perjantai 28. kesäkuuta 2019

Täysiaikaisuuden ajatuksia synnyttämisestä

Ennen synnytystä kirjoittelin tätä postausta kun mietin synnytystä. Tai mietin, että mietinkö sitä. Olenko miettinyt, enkö ole. Silleen tarkoituksenmukaisesti.

Alkuraskaudessa neuvolassa jo puhuttiin esikoisen synnytyksestä ja mielikuvista. Kerroin pidemmänsorttisesta matkastamme, jonka varrelle mahtui pari vuorokautta valvomista, pitkittynyt latenssivaihe, sikiön heikohko oksitosiinin sieto ja jatkuvan rekisteröinnin tarve, STANiin sidoksissa oleminen, portatiivi, mirkoveret, omat ja naapureiden puudutteet, tarjontavirhe, imukuppi, napanuoran kaulallekiertyminen kolmasti ja sen katkaisu ennen syntymää, vauvan virvoittelu, tehohoidon uhka, omat haasteensa ompelussa - ja ne pidempikestoiset jälkiseuraukset.

Silloin jo neuvolan kätilö puhui laittavansa synnytystapa-arvion aikanaan yliopistosairaalamme äitiyspolille. "Tehdään lähete sinne Sype-polille." Hmm.. Sype = synnytyspelko. Joo - ei laiteta. Blogissa en ole yksityiskohtaisesti aiemman synnytyksen kulkua tai sen jälkivaivoja avannut, mutta sanottakoon näin että mitään henkisiä traumoja ei jäänyt, joskin helpommallakin ois voinut päästä. Jollekin sama kokemus voisi olla kammoksuttavampi, mutta ammattini puolesta tunnistan, että jotkin synnytykset menevät niin ja tällä kertaa se osui kohdalleni. Ei sen kummempaa. Sype-poli väistettiin, mutta raskauden aikaisen seurannan jatkumona synnytyksen suunnittelukäynti järjestyi polille h.37.

Synnytystapa-arviossa todettiin siro sikiö ja kypsä kohdunsuun tilanne. Toiveeni alatiesynnytykseen varmistettiin ja lähtökohtaisesti jäätiin odottamaan sen sponttaania käynnistymistä ajatuksella, että suurella todennäköisyydellä synnytys tällä kertaa menee sujuvammin kuin ensimmäinen. Myös synnytyksen jälkeiselle ajalle tehtiin toipumista edistävää ja korjaavaa suunnitelmaa, mistä olin tyytyväinen. (Ehkä olisi ollut paikallaan jo viime kerran jälkeen..) Ja sitten.. mitä oikeastaan ajattelin synnytyksestä? 

Hmm.. En ollut asiaa suuremmin pyöritellyt. Toki toiveeni oli, että matka ja siitä toipuminen on sujuvaa minulle ja vauvalle. (Ja ehkä että hallitsisin äänenkäyttöäni enemmän kuin viimeksi..? :D) Mutta siinäpä se kutakuinkin olikin. Välillä mietin olenko ollut liikaakin ajattelematta asiaa. Ehkä en miettinyt sitä suuremmin, sillä toivoin raskauden jatkuvan. Nautin raskaudesta, pyöreästä vatsasta ja pienen ihmisen liikkeiden tuntemisesta. Tunsin haikeutta siitä, että pian aika tulisi täyteen, enkä lilluisi raskauskuplassa - ehkä enää koskaan. Toisaalta tiedän etten suunnittelulla pitkälle pötki, kun mielessäni ei ollut erityisiä toiveita tai kommervinkkejä. Aika tulee kun on tullakseen, eikä silloin tarvitse muita kuin ottaa se vastaan sellaisenaan kun se on ollakseen. Hypätä junan kyytiin ja katsoa millaista maisemareittiä se meidät kuljettaa. Pääasia on, että päästään perille. Kaikki muu hoituu kyllä - tavalla tai toisella.