Sateenkaarileijonan kaste

Leijonaneidon ristiäisiä juhlittiin viime lauantaina. Kaste ja sukujuurille uskollinen karjalaistyylinen juhla lämpimine ruokineen järjestettiin kylämme seurakuntasalissa, sillä lähimmäisten läsnäolojoiden joukko oli sen verran suuri, ettei kotiin oltaisi mahduttu vaikka sopu sijaa antaakin.

Pääsimme Eiran kanssa paikanpäälle asettelemaan pöytiä ja kukkia jo perjantaina. Muistin tilan lapsuudesta ja olo oli jotenkin nostalgisen juhlava, kun omilla avaimilla kulki ees taas. Taavakin viihtyi sarvikuononsa kanssa hoitoalustalla keittiön lattialla kun äidit koristelivat maljakoita ja keräsivät kimppuja. Väsäilimme valmiiksi myös Taavan vauvakirjaa, joka toimi juhlassa vieraskirjana. Homma kun lähti käsistä, niin pian oli pöydissä ohjelma-menu-kortit ja istumapaikat tuttavapiirimme yhteensovittamiseksi. Pimeän tullen sali oli valmis. Kastepöydällä edesmenneen isoisän ostama malja.

Itse juhla meni hienosti. Taava puettiin sukumme kastemekkoon, jossa myös minut on kastettu. Kummitädit sylitteleivät häntä vuorotellen ja kummisetä luki lukukappaleet. Pappi puhui kivasti, yhteisrukoukset luettiin, tahdottiin ja Jumalan kämmenellä veisattiin. Välistä neiti huuteli asioitaan, välillä kuunteli hiljaa. Kasteen jälkeen syötiin lämmin ruoka ja Taavan ainoa serkkupoika soitteli flyygeliä. Musisointi haparoi omaan tahtiinsa, poika kun on autistinen. Pöydissä kiersi vauvakirjan ohella myös mun ja Eiran vauva-albumit.

Ennen kakkukaffia kerrottiin juhlaväelle nimestä. Miksi juuri se nimi oli valittu. Raotettakoon nimimerkkien takaista todellisuutta sen verran, että paljastetaan tytön koko nimeksi tulleen Saima Taava Maria. Lyhyt versio nimen tarinasta kuuluu näin: Saima on nimi josta molemmat olemme pitäneet ja sillä leikitellet alusta asti. Se oli myös karjalajuurisen isoäitini äidin nimi. Taava oli suosikkini ja kun tällä erää minä tein työn niin se oli valittu väliaikaiseksi sairaalanimeksi. Väliaikaisessa käytössään se tuntui istuvalta, joten oli luonnikasta jättää se yhdeksi nimistä. Vanhana ja harvinaisena suomalaisnimenä (1800-luvun suomennos nimestä Gustava) siihen kastaminen on melkeimpä kulttuuriteko. Maria on Eiran toinen nimi, ja samalla nimi, joka on aiemmissa polvissa kulkenut myös meidän suvussa. Vaikka arjessamme kutsumanimi vaihtuu ristimänimeen, blogissa Taava jää elämään ja se tulee jatkossakin olemaan leijonaneidon kutsumanimi tällä puolen.

Lahjaksi neito sai kaikkea mukavaa muumiastioista säästöpossuihin ja leluihin. Perinteitä kunnioitti hopeinen kummilusikka nimin ja strategisin mitoin kirjailtuna. Jatkumoa hehkutti Tillanderin kummihelminauha, johon ensimmäisen helmen saa kasteessa, seuraavat tulevien juhlapäivien mukana. Kepeää leikittelyä edustivat ihastuttavat kumisaappaat sekä Vauvan vaaka -laulukirja ja CD. Tanssin ohella tämän hetken suosikki Taavan mielestä on BabyBjörn-sitterin lelukaari jota on hauska rämpyttää.

Mitä kirkkoon ja sateenkaariperheisiin tulee, ei meillä ole muuta kuin positiivista sanottavaa. Täytyy myöntää, että näin pikkukylällä kirkon edustajien suhtautuminen jännitti, vaikka emme ole koskaan törmänneet ennakkoluuloihin. Ennen ristiäisiä kävimme kirkkoherranvirastossa kastetapaamisessa. Puhelimessa jo kerroin Taavan kuuluvan vähemmistöperheeseen, jossa isä on tuntematon käsite. Äänestä kuulin kirkonmiehen hymyilevän. Tapaaminen oli lämminhenkinen ja kastetilaisuudessa meitä kohdeltiin tasavertaisina vanhempina. Missään vaiheessa emme kuulleet maagista kysymystä "Kumpi teistä onkaan se äiti?" Kastetodistuksessakin molempien nimet lukee vierekkäin.

Toisaalta miksi asia olisi toisinkaan? Vaikka kirkko ei vihkisi naispareja uuden lain astuessa ensi maaliskuussa voimaan, on piispainkokous antanut selonteon, jossa korostetaan samaa sukupuolta olevat parien tasavertaisuutta. Heitä kunnioitetaan, heidät toivotetaan tervetulleiksi kaikkeen seurakunnan toimintaan ja - ennen kaikkea - heitä kohdellaan tasavertaisesti perheenä. Tämä todentotta ainakin meidän pienessä seurakunnassa toteutui. Lämminhenkistä onnitteluhalausta myöden.

Kutsu kummiuteen

Kultainen kummius. Yksi aikuisen elämäni antoisimmista tehtävistä. Itselle on kummilapsia vuosien varrella siunaantunut seitsemän kappaletta, kaksi tomeraa tyttöä, viisi vauhdikasta poikaa. Jokaiseen olen pyrkinyt ylläpitämään yksilöllistä suhdetta. Yhdessäolomme todentuu paitsi laatuaikana huvipuistoissa, joulujuhlissa ja kesäteattereissa myös arkisissa lapsenvahtikeikoissa, harrastuskenttien laidoilla ja whatsappissa. Etäisyys ja 3-16v ikähaitarit asettavat raamit sille miten paljon kutakin lasta näen. Uskaltaisin kuitenkin väittää onnistuneeni solmimaan 7 ainutlaatuista, luottamuksellista aikuinen-lapsi-suhdetta.

Kun aloimme miettiä Taavan kummeja, ajatuksenamme oli löytää aikuisia, jotka jakavat kanssamme samat arvot. Joilla on aikaa läsnäololle ja taipumus rakentaa oma-aloitteisesti suhdetta lapseen. Joiden kanssa kasvatusajatukset menevät siinä määrin yksiin, että voisimme luottaa lapsen heidän huomaansa jos itse emme hänen huoltamiseensa kykenisi. Mielestämme valinta tulisi tehdä lapsen parasta ajatellen. Ei aikuisen näkökulmasta tai velvoitteesta pyytää omia sisaruksia tai kummilasten vanhempia. Ei siksi, että pyytämättä jättäminen pahoittaisi jonkun innokkaan mielen. Halusimme Taavalle aikuisen luotetun ystävän, jolle kerrotaan niitä juttuja mitä äitien kanssa ei puhuta. Aikaa ja muistoja. Ihmissuhteen, joka jatkuu konfirmaation jälkeenkin.

Kummikandidaatteja oli rivillinen, joten valinta ei ollut yksiselitteinen ja liikkeelle oli ampaistava poissulkuperiaatteella. Enot karsittiin ja heille sälytettiin aktiiviset roolit jo sukulaisuussuhteiden perusteella. Haimme kirkkoon kuuluvia, joten kirkollisveroja maksamaton osa putosi pois (onhan kyseessä kristillinen toimitus). Lopulliseen kummikavalkaadiin teimme yhteisen pariskuntavalinnan ja lisäksi Eiralta tuli yksi valinta, multa toinen. Kummeista tuli nelikko, joka koostuu kolmesta esikuvallisesta naisesta sekä yhdestä lempeästä ja elämänviisaasta partasuusta.

Kutsut kummitädeille

Päätöksen jälkeen mietimme koska uutispommi pudotetaan. Tai oikeastaan; koska esittäisimme vienon kysymyksen, sillä kummiuteen liittyvä läsnäolotoiveemme on sen verran "vaativa", että jokaisella olisi oikeus ja tilaa kieltäytyä ilman loukkaantumista. Fundeerasimme onko ajoituksella millaista väliä? Toiset ottavat kummiuden puheeksi hyvissä ajoin raskausaikana. Toiset taikauskoisina vasta syntymän jälkeen. Jotkut pyytävät kummiksi kasvotusten, toiset kutsuvat kortilla. Puolensa ja puolensa. Kun kummius sovitaan raskausaikana, pääsee kummiuteen orientoitumaan hyvissä ajoin ja syntymän odotus saa uuden uloitteen. Kasvokkain kysyessä pääsee todistamaan vastapuolen reaktion. Korttista jää kummille mukava muisto ja postikutsussa vastaanottaja saa rauhassa miettiä vastaustaan ilman odottavia katseita. Me miksasimme.

Pariskunnalle esitimme pyyntömme yhteisellä vappupäivän illallisella silmästä silmään. Erillisvalinnat saivat kummikutsut korteilla. Korteilla, jotka ostettiin (siis ei askarreltu itse? taas ropisee huono-äiti-pisteitä..) laskettuna päivänä, kirjoitettiin tunnelmallisesti ensimmäisten supistusten välillä ja postitettiin syntymäpäivänä. Kukin sai kutsun omin sanakääntein, mutta viesti oli kaikissa samanmoinen. Lainaus serkkutyttöni saamasta kortista kuuluu näin:

"Kummia vailla olisi nyt

perheemme vastasyntynyt.

Lahjan parhaan jos lapselle antaa vois,

vierelle jonkun kulkua turvaamaan tois.

Nyt kutsumme kummia siunaamaan,

pientä tytärtämme ihanaa.

Ei haluta sulta rikkauksia pummia,

vaan haemme perinteistä läheistä kummia.

Ja kun neito teininä luoksesi kurvaa,

hän yhä saisi tukea ja turvaa.

Jos aarteelle tälle voit elämää näyttää,

aikaasi ja rakkauttasi säästämättä käyttää. 
Pyydämme Sinua matkalle tälle,

hetkiä, neuvoja, aikaa hälle.

Anna ajatusten rauhassa karttua,

miettien tahdotko haasteeseen tarttua."

Koevedoksia kastekukista

Onneksemme - ja Taavan onneksi - kaikki suostuivat. Kasvotusten pyydetyt ilahtuen, kortin saaneet kyyneliin herkistyen. Virallisesti tehtävä otetaan vastaan ensi viikonloppuna, kun tyttäremme päälakeen sivellään vettä kolmeen otteeseen. Lauantaina nimittäin pikkukylän seurakuntasalissa juhlitaan leijonaneidon nimeä.

Kultainen kummius

Kummius. Kunniatehtävä. Mutta minkälainen? Kummin kristillinen kasvatusvastuu on kokenut inflaation materian maailmassa. Uskon- tai uskomattomuudenvapauden tuuppaamana kirkon rooli ihmisten elämässä on laimentunut muokaten myös kummiuteen liittyviä odotuksia. Silti lapselle useimmiten nimetään kummit, oli kyse sitten kastejuhlasta tai nimiäisistä.

Kummiksi pyytäminen perustuu omiin ystävyyssuhteisiin tai perinteiseen sukulaiskaavaan, eikä valinta ole helppo jos sopivaa ei löydy tai tarjontaa on yli äyräiden. Toiset valitsevat yksittäisiä kummeja, toiset pariskuntia. Jotkut kummittelevat ristiin. Yhteistä päätöksille lienee toive kummin läsnäolosta - joko omassa tai lapsen elämässä, useimmin molemmissa.

Eräs ystäväni sanoi kerran, että on olemassa kaasotyyppejä ja sitten on kummityyppejä. Tiedä sitten mitä ominaisuuksia hän kumpaankin liitti. Ehkä kaasotyyppi on valovoimainen ja rohkea organisoija, joka klaaraa tilanteen kuin tilanteen. Tai ehkä hän on kärsivällinen ja avulias askartelija. Kummityypissä saattaa kiteytyä maailmankatsomusten samanlaisuuden tärkeys; kelle voisit lapsesi luovuttaa kasvatettavaksi. Tai sitten pullea lompakko, lahjat ja elämysten tarjoaminen.

Kaasotyyppinä en voi henkseleitäni paukutella. Olen saanut kyseisen kunniatehtävän neljä kertaa. Niistä onnellisista pareista on kolme päätynyt eroon vuoden sisällä. Kaasonkiroukseni ollessa ilmeinen, ei pyyntöjä enää ole sadellut :D Enemmin mieltäisin itseni kummityyppiksi.

Elämääni on siunaantunut seitsemän ihanaa kummilasta - viisi reipasta poikaa, kaksi tomeraa tyttöä - ikähaitarilla 2-15 vuotta. Kummiteluvuosiin onkin heidän myötään ennättänyt mahtua kaikenlaista lapsellista. Nuppiluvun kasvaessa maallisen hyvän jakaminen on vähentynyt. Lahjominen oli esikoiskummipojan etuoikeus, vuosien myötä leipä kapenee. Se mitä haluaisin jakaa kaikille tasaisesti ja riittävästi, on aika.

Mitä kummius on ollut parhaimmillaan?

Hiekkakakkuja ja huvipuistolaitteita. Palapelejä ja trampoliinia. Yökyläilyä jouluaaton alla. Kevätjuhlia. Pajukorin punomista sokeiden lasten perheleirillä. Ekaluokkalaisen soitto ensimmäisen koulupäivän jälkeen. Kylpemistä lasten kahluualtaassa. Lukemaan opettelua. Pienin käsin askarreltu kortti. Juttelua esiteinin kanssa pojista, pussailusta ja päihteistä. Kisakatsomossa kannustamista. Keittiössä tanssimista ja paistinlastaan laulamista. Puhelimeen piippaava kuva kootusta lego-ukkelista. Falskannut vaippa ja märkä yöpaita, kun olet kukonlaulun aikaan nostanut yksivuotiaan viereesi (=päällesi?) nukkumaan. Uhmaikäisen kanssa pukemisesta vääntämistä. Nuotin vierestä laulettuja iltalauluja. Pohtimista mitä lemmikeille käy ku ne lähtee eläinten taivaaseen; "voiko niitä tippua sieltä?" Hömppäämistä, nauramista ja itkupotkuraivarit. Kaikkea sitä ja paljon muuta.

Kummin valinta on vastuullinen tehtävä. Yksi suurimmista asioista, joita lapsen puolesta valitsee. Parhaimmillaan lapsi saa aikuisen ystävän. Ihmisen, jolle kertoo asioita, joista äidin kanssa ei voi tai halua jutella. Joka jossain tilanteessa, jonain päivänä, on uskotumpi kuin oma vanhempi. Jos äitinä joskus tulee kummin ohittamaksi, voi onnitella itseään; on tehnyt hyvän valinnan.

Sitä kummius on aidoimmillaan. Yhteistä aikaa, muistoja ja yhdessä kasvamista.

Toinen toistaan opettaen.
Rakkaudella.