Tämä Päivä

Aamulla lauletaan kahdet laulut. Ojennetaan päiväkodissa kaksin kappalein tehdyt kortit. Hän pukee takin yöpuvun päälle ja piipertää kumisaappaissaan pihalle auttamaan lipunnostossa. Syödään kiireetön herkkuaamiainen, jonka päätteeksi kaksivuotias kiipeää syliin. Pyyhkii mustikkanaamansa puhtaaseen yöpaitaani. Herättää pienen sisaruksen möyrimään vatsanahkaa vasten. Siinä he hellästi tuuppivat toisiaan - sisarukset.

Yhteinen päivä. Kahden sukupolven äidit ja ähky. Ilta-auringon kellastaessa tienoota lasketaan lippu. Päivä on painunut iltaan. 

Sydän läikkyy kiitollisuutta; miten onnekkaita olemmekaan, että saamme viettää tätä toukokuista sunnuntaita äiteinä.

Sateenkaarileijonan kaste

Leijonaneidon ristiäisiä juhlittiin viime lauantaina. Kaste ja sukujuurille uskollinen karjalaistyylinen juhla lämpimine ruokineen järjestettiin kylämme seurakuntasalissa, sillä lähimmäisten läsnäolojoiden joukko oli sen verran suuri, ettei kotiin oltaisi mahduttu vaikka sopu sijaa antaakin.

Pääsimme Eiran kanssa paikanpäälle asettelemaan pöytiä ja kukkia jo perjantaina. Muistin tilan lapsuudesta ja olo oli jotenkin nostalgisen juhlava, kun omilla avaimilla kulki ees taas. Taavakin viihtyi sarvikuononsa kanssa hoitoalustalla keittiön lattialla kun äidit koristelivat maljakoita ja keräsivät kimppuja. Väsäilimme valmiiksi myös Taavan vauvakirjaa, joka toimi juhlassa vieraskirjana. Homma kun lähti käsistä, niin pian oli pöydissä ohjelma-menu-kortit ja istumapaikat tuttavapiirimme yhteensovittamiseksi. Pimeän tullen sali oli valmis. Kastepöydällä edesmenneen isoisän ostama malja.

Itse juhla meni hienosti. Taava puettiin sukumme kastemekkoon, jossa myös minut on kastettu. Kummitädit sylitteleivät häntä vuorotellen ja kummisetä luki lukukappaleet. Pappi puhui kivasti, yhteisrukoukset luettiin, tahdottiin ja Jumalan kämmenellä veisattiin. Välistä neiti huuteli asioitaan, välillä kuunteli hiljaa. Kasteen jälkeen syötiin lämmin ruoka ja Taavan ainoa serkkupoika soitteli flyygeliä. Musisointi haparoi omaan tahtiinsa, poika kun on autistinen. Pöydissä kiersi vauvakirjan ohella myös mun ja Eiran vauva-albumit.

Ennen kakkukaffia kerrottiin juhlaväelle nimestä. Miksi juuri se nimi oli valittu. Raotettakoon nimimerkkien takaista todellisuutta sen verran, että paljastetaan tytön koko nimeksi tulleen Saima Taava Maria. Lyhyt versio nimen tarinasta kuuluu näin: Saima on nimi josta molemmat olemme pitäneet ja sillä leikitellet alusta asti. Se oli myös karjalajuurisen isoäitini äidin nimi. Taava oli suosikkini ja kun tällä erää minä tein työn niin se oli valittu väliaikaiseksi sairaalanimeksi. Väliaikaisessa käytössään se tuntui istuvalta, joten oli luonnikasta jättää se yhdeksi nimistä. Vanhana ja harvinaisena suomalaisnimenä (1800-luvun suomennos nimestä Gustava) siihen kastaminen on melkeimpä kulttuuriteko. Maria on Eiran toinen nimi, ja samalla nimi, joka on aiemmissa polvissa kulkenut myös meidän suvussa. Vaikka arjessamme kutsumanimi vaihtuu ristimänimeen, blogissa Taava jää elämään ja se tulee jatkossakin olemaan leijonaneidon kutsumanimi tällä puolen.

Lahjaksi neito sai kaikkea mukavaa muumiastioista säästöpossuihin ja leluihin. Perinteitä kunnioitti hopeinen kummilusikka nimin ja strategisin mitoin kirjailtuna. Jatkumoa hehkutti Tillanderin kummihelminauha, johon ensimmäisen helmen saa kasteessa, seuraavat tulevien juhlapäivien mukana. Kepeää leikittelyä edustivat ihastuttavat kumisaappaat sekä Vauvan vaaka -laulukirja ja CD. Tanssin ohella tämän hetken suosikki Taavan mielestä on BabyBjörn-sitterin lelukaari jota on hauska rämpyttää.

Mitä kirkkoon ja sateenkaariperheisiin tulee, ei meillä ole muuta kuin positiivista sanottavaa. Täytyy myöntää, että näin pikkukylällä kirkon edustajien suhtautuminen jännitti, vaikka emme ole koskaan törmänneet ennakkoluuloihin. Ennen ristiäisiä kävimme kirkkoherranvirastossa kastetapaamisessa. Puhelimessa jo kerroin Taavan kuuluvan vähemmistöperheeseen, jossa isä on tuntematon käsite. Äänestä kuulin kirkonmiehen hymyilevän. Tapaaminen oli lämminhenkinen ja kastetilaisuudessa meitä kohdeltiin tasavertaisina vanhempina. Missään vaiheessa emme kuulleet maagista kysymystä "Kumpi teistä onkaan se äiti?" Kastetodistuksessakin molempien nimet lukee vierekkäin.

Toisaalta miksi asia olisi toisinkaan? Vaikka kirkko ei vihkisi naispareja uuden lain astuessa ensi maaliskuussa voimaan, on piispainkokous antanut selonteon, jossa korostetaan samaa sukupuolta olevat parien tasavertaisuutta. Heitä kunnioitetaan, heidät toivotetaan tervetulleiksi kaikkeen seurakunnan toimintaan ja - ennen kaikkea - heitä kohdellaan tasavertaisesti perheenä. Tämä todentotta ainakin meidän pienessä seurakunnassa toteutui. Lämminhenkistä onnitteluhalausta myöden.

Riittävän hyvä vanhemmuus

Vuosien mittaan sitä on törmännyt jos jonkinlaisiin perheisiin ja kasvatusmalleihin. On maalaisjärkeä ja perinteitä, on lapsen ehdoilla kohtaamista ja positiiviseen palautteeseen perustuvaa, negatiivisia kokemuksia välttäviä kasvatusmalleja. On uskonnon sävyttämää elämää. Sitten on se varjopuoli. Perhe-elämää varjoissa moninaisine ongelmineen.

Kun oma lapsi oli tuloillaan, huomasin suhtautuvani uudella lailla lapsiin, niiden elinympäristöön ja hyvinvointiin. Ihastelin kummilasteni vanhempia ja sitä miten pitkäjännitteisesti he ovat onnistuneet kasvattamaan reippaita, hyväkäytöksisiä lapsia. Tunsin ajoin voimattomuuttakin; onkohan musta tohon? Mitä jos en osaakaan?

Vastaavasti lehtijutut lasten kaltoinkohtelusta ja hyväksikäytöstä osuvat nykyään entistä kipeämmin sydämeen. Kun sylissä on pieni käärö, ei mieli voi ymmärtää, miten joku voisi tehdä lapselleen pahaa. Tuolle viattomalla ihmistaimelle. Mutta sitä tapahtuu, päivittäin. Männä viikolla uutisoitiin vajaan vuoden ikäisestä lapsesta, jolta oli löydetty elimistöstään korvaushoitolääkkeitä. Päihdeyksikön ylilääkäri tuumaa, että joskus on törmännyt tilanteeseen jossa lapsi on päässyt käsiksi vanhemman lääkkeisiin. Mutta koskaan se ei ole ollut tahallista. Tai sitten sitä ei vain ole myönnetty? Mielessäni kytee nytkin epäily. Onhan kyseessä alle 1-vuotias.

Mielikuvituksen tie on nopea; Vanhemmat ovat korvaushoidossa ja lastensuojelun asiakkaita. -> Tulee retkahdus, oheiskäyttöä. -> Kutsutaan yllätysseuloille. -> Tulee pelko huoltajuuden ja lapsen menettämisestä. -> Tarvitaan puhdasta virtsaa, jota saisi kerättyä lapselta. -> Ongelma: virtsa on liian puhdas. Siinä ei ole korvaushoitolääkettä. -> Hoidetaan asia antamalla lapselle pieni määrä. -> Yliannostus.

Ei olisi ensimmäinen eikä viimeinen päihdeperhe, jossa tuo kauhistuttava konsti keksitään. Onhan jokaisella vanhemmalla sisäsyntyinen tarve saada pitää lapsensa. Hinnalla millä hyvänsä. Lasta ei haluta luovuttaa vieraille, vaikka se olisi kaikille parempi. Siitäpä mieleen muistuu uutisissa pyörinyt Vilja Eerikan tapaus, joka kärjistyi kiusaamisen ja kaltoinkohtelun päätteeksi lapsen surmaamiseen. Järkyttävää. Ajatus ahdistaa, kurkkua kuristaa, kuvottaa. Tuntuu kaukaiselta, epätodelliselta. Silti, tänäänkin, moni lapsi elää perheessä, jossa elämää terrorisoi oma vanhempi.

Näitä kun miettii, niin suojeluvaisto omaa tytärtä kohtaan saa ennenkokemattomat mittasuhteet. Tekee mieli vain pidellä pienokaista rinnallaan ja luvata, että on superäiti joka hoitaa kaiken. Hetken päästä lapsi kuitenkin itkee selittämätöntä itkuaan. Tunnet riittämättömyyttä kun et tiedä hänen vaivaansa etkä onnistukaan sitä poistamaan. Olet vain läsnä. Mietit, osaanko tätä? Mitä tästä tulee? Niinä hetkinä eeppisen lastenpsykiatri Jari Sinkkosen sanat valaisevat tietä: Avainsana on riittävän hyvä vanhemmuus. Ei täydellinen, ei edes täydellisyyttä tavoitteleva. Riittävän hyvä.

Vertaamatta muihin peilaan sanoja itseeni vanhemmuuden alkumetreillä. Riittävän hyvä. Kaikkinen monilokeroisine ulottuvuuksineen. Helppoina ja haastavina aikoina. Emme ehkä käännä elämäämme pyörimään Taavan ympärillä. Sillä - kuten kuopuskummilapseni äiti viisaasti totesi - vanhempien elämä oli ensin. Taava tuli osaksi meidän elämää, eikä elämämme lopu vaikka toki muokkaamme sitä lapselliseksi. Olkoon se onni tai onnettomuus, mutta lapset eivät valitettavasti voi valita vanhempiaan. Luulen kuitenkin, et vanhemmuuden arpapelissä Taava sai ihan hyvät kortit, kaksi punaista rouvaa. Riittävän hyvä vanhemmuus -  siihen pystynemme kyllä. Maalaisjärjellä ja läsnäololla uskoakseni pötkii jo pitkälle :)

Selvitysprosessissa vanhemmuus

"Kutsu isyyden selvittämiseen". Lastenvalvojan kirje odotti postilaatikossa synnytyssairaalasta kotiutujia. Kerrankin virkamieskoneisto oli ollut nopea. Sittenpä luuria käteen ja neiti valvojalta tiedustelemaan tapaamisen agendaa tilanteessa, jossa isyyttä ei ole selvitettänä. Meille kerrottiin isyyden selvitysprosessin keskeyttämisen olevan virallinen virkamieslausunto, jota varten järjestetään synnyttäjän kuuleminen. Avot. Henkkarit mukaan ja naisperheenä kohti naapurikaupungin lastensuojelua.

Lastensuojelun ovi on lukossa. Soitamme kelloa. Avaamaan tullut herrasmies katsoo meitä uteliaana; "Niin?" Pääsemme sisään kun osaan sanoa lastenvalvojamme nimen. Odotusaulassa ilmoitustaulu toitoittaa: "Oletko kyllästynyt huumeiden käyttämiseen? Mielenterveyden käsi. Nuorisoaseman avoin olohuone. Tietoa perheasioiden sovittelusta. Eronnut isä tai äiti, tule meille vapaaehtoiseksi. Pyydä apua. Tarinaa voi aina muuttaa. Toivotko itsellesi uutta ystävää?" Aivan. Apua ja tukea kaikille. Sateenkaaren värejä taululla ei näy.

Kutsu postitettu kaksi päivää syntymän jälkeen.

Lastenvalvoja on nuori, mukava nainen ja tapaaminen varsin mutkaton. Jutustellaan meidän perhemuodosta ja tavasta, jolla lapsi on saanut alkunsa. Mukanani on varmuudeksi myös Väestöliiton hoitosopimukset alkuunpanotavan vahvistamiseksi, mutta niitä ei kaivata. Isyyden selvittäminen keskeytetään lausunnolla: "Lapsi on syntynyt hedelmöityshoidoista annetun lain 1 asetuksessa tarkoitetun hoidon tuloksena naiselle, joka on saanut hoitoa yksin, ja on selvitetty, että siittiöiden luovuttaja ei ole mainituin lain 16 asetuksen 2 momentissa tarkoitetulla tavalla suostunut siihen, että hänet voidaan vahvistaa hoidon tuloksena syntyneen lapsen isäksi."

Sen jälkeen olen virallisesti yksinhuoltaja. Piste. Kaksin, mutta yksin. Lastenvalvojalle sateenkaariperheiden edut ja esim.vanhempainvapaat ovat vieraita ja niistä jutellaan hyvä tovi samalla kun virkanainen sylittelee Taavaa. Kerromme miten uusi äitiyslaki olisi varsin suopea meille, jotka yhdessä tuumin hedelmöitysklinikan kautta lapsen hankkivat. Nykyisellä laisäädännöllä Taavalla ei ole mahdollisuutta kahteen juridiseen vanhempaan, sillä "susiparina" emme ole Kelan silmissä mitään eikä meillä ole mahdollisuutta perheensisäiseen adoptioon. Lopputulemana valvojan hämmennys ja vähemmän virkamiesmäinen lausunto off-the-records: Epäreilua. Onhan toi nyt ihan perseestä :D

Niihän se on. Vaikka itse sitä on tilanteeseen sulautunut. Olemme tyytyväisiä siitä, että esim. adoption evääminen selvisi meille jo raskausaikana adoptiolakia tavatessani. Olisi ollut aikamoinen pettymys jos suurin toivein synnytyksen jälkeen olisimme astelleet Pelan toimistoon vain kuullaksemme, ettei adoptio ole mahdollinen koska parisuhdettamme ei ole rekisteröity. Oravanpyörävaikutuksena Eiralla ei täten myöskään ole Kelan silmissä mahdollisuuttaa pitää isyys- tai vanhempainvapaata, jonka saaminen edellyttäisi adoption toteutumista ennen Taavan 1-vuotis synttäreitä. Suhdemuodostammekin Kansaneläkelaitos sivuillaan vielä erikseen tuumaa: "Jos samaa sukupuolta olevat henkilöt elävät yhteisessä taloudessa mutta eivät ole rekisteröineet parisuhdettaan, heitä ei katsota avio- eikä avopuolisoiksi." Aivan. Tilastossa minä olen Taavan yh-äiti ja Eira mun kämppis, kunnes ristiäisten jälkeen haen käräjäoikeudelta tyttärelleni toista huoltajaa. Kun oheishuoltajuus (toivon mukaan ns.läpihuutojuttu) myönnetään, meille Eiran kanssa tulee yhteishuoltajuus ja Taavalla on paperillakin turvanaan kaksi aikuista. Silloinkin juridisesti leijonaneidolla on vain yksi vanhempi. Virnistän vinosti.

Paperilla asialla on väliä. Ei arjessa. Arjessa byrokratian jäykkyys todentuu vasta, kun jotain surullista, se ikävin vaihtoehto, tapahtuu. Ilman sitä me määritämme perheen. Vanhemmuus kasvaa perheessä. Se on osa meitä, osa tytärtämme. Tyttömme ei lapsuuden viattomuudessaan huomaa siinä mitään erikoista, että kotiamme asuttaa vain naisia. Vasta ympäristön hämmästys saa hänet aikanaan hämmentymään. Siihen asti kaikki on viattomin silmin niinkuin pitääkin - maailma makaa juuri kohillaan, siten kuin yhdessä oomme sen pedanneet <3