Aina ei jaksa(isi)

Tänään WhatsApp piippaa raskausuutisia. Naapuriin kannetaan sisälle syntymätuore kuopus, joka matikallani on saanut alkunsa pian sen jälkeen kun me aloitettiin hoidoissa. Pian syntyvät nekin joita hetki sitten vasta suunniteltiin. Meidän homma junnaa. Vaikka tiedettiin, et näin voi tyypillisesti käydä, on havahduttavaa ajatella miten aika kuluu. Kuukauden tai kahden viikon sykleistä tulee äkkiä puoli vuotta. Vuosi. Usko alkaa olla koetuksella. Joka kuukausi ei jaksa. Vaikka oikeasti kyllä jaksaa. Välillä vaan tympäsee. Vuosikymmenen takainen lapsettomuuspistos alkaa hivuttautua takaisin sekudäärisenä. Uutena, joskin puoliksi jo tuttuna tunteena.

Enkä koskaan ikinä milloinkaan ole ollut katkera kenenkään raskaus- tai vauvauutisesta. Yksi onni toisaalla on onnea lisää, ei meidän onnestamme pois. Silti - tänään vaan en jaksaisi sitä 30 viestin ketjua täynnä sydämiä ja hehkuttavia onnitteluja loppukesälle osuvasta pikkukolmosen lasketusta päivästä. Siitä miten "raskasta" varmaan on - kesähelteet ja kaikki. Tai kenen lapsen synttäri osuu justa samalle päivälle. Tai onko jonkun toisen nimen nimppari samalla viikolla.

Äst. Huomenna ehkä olen taas vastaanottavaisempi. Rakentavampi. Osallistuvampi. Isompi ihminen.

Lapseton raskautuu

Lapsettoman alkuraskaus on pelkoja täynnä. Luonnollisesti. Kun kerran joku luonnolliseksi tarkoitettu asia on muuttunut projektiksi - tavoitteeksi, työksi - ei pieni mieli uskalla ajatella raskaudenkaan onnistuvan itsellään. Miten sitten määrirellään lapsettomuus, kuka kokee olevansa lapseton? Keitä he ovat?

Lapsettomuuteen ei mielestäni ole kriteereitä. Toki on olemassa esim. maaginen vuoden yrityksen normaaliraja, mutta olo lapsettomuudesta tulee sydämestä. Toisille olo kasvaa nopeammin. Toiset koittavat venyttää sitä mahdollisimman pitkälle kuin toivoen, ettei murhetta tarvitsisi tunnustaa edes itselleen. Kokemukseni on, että esim Simpukan toimintaan lähdetään varsin myöhään. Jotkut aprikoivat ovatko "tarpeeksi lapsettomia" jos takana on vasta 1 epäonnistunut IVF-kierros. Kun viimein toimintaan osallistutaan, on reaktio usein "miksemme tehneet tätä aiemmin?" Vertaistuki on arvossaan vertaa vailla.

Itse lähdin meidän projektiin jo valmiiksi lapsettomin sydämin. Mieleen palasi viiden vuoden takainen epävarmuus ja mietteet. Silloinen vajaa kahden vuoden periodi odotusta, hämmästystä, pettymystä ja minäkuvan muokkausta. Eihän kaksi vuotta ole sama kuin viisi tai kymmenen. Siinä ajassa ehtii kuitenkin kelaan kaikenlaista. Kasvaa puolittain lapsettomaksi. Ja kun ennen maaliviivaa aviopuoliso muuttui ystäväksi, olikin kolmenkybän kynnyksellä päästettävä irti lapsihaaveista. Vaihdettava kurssia. Aloitettava opiskelun siivittämä itsellinen elämä. Päätettävä nauttia niistä ihanista lapsista joita elämääni olin saanut. Ajatusten sopukoissa mahdollisuus: Sitten joskus - joskus voin vielä mieleni muuttaa.

Joskus tuli nopeammin kuin kuvittelinkaan. Biologinen juna ei puksuttaisi ikuisuuksiin, luonto pistää sen himmaamaan. Kun saavuttaa iän, missä tilastolliset hedelmällisyyskäyrät kääntyvät syöksylaskuun, oltiin omassa elämässä taas samojen kysymysten äärellä. Kasvaneena. Lapsettomaksi kypsyneenä.

Kynnyksen ylityksen jälkeen kaikki tapahtui hämmentävän nopeasti. Kesäinen ensikäynti, kolme kuukautta unisten munasarjojen aktiivista herättelyä, yksi onnistunut ajoitus ja plussa. En usko tätä vieläkään. On kertakaikkisen hölmöä kokea olevansa lapseton ja raskaana - tai ainakin melkein molempia. Loppupeleissä raskaushan alkoi silmänräpäyksessä vastoin olettamuksia ja todennäköisyyksiä. Mieli oli niin virittynyt erilaiseen taistoon, et sen kelkkaa on hankala kääntää. Vaikea uskoa, vaikeampi luottaa.

Yksi on nähty: nallekarkeilla ei ole ollut taipumus mennä tasan. Koskaan. Jos kilon pussista mulle tällä kertaa kuitenkin riittäisi yksi vihreä, yksi punainen ja kaksi valkoista, en enempää voisi toivoa.

Todellinen helmi, Simpukka

Istun koulutuksessa. Kuuntelen esitystä lapsettomien Simpukka ry:stä samalla kun saan sähköpostiin viestin lapsettomuushoitajaltamme. Viesti alkaa kysymyksellä "Mitä kuuluu, miten jakselette?" Tuntuu hyvältä. Meistä välitetään ja ollaan kiinnostuneita.

Simpukka ry:n vihkosia

Kuinka tärkeää pienelle ihmiselle onkaan saada kokemus ymmärryksestä ja siitä, ettei ole yksin. Saada tukea sekä rohkaisua tuntemuksien jakamiseen myös omien läheisten kanssa. Samaa ajaa lapsettomien yhdistys Simpukka. Ilahdun huomatessani miten yhdistyksessä on huomioitu erilaiset lapsettomuuden muodot; primaari- ja sekundaarinen lapsettomuus, lahjasoluhoidettavat, hoitojen jälkeen yksin/kaksin elämäänsä jatkavat jne. Jokaiselle jotakin.

Sydäntäni lämmittää erityisesti SimpukkaParit-parisuhdetoiminta. Onhan lapsettomuus on yhteinen kriisi, joka vaikuttaa väistämättä parisuhteeseen. Se voi olla parisuhteelle uhka tai mahdollisuus, jossa merkityksellistä on yhteisten voimavarojen löytäminen, vuorovaikutus, kommunukaatio. Hetkessä, jossa jälkikasvun kaipuu värjää päivät, on arvokasta keskittyä myös siihen mitä kaksi aikuista ovat toisilleen - kuinka suurta he ovat yhdessä.

Lapsen muotoinen unelma

Lapsettomuus on asia, jota joutuu käsittelemään koko loppuelämän. Sitä voisi verrata haavaan, joka vuosien saatossa arpeuduttuaankin on ajoittain kipeä. Lapsettomuuden kipeys ei katoa ajan, raskauden tai lapsen saanninkaan myötä, vaan muistossamme se pelkoineen on osa identieettiämme.

Simpukka tekee paljon hyvää työtä lapsettomuuden avaamiseksi. Aktiivitoimintaa on ryhmien ja tapahtumien muodossa. (Esim. Helminauhaverkosto lahjasolupareille toimii aktiivisesti kaupungissamme.) Sen ohella Simpukka julkaisee aiheeseen liittyvää kirjallisuutta ja infolehtisiä. Ei pelkästään lapsettomuudesta kärsiville, vaan myös heidän läheisilleen ja ammattilaisille. Ymmärrettävää kieltä ja käytännön ohjausta. Yleissivistävääkin.

Koulutuksen ensimmäisen vartin aikana Simpukka ry oli saanut ainakin yhden uuden jäsenen, minut. Minulle tuli nimittäin siitä vähän samanlainen fiilis kuin kirkkoon kuulumisesta; Vaikka aktiivitoimintaan en koe tarvetta osallistua, voin olla varma, että jäsenmaksullani tehdään lähimmäisten parissa arvokasta työtä.

Ollaan ihmisiä toisillemme.

Omia lapsia

Sain Eiralta stadintuliaisina kirjan (yllätys yllätys, uusi kirja) Rakkaustesti. Kirja kertoo orastavan perhetoiveen muuttumisesta lapsettomuuden syviksi vesiksi. Ovulaatiopakkomielteen kasvusta koeputkisirkukseksi. Ja parisuhteesta, joka koittaa pysyä toiveiden ja pettymysten vuoristoradan kelkassa.

Samaa avoimen kipeää linjaa jatkaa opus Ei kenenkään äiti. Kirjassa kuvataan viidentoista suomalaisen kertomus siitä miten lapsettomuus ulottaa lonkeronsa elämän jokaiseen paikkaan ja hetkeen. Mietitään voiko elämällä olla tarkoitusta ilman lapsia. Omia lapsia.

Mikä tekee lapsista omia? Yhteiset geenit? Juridinen side? Läsnäolo synnytyksessä? Kun kerron Rakkaustestin hollantilaisesta kirjoittajasta ja hänen kahdesta guatemalalaisesta adoptiolapsestaan, saattaa joku tokaista ettei kirjailija sitten loppupeleissä koskaan saanut omia lapsia. Saihan. Onhan hän kahden adoptoidun ihmislapsen äiti.

Oma lapsi mielletään usein biologiseksi. Vanhemmuutta on kuitenkin monenlaista, joten olisi surullista ajatella sen rajoittuvan verisiteeseen. Sijaisäidit, adoptioäidit, lahjasoluilla alkunsa saaneiden lasten äidit, sosiaaliset äidit. Vanhemmuutta yhtä kaikki. Siitä huolimatta moniin on kylvetty biologinen siemen, toive omasta jälkeläisestä. Yksilöstä riippuu miten sijaisvanhemmuus tai adoptio tuon kolon täyttäisivät. Harvemmin ne ovat suoraan ykkösvaihtoehtona.

Tiukassa on istunut myös oletus "oikeasta perheestä". Vasta nyt ruuhkavuosiaan elävän sukupolven aikana perinteinen, vuosisadan takainen, ydinperhemalli on saanut tasavertaisena rinnalleen mitä monimuotoisempia perheitä. On uusio- ja sijaisperheitä, leskivanhemman perheitä, apilaperheitä, polyamorisia ja kahden kulttuurin perheitä. Yhden vanhemman tai homoseksuaaliparin perheistä puhumattakaan. Perheen käsitteestä on vihdoin alettu ravistaa normeja. Perhe on se, minkä kukin kokee perheeksi. Me ja edeltävät sukupolvet olemme saaneet sen opettella. Onneksi kasvatamme itseämme viisaampaa sukupolvea. Ihmisiä, joille suvaitsevaisuus ja perheiden monimuotoisuus on itsestään selvää. Jotka ymmärtävät, että omia lapsia voi saada muullakin tavoin kuin synnyttämällä.

Perhesopan kahden äidin perhe

Taannoin juttelin 3-vuotiaan kummilapseni kanssa siitä, miten isi on poika ja äiti tyttö. Miten niin ikään kummitäti on tyttö ja Eira-tätikin tyttö. Odotin josko siitä ois virinnyt mielenkiintoinen keskustelu. Mutta ei. Lapsi totesi "niin on" ja katsoi minua kuin epäillen, että nyt ei kummitäti tajua jotain. Hymyilytti. Väestöliitolta hankittiin Meidän pihan perhesoppa -kirjakin odottamaan pikkukummituksen keväistä nimipäivää. Siinä kerrotaan lapsentahtisesti miten erilaisia tavallisia perheitä on, miten vauvat voivat saada alkunsa vaikka lahjasolusta ja miten lapsia voi tulla muualtakin kun äidin masusta. Ikätasoista suvaitsevaisuus- ja seksuaalikasvatusta minusta. Kummilapsen mielestä ei varmaankaan mitään kummallista :)

Lapsetonna

Männäviikolla seurasin puolikkaalla korvalla nuoren, vasta avioituneen kassarouvan ja vanhemman herrasmiehen välistä sananvaihtoa. Naimakaupoista kuultuaan mies alkoi tivata lapsiasiaa. Myyjän välttelevä "ei ole ehtinyt"vastaus sai aikaan kannustavaksi tarkoitetun ryöpsähdyksen; "Jaa nykyään vaan uraa tehdään. Kannattaa kuule jättää se ja keskittyy lapsii. Heti vaa niit lapsii. Oot jo sen ikänenki. Jos vaik useammaanki meinaat. Ehtii kato sitä uraa sit myöhemminki. Kyl mää sulleki lapsii vaan suasittelen."

Työtoveri onneksi riensi apuun vaihtamaan aihetta. Syrjäsilmällä pistin merkille nuoren kassarouvan väkinäisen hymyn. Liekö syynä asiakkaan konservatiivinen naisen-ura-on-toissijaista-ajattelu vai lapsiasian kipeys.

Kehto Kallioniemen autiossa tuvassa Taivalkoskella

Lapsettomuus voi olla valittua tai tahatonta. Yhteistä on se, ettei kumpaakaan kunnolla sanota ääneen. Miksi? Koska se on vaikeaa syystä tai toisesta. Useimmin siksi, ettei suurimpia pelkojaan ja toiveitaan halua revitellä muille siinä pelossa, että romahtaa julkisesti. Menettää kasvonsa. Tahaton lapsettomuus tulee omalle kohdalle yllätyksenä - aina. Siinä sitä on pidättelemista omissakin tunteissaan. Joutuu miettimään uusiksi omaa minäkuvaa ja ympäröivää maailmaa.

Tänä päivänä naissuhteessa eläessä suurimmilta uteluita välttyy - kumma kyllä ;) Muistissani kuitenkin on vielä aika nuorena vaimona, jolloin lapsitiedusteluihin sai vastata viikottain. Puolen vuoden - vuoden kohdalla vaihdoin vastaustekniikkaa ja tokaisin kysyjille jotain toiveistani saada ensin normaali kuukautiskierto raskauden mahdollistamiseksi. Se hämmensi kuulijan, sai ymmärtämään ettei kaikilla kaikki ole kunnossa. Nautin jotenkin puolishokeeraavasta vastauksestani. En itseni takia, vaan kipeämmin asiaan suhtautuvien kanssasisarieni. Jos herätyksellä saadaan yksikin murhetta aiheuttava utelu vähennettyä muilta, on se kuulijashokin arvoinen. 

Eivätkä kaikki halua lapsia. Eivätkä he silloin taatusti jaksa julkisesti selittää, miksi niin on. Se kun on jokaisen oma asia. Siitä huolimatta valittu lapsettomuus on monen kuulijan mielestä "väärin" ja sitä on oikeus hämmästellä. Ympäripuhua, sääliä, moittia jopa.

Lapsettoman on kurjaa tuntea mielipahaa vaietusta asiasta. Asiasta, johon saattaisi saada tukea tai ymmärrystä, jos avaisi suunsa. Mutta sellaisia me ollaan. Kannetaan omat ristimme. Hiljaa, eleettömästi, kiukullakin. Takin kääntöpuolelta löytyy toinen todellisuus; puhumattomina emme voi moittia vastakappaleita - naapurin pappoja tai sukulaistätejä. Heidän maailmankuvansa on eri. Lapset ja suurperheet ovat kuuluneet menneeseen elämään. Poikkeuksia on ollut harvassa. Rintamalla sairastetun sikotaudin aiheuttamasta steriliydestä ollaan oltu osaanottavasti hiljaa. Se on ollut kohteliasta. Lapsettomuus on tälle väestön osalle pimennossa, kunnes joku uranuurtaja verhoa raottaa.

Jätin kassaneidit keskustelemaan syyssään upeudesta ja poistuin puodista miettien;

Miten onnellisia ovatkaan he, jotka tökerösti uskaltavat lapsiasiaa tiedustella. He ovat säästyneet elämässään suurelta murheelta, lapsettomuudelta.