin, kun ymmärsin löytäneeni tyttöystävän. Naisen, jonka kanssa halusin olla ja jakaa elämää. Suhde itsessään oli mutkaton ja luonteva alusta asti. Muistan kuitenkin ajatelleeni, että olisi ollut helpompaa, jos olisin löytänyt miehen. Helpompaa kenelle? Muille? Minulle itselleni suhteessa muihin?

Olin omassa tuttavapiirissäni ainoa, joka seurusteli samaa sukupuolta olevan kanssa. Koin velvollisuudekseni, että lähimmäiseni kuulevat elämänmuutoksesta minulta. Pian huomasin tapaavani ja soittelevani läheisilleni vain tarkoituksena on erikseen kertoa, että seurustelen. Heterosuhteessa ei moisia infotilaisuuksia olisi tarvinnut pitää. Olihan se koomista. Juteltiin tapailusta ja ihastuksesta, arjen asioista ja siitä mitä kumppani tekee. Perusjuoruilua. Kunnes.. Kunnes kerroin kumppanini olevan nainen. Uutinen vei huomion suhteesta ja uudesta ihmisestä. Tärkein asia jäi seksuaalisen suuntautumisen varjoon. Siinä sitä sitten oppii tavan puhua sukupuolineutraalisti. Ei puhu naisystävästä tai emännästä, puhuu kumppanista tai avokista. Ei suinkaan siitä syystä, että pitäisi kaapin hämärästä. Ehei. Vaan siksi, että siten parisuhteeseen liittyvät asiat saavat sen sisällöllisen itseisarvon, joka niille minusta kuuluu.

Hetki, kun kertoo kulkevansa vasenta laitaa. Se ei varsinaisesti ollut kiusallista, mutta jokin mahtipontinen momentti siinä aluksi oli. Toki kynnyksiä oli erilaisia. Siinä missä kertominen nykyään onnistuu ohimenevällä tokaisulla, oli alussa vakavailmeisiäkin hetkiä. Helpommaksi asian teki luotto lähipiiriin. Usko, ettei niitä ihmisiä loppupeleissä saa tällaisellä pikkuseikalla järkkymään. Eikä saanutkaan. Nieleskelemään ehkä, mutta ei järkkymään.

Nykyään naristelen kaapinovea. En ole suunnanvaihtaja, en ole takinkääntäjä. En koe olevani kaapissa, enkä sen ulkopuolella. Seksuaaliseen suuntautumiseeni ei liity salaisuutta, vaikka en sitä megafonilla toreilla huutelisi. Olin oma itseni silloin ennen, olen itseni nyt.

Kun kaikki alkoi

Istun vastapäätä lapsuudenystävääni, kuopuskummityttöni äitiä. Kuulen sen saman kysymyksen, joka niin usein vieläkin toistuu; Siis niinku mistä asti sä oot -- niinku tienny sen? Hymyillen ajattelen, että hän on ehkä vilpittömästi yksi heteroimmista ihmisistä, jonka tiedän. Vastaus on reilun vuoden aikana muodostunut vakioksi; Mistä asti sä oot tienny, et tykkäät vain pojista?

Mistä sen tietää? Mistä asti? En osaa vastata. Kai joskus lapsena on leikitty kotia tyttöjen ja poikien kanssa, kai leikkikaveriin on joskus ihastuttu. Joillain ihmisellä on ehkä sellainen oivaltamisen hetki mielessä. Romantisoitunut, vapauttava tai ahdistuksen täyteinen valaistuminen. Minulla ei. Sen vaan tietää. Kai on tiennyt sitten aina.

Nuorena on kuitenkin kaiken puolin helpompaa tavoitella normatiivisia unelmia. Niitä, joihin on kasvanut uskomaan ja joita ympäristö kultakin odottaa. Konservatiivisen kasvatuksen saaneena se oli minullekin luonnollista. Unelma aviomiehestä, tiilitalosta, lapsista ja tila-autosta. Työstä ja harrastuksista. Kolmanteenkymmenenteen ikävuoteen mennessä pala unelmaa oli toteutunut ja muuttanut muotoaan. Näin jälkikäteen on helppo hymähtää sille legendaariselle kolmenkympin kriisille; rakastamani työ vaihtui lisäkoulutuksen kaipuuseen ja avioliitto unelmavävyn kanssa ystävyyteen.

Kolme vuotta sinkkuutta, opintoja, työtä ja uran luomista. Pariin ensimmäiseen vuoteen ei ehtinyt edes ajatella sosiaalisen verkoston kartuttamista. Erakoitumiseni ja treffikielteinen astenteeni alkoi parin vuoden jälkeen herättää huomiota. Rohkaistuna (<- kauniimpi termi yllytykselle ja painostukselle) sukelsin nettideittailun maailmaan. Koska luulin sen olevan vaivatonta. Erehdyin.



Kahlasin nettietikettien viidakossa, hämmästelin verkkokulttuurin käytöstapoja ja haparoin erinäisille treffeillekin, joista kauimmaiset olivat 1000kilometrin päässä. Sain ilon kirjoitella erilaisten ihmisten kanssa. Vaihdoin ajatuksia herkän seksuaalisuuttaan etsivän nuoren vaimon kanssa, tapasin persoonallisia miehiä. Olin kokemuksia rikkaampi. Ja onnellinen kun sain illalla sujahtaa omiin lakanoihini - yksin.

Tiesin mitä etsin. Etsin ihmistä. Sellaista joka kolahtaa, jossa vain on sitä jotain. "Sitä jotain." Helpoin ja samalla vaikein kriteeri. Kun sitä jotain on, sitä vaan on. Jos sitä ei ole, sitä ei tule. Ja useimmitenhan sitä ei ollut.


Päivänä eräänä paistoi nettiviidakkoon aurinko. Tuli viesti. Pitkä, kaunokirjallinen ja hauska. Tuli odotus ja perhosia vatsaan. Tuli 150e puhelinlasku ja univelkaiset työpäivät. Junalippu isoon kaupunkiin treffeille.

Ja kun astuin laiturille, tiesin; siinä hän on. Minun ihmiseni. Nainen.