tiistai 13. marraskuuta 2018

Isä(tön)

Isänpäivänä luen pitkän, aikuisen tuskaa tihkuvan tarinan. Tilitykseksikin sitä voisi kutsua, sillä kuvaahan se oikeaa ihmiskohtaloa, hänen elämäänsä. Se kertoo suljetun oven takana itketyistä öistä. Hiljaisista rukouksista, jotka lausuttiin salaa äidiltä. Isästä joka ei koskaan tullut. Isästä jota toivoi, jota kipeästi kaipasi. Isästä, josta ei tiennyt mitään. Ensi kerran tunsin riittämättömyyden tunnnetta.

Tunne ei koskaan aiemmin ole minua yllättänyt. Ei edes silloin kun leijonaneito on opetellut haparoivin sanoin perhesuhteita. Kertonut: "Simo äiti isi. Taava isi ei. Taava äiti äiti. Minu äiti." Silloin ollaan puhuttu perheistä ja tästä hänelle kaikkein luonnollisimasta perheestä. Halattu. Meidän perhe.

Olemme puhuneet Eiran kanssa sukupuolimalleista ja kasvavan lapsen/nuoren/aikuisen luontaisesta tarpeesta tietää juuristaan. Uskon että aika näyttää ja opettaa. Se miten hyvin onnistumme kasvatuksessa ja miten tasapainoisen tyytyväinen lapsi perhemuotoonsa on, vaikuttanee siihen miten isättömyys koetaan. Riittämättömyyden tunteeni juontanee siihen, miten voin tai osaan lastani tuolloin tukea. Sillä hän kokee jotain sellaista mitä me emme ole kohdanneet. Hän on isätön.

Meillä on aina ollut isä. Lähellä tai kaukana, mutta ollut kuitenkin. Vähintään kuvina. Hänellä isää ei tule olemaan. Kirjaimelllisesti. Lähtökohtansa isättömyyteen ovat omassa raamissaan. Hänellä on alusta asti vanhemmat, jotka ovat avoimesti puhuneet hänen taustastaan. Hänellä on mahdollisuus saada tietoonsa luovuttajan nimi ja selvittää geneettiset juurensa. Mutta se ei tuo hänelle isää. Koskaan.

Kotona on kahden vahvan naisen mallit, jotka romuttavat sukupuolirooleja antaen luvan olla niin vahva tai heikko kuin haluaa. On alikersantin natsoja, on rekkakorttia, on raksahommia, on renkaanvaihtoja ja muita tehtyjä "miesten töitä". Mutta se ei tee meistä miehiä. Se ei auta jos lapsi kaipaa miehen mallia saman katon alle. Siinä olen voimaton. Ja tuolloin meidän on ymmärtäiväisesti on hyväksyttävä, että isänkaipuu on luonnollista silloinkin vaikka lapsi olisi onnellinen siinä kaikessa mitä on. Ettei se johdu siitä, että olisimme vanhempina jollain lailla epäonnistuneet.


Näissä tunteellisissa pohdinnoissa olen entistä onnellisempi, että Taavalla on ukki. Läheinen mieshahmo, joka on läsnä, leikkii, kasvattaa ja jota rakastaa. Jolle tehdä se isänpäivän kortti ja joka huomennakin tulee päiväkodin isänpäiväjuhlaan tyttäremme kanssa. Kunpa tämän tärkeän kaksikon yhteinen tie olisi pitkä <3

2 kommenttia:

  1. <3 Kerroit kaiken juuri, kuten itsekin ajattelen. Uskon, että hänestä kasvaa tasapainoinen kansalainen teidän kanssa, mutta toki isättömyys voi aiheuttaa välillä harmia ja sydänsurua. Harva lapsi kuitenkaan kasvaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan täysin ilman suruja; se on elämää. Ja onneksi hänellä on ukki <3

    VastaaPoista

Ilahdun, jos jaat ajatuksesi ja jätät kommenttisi :)