perjantai 27. tammikuuta 2017

Huolen ja onnen tasapaino

Otsaan painuu kestojuonne. Taas olen mietteliäs, huolehdin. Mistä? Milloin mistäkin, melkeinpä kaikesta. Olen aikaa myöden kasvanut ennakoivaksi. Miettimään mitä jos, entä jos. Missä suunnitelma C, D tai E. Ja kun yksi asia on pulkassa, ilmestyy toinen huolehdittava.

Lapsen myötä huolen määrä kasvaa. Silloinkin vaikka ei olisi pienestä hätkähtävää tyyppiä. Sitä huomaa kaikenlaista. Lapsi kasvaa, nukkuu ja voi hyvin. Nauraa sylissä kun pistät merkille pienen pienet verenpurkaumat kasvoissa. Pienen pienet pilkut, joita saa melkeinpä suurennuslasilla tiirata. Silmästäkin on katkennut verisuoni. Kuukausi ja pieniä pisteitä on myös jaloissa, pari vatsalla ja niskassa. Neuvola ohjannut seurantalinjalle. Google laulaa - sinne eksyminen oli virhe! Petekioiden takana olevat löydökset kammottavia: sepsis, aivokalvontulehdus, leukemia, idiopaattinen trombosytopenia. Järki sanoo, että kolme ensimmäistä on yleisvoinnin perusteella pois suljettu. Syynä todennaköisimmin ohut iho ja normaali pintaverisuoniston kehitysaste.. Silti huoli nakertaa. Ensi viikolla neuvolassa otetaan taas puheeksi.

Rauhoitun.

Seniori <3
Eräänä alkuyönä kissavanhus saa yllättäen epileptisen kohtauksen. Sydän syrjällään seuraan nykinää ajatellen että nytkö pitkäikäisimmän lapsoseni aika tuli. Noin vain, yht'äkkiä. Emme olleet vielä valmiita.. Seniori haparoi jaloilleen, päästää alleen. Kyyneleet tulee. Nytkö on lähdettävä eläinpäivystykseen keskellä yötä? Muutama minuutti ja alkaa kehräys. Vanhus tepastelee keittiöön, "kuolee nälkään". Syö ja painuu unille. Tulee levoton yö. Aamulla varataan aika eläinlääkäriin. Uutiset eivät ole miellyttäviä; kyse voi olla tulehduksesta, aineenvaihduntasairaudesta, rappeumasta tai kasvaimesta. Tuskin epilepsiasta. Leppoisa seniori vastustaa tutkimuksia siinä määrin, että on rauhoitettava. Taas itken. Verikokeissa kaikki kunnossa, arvot varsin hyvät 15-vuotiaalle. Enempää ei tutkita, mitään hoidettavaa ei löydetä. Jäädään odottamaan uusiiko kohtaus. Yleensä uusii, mut onko se viikon vai vuoden päästä, hankala sanoa. Lekurireissun jälkeen Seniori on ollut oma itsensä. Saimme jatkoaikaa - olen kiitollinen.

Rauhoitun.

Isäni lääkäri soittaa rutiinikontrollin tuloksista. Harmittomaksi arveltu maksa-arvo onkin huolestuttava. Suolistoalueen perussairaus on aktivoitumassa. Lisää uusintakokeita. Epäily vaikeasta maksasairaudesta tai sen etenemisestä. Huolen aalto pyyhkii ylitseni. Tajuan ajankulun. Elämän kiertokulun. Kaiken rajallisuuden. Pieni lapsi käsivarsillani suren hupenevaa aikaa. Lähellä olevaa isovanhemmuutta, jonka soisin kukkivan vuosia ja vuosia eteenpäin. Sille ei tällä hetkellä näy esteitä, mutta entä jos.. Kumpa tässäkin asiassa saisimme lisäaikaa <3

En osaa rauhoittua. Ainakaan vielä. 

Eira kantaa huolta huolehtimisestani. Hormoonit ja pitkät yölliset tunnit tekevät huolista suuria. Murehtiminen on kuluttavaa.  Itkeminen etukäteen on hölmöä. Tänään kaikki on hyvin. Onnen avaimet on käsissä. Niistä pitäisi iloita, murehtia sitten kun sen aika on. Tehdä nyt niitä asioita, joiden tekemättäjättämistä katuisi jälkikäteen. 

Muistilappu
En tehnyt uuden vuoden lupausta. Mut tavoitteen tein; koitan kantaa huolta ja murehtia vähän vähemmän. Alkuvuosi ei ollut lupaava. Eikä rakennusprojekti varmaankaan ole omiaan auttamaan tilannetta. Toivottavasti kuitenkin vuoden aikana onnistun. Toistaalta se että on huolehdittavaa kertoo myös siitä, että elämässä on asioita, joita pitää tärkeinä. Asioita joita toivoo tai pelkää menettävänsä. Jotka olemassaolevina tuottavat onnea jokaikinen päivä. Kun niistä kumpuava ilo voittaa huolentunteen, on olo kevyempi. Aurinko paistaa <3

torstai 19. tammikuuta 2017

Makujen maailmaan soseilla vai sormin?

Täysimetyksen tie alkaa vedellä viimeisiään. "Jo olisi aikakin", jos neuvolan mielipidettä kysyy. Siinä missä WHO suosittaa puolen vuoden täysimetystä, meillä THL:n viitoittama neuvolajärjestelmä ohjaa soseiden makuannosten aloitteluun 4-6kk iässä. Puolensa ja puolensa. Toisaalta on todettu ettei suolisto ole kehittynyt optimaaliseksi kiinteille ennen 6kk ikää, mutta toisaalta on väläytelty kohonnutta allergiariskiä jos soseiden aloitus menee yli puolen vuoden. Liput on ilmassa siis molempien vaihtoehtojen puolesta.

Meidän neuvolassa soseinfo annettiin etukäteen jo 3kk neuvolassa, vaikka samalla korostettiin ettei aloituksella ole kiire. (Tähän lie käytännön syynä se et 4kk neuvola on lääkärineuvola ja siten kiireisempi ja täynnä asiaa.) Hivenen hämmentävää on terveydenhoitajan ajatus, jonka mukaan maisteluannoksista huolimatta kyse olisi täysimetyksestä, kun ravintomäärät eivät ole annoksia vaan pysyvät lusikankärjellisissä/teelusikan kokoisissa ruoka-ainekokeiluissa. Silloinkin jos sosemaisteja annetaan päivittäin 1-2krt.. hmm.. Tätä en ihan purematta niele, mut tulkintansa kaikilla.

Neljän kuukauden neuvolassa lääkäri tiedustelikin jo, et onko soseita aloiteltu. Ilmeisesti monessa perheessä aloitellaan ajoissa. (Meilläkin ukki ei millään malttaisi odottaa, koska Taavaa saa syöttää - herkuilla :D) Viittasin WHO:n suosituksiin ja sanoin tasapainottelevani suositusten välillä ja tekeväni 5kk kompromissin, jos maito vain riittää ja tyttö voi hyvin. Nyt kun Taavan ikä alkaa lähennellä puolta vuotta on meilläkin alettu miettimään ravitsemuspuolta. Soseita? Jos, niin mistä aineista? Entä sormiruoka, uskaltaisiko?

Serkkuni, viiden lapsen äiti, liputtaa sormiruokailun puolesta. Hänen tyttärensä on saanut ruokailla omin käsin 5kk iästä alkaen. Kuulosti alkuun korvaani hurjalta. Kylälin siellä tytön ollessa 8kk ja sain todistaa, että hyvin ruokailu menee. Sotkusta, ja ajoin yökkiväistä, mut tyttö näytti nauttivan. Sormiruokailun kultaisissa säännöissä on kyllä muutama rajoite. Lapsen ajatellaan olevan valmis kiinteisiin kun hän on kiinnostunut muiden ruokailusta ja kurkottelee naapurin lautasille. Vaateena olisi että hän osaisi istua itse, viedä ruokaa suuhun kädellään, eikä työntää ruokaa kielellään ulos suusta. Näiden taitojen kehittymisen näkökulmasta luonnollisena ikärajana useasti pidetään puolta vuotta.

Parin viime viikon aikana Taava on alkanut saavuttaa sormiruokailijan lähtötasoa. Hänen kiinnostuksensa muiden syömistä ja lautasia kohtaan on kasvanut. Hän seuraa tutkivasti muiden ruokailua ja suuhun menee aktiivisesti kaikki esineet mitä käsiin saa. Istumisen osalta tyttö ei täytä kriteerejä, joten aloituksessa kuitenkin päädyimme perinteisiin maistelusoseisiin.
Maistiaisia
Saadessamme soseinfoa 3kk neuvolassa virnistin neuvolan terkalle, et taidan kerätä huono-äiti-pisteitä jos en ala keittelemään ja soseuttamaan Taavan ruokia itse, vaan luotan purkkituotteisiin. Nyt kun aloitus tuli ajankohtaiseksi, huomasin heiluvani sauvasekoittimen kanssa. Kahdestakin syystä. Ensinnäkin: määrät on älyttömän pieniä. Purkista menisi iso osa hukaan, joten niihin tulee varmaa perehdyttyä vasta kun ruokamäärärät kasvaa. Toiseksi: onpahan Taavan ruoka tuoretta, tuoreesta me itsekin tykätään.

Ensimmäistä ruoka-ainetta miettiessä ohitimme neuvolan perinteisen peruna-neuvon, sillä siitä oli niin monelle tullut vatsanväänteitä. Viikko sitten kokkailtiin ensimmäiset annokset bataattia - salaisella lisäaineella (rintamaidolla) höystettynä. Tänään maisteltiin parin vauvalusikan verran porkkanaa. Viikonloppuna ehkä kokeillaan päärynää. Maistelu on mennyt hyvin, vähän on vatsa välillä ähisyttänyt. Nukkunut ei ole sen huonommin tai paremmin. Joka päivä ei olla vielä syöpötelty, hiljaa hyvä tulee. 

Mitä annoskokoihin tulee, niin lusikallisen keittely on suhteettoman epätaloudellista sekä sähkön- että äidinkulutuksen näkökulmasta. Mukavuudenhaluisena tein bataatista jääpalamuottiin pakastettuja sosekuutioita, joita sitten yksi kerrallaan minigripeistä sulatellaan. Omaa maitoa notkistukseksi ja bon apetit! Sormiastian äärelle suotamme palata jahka syöttötuolissa pönöttäminen alkaa luonnistua.

perjantai 13. tammikuuta 2017

Nää on meirän maita

Kuukausi sitten meistä tuli maan omistajia. Pienen kallioisen pläntin emäntiä. Reilu 1200 neliötä omaa mäntymetsää. Siihen pitäisi seuraavan 9-10kk aikana rakentua meidän koti, Kalliopihlaja <3

Pyörähdys tontilla
Miten tähän tultiin? Matka oli pitkä ja reitti vaihtui. Aikamme etsimme vanhaa maalaistaloa. Katsoimme ensin tosi vanhoja hirsitaloja, sitten keski-ikäisiä rintamamiestaloja viehkeillä puutarhoilla, käppyräisillä omenapuilla. Haaveilimme leppoisasta puuhastelusta pihalla. Kasvaimaata tai -huonettakin haikailin. Metsää sen verran että kuusen saa omalta maalta.

Vuoden puolitoista kiersimme ja kaarsimme. Näimme jos jonkin moista. Opimme koputtelemaan seiniä, arvioimaan, perustusratkaisuja, salaojituksia ja lämmitysjärjestelmiä. Peruskuntoisessa talossa olisi tehtävää PALJON. Ja puolivalmiissa epävarmuutena se miten laadukkaasti suuret remontit on tehty. Lämmitys tunnelmallista mutta työlästä, lattiat aina kylmät. Pihatiet kolattava kukonpierun aikaan, ellei sitten hommaa maasturia tai sovi naapurin maajussiinan kanssa lumien luonnista traktorin voimin. Se kaikki tuntui voitettavalta. Vaikkakin tiedostimme että vanha talo voi olla helmi - tai pommi.

Ihastuimme naapuripitäjässä olevaan rintamamiestaloon. Pihan koivukujalta pääsi suoraan kunnan huoltamalle tielle, jes! Kävimme pankissa hakemassa suullisen vihreän valon. Menimme paikalle luottotimpurin kanssa arvioimaan kokonaiskustannuksia. Mukaan piipahti sisäilma-allergikkoystäväni joka murheeksemme alkoi saada oireita kellarissa (ymmärrettävää?) ja ruokahuoneessa (huonompi juttu). Päh! Päätimme luopua paristakin syystä: mulla on töissä sisäilma-altistus. On tärkeää terveydellisesti, ettei se jatku kotona. Toiseksi tunnistimme omat voimavaramme vanhan talon ylläpidossa. Me ei olla sen sortin osaajia, että saisimme vanhan talon pidettyä arvokkaasti hyvässä kunnossa. Toki tekemällä oppii, mut.. Ehkä emme pintoja pidemmälle lähtisi itse säätämään. Timpurimme totesi, että vuosien aikana saamme pulittaa melkomoista laskua ylläpitokorjauksista kun niitä puuhaa ammattimies. "Tuolla hinnalla (= talo ja siihen tehtävät alkurempat) teille rakennetaan uusi 150 neliöinen. Eikä oo laitettavaa 10 vuoteen. Toki tontti ja liittymät tulee siihen päälle. Mut miettikää sitä."

Ei, ei, eii!! Vastustin ajatusta. En halua lähteä rakentamaan. Oi sitä stressiä ja sekoilua. Oon niin huono päättämäänkin et pää hajoo pelkästään jo siinä. Helpompi ostaa valmis johon ihastuu ja muuttaa se mieleisekseen. Tähän Eira huomautti et me ollaan sen verran paljon kierretty, et tiedetään mitä ei haluta ja mistä tykätään. Sillä pääsee jo pitkälle. Hän myös auliisti lupautui hoitamaan sisustussuunnittelua. Puhisin.

Tulevaa kotimetsää takapihaltamme katsottuna
Päivän päästä Eira esitti tonttia, joka sijaitsee n.kilsan päässä kotoamme. Joka näkyy ikkunastamme pellon toisella puolella. "Asuinalue", irvistin. Tarkempi tutustuminen sai mut myötämielisemmäksi. Tontti oli loivassa kallionteessä, päättyvän tien viimeinen tontti, joka rajoittui metsään. Metsän tuoksu, kaksi sivua naapurivapaata. Naapurivapaus oli mulle kynnyskysymys, sillä haja-asutusalueen erakkona en kaipaa naapurin talonseinää naamaani kiinni. Eira Töölön kansvattina sen sijaan arvostaa että lapsilla on potentiaalisia leikkikavereita lähistöllä. Päätytontti asuinalueella olisi kompromissi.

Siitä se ajatus lähti. Hetken päästä postilaatikko tulvi talokirjoja. Listattiin kokonaiskustannuksia, resurssejamme sekä hankkeen hyviä ja huonoja puolia. Käytiin tontilla tutustumassa useaan otteeseen.Innostuttiin, pelästyttiin ja peruutettiin. Isäni hehkutti projektin puolesta. Ajoitus oli kuulemma mitä paras. "Olisi mielekästä puuhaa. Ettet vain masentuisi. Sitä on nykyäidellä, kun äitiyslomalla ei ole mitään tekemistä." Jassoo :D Lopulta Eiran kanssa mietittiin, et jos ei nyt niin koska sitten? Pystyy tähän muutkin, miksi ei me?

Sillä se oli selvä. Edessämme on uusi raskaudenmittainen, jännittävä ja epäilemättä tuskantäyteinen synnytysprosessi, jonka postaukset alkavat elävöittämään tähän asti vauvantuoksuista arkeamme täällä blogissakin.

lauantai 7. tammikuuta 2017

Maidon makuinen taival

Edellinen imetyspostaus sai miettimään omaa imetystaivalta. Tätä viittä kuukautta vuosikymmenen ajalta tutun, mutta omakohtaisesti uuden asian vierellä. Vaikka takataskussani oli imetystietoutta keskinkertaista enemmän, tunsin raskauden aikana epävarmuuden tunteita. Toivoin pääseväni täysimetykseen, toivoin vauvan oppivan rinnalle ja maidon riittävän. Olin valmis näkemään asian eteen vaivaa - mutta kohtuullisissa määrin ja terveyden (fyysisen ja mielen) ehdoilla. Raskauden loppuaikoina kokeilin kevyesti antenataalilypsyä. Kun käsinlypsäessä sain maitopisaroita herahtamaan, suhtauduin luottavaisin mielin tulevaan.

Ainoa päätös minkä tein etukäteen oli se, ettei vauvalle anneta ollenkaan tuttia ensimmäisen kahden tai kolmen elinviikon aikana. Kahdesta syystä; Ensinnäkin varhainen tutti tukee kapeaa imua ja saattaa häiritä leveän imuotteen löytämistä, jota tarvitaa rinnalla imiessä. Toiseksi minusta tuntui (mutu-tuntumalla) että eteenkin pikkuinen vauva saattaa tyytyä liian helposti tuttiin. Tyydyttää sillä imuhaluaan ja nälkäänsä. Ei tunnista nälkää, väsähtää imutteluun ilman maitoakin. Se taas voi vaikuttaa negatiivisesti painoon, hyvinvointiin ja maidontuloon. Päätin et aina, ja joka käänteessä, kun vauva osoittaa imemisen, lohdun tai ruuan tarvetta, hälle tarjotaan rintaa ja katsotaan kuinka käy.

Alku ei aina ollut pelkkää ruusuilla tanssimista. Taava syntyi alle kolmikiloisena ja "tiukkasuisena", joten hänen syömiseensä ja painonkehitykseensä oli kiinnitettävä erityistä huomiota. Alkuun synnytyksen jälkeen tyttö oli "liiankin tyytyväinen", väsähtänyt. Häntä oli sairaalassa heräteltävä syömään, eikä hän jaksanut rinnalla pitkiä aikoja. Imuote oli helposti liian kapea ja välillä tuntui että Taava ehti väsähtää jo siinä vaiheessa kun imuotetta toistuvasti korjailtiin. Joskun kun säädön jälkeen viimein sain tytön syömään, annoin hänen syödä vaikka tunsin otteen olevan pielessä. Virhe. Hetipä rinnanpää venyttyi pienessä suussa epätasaisesti ja siihen tuli rupea tai vesikelloja. Ja kipua. Äh. Lanoliinivoide onneksi auttoi rinnanpäiden kipuun ja kuivuuteen. 

Maito nousi kunnolla vasta kotona. Ensimmäisten viikkojen aikana imuote alkoi kehittyä. Eira oli apuna otteen tarkastamisessa ja korjaamisessa, silloin kun itse (esim. makuulla) ei sitä pystynyt havainnoimaan. Otteen onnistuminen oli niin pienestä kiinni, että joka imetyksellä täytyi koittaa saada vauvan keho ja pää optimaaliseen asentoon. 2,5viikon iässä alettiin harjoitella imettämistä sylissä. Pikkuhiljaa se alkoi luonnistua. Rinnanpäät eivät alkuun meinanneet pysyä menossa mukana. Lanolin voidetta kului kaksi tuubillista ensimmäisen kuukauden aikana. Tyttökin varmaan tottui sen makuun kun ruokaili rasvaisella rinnanpäällä vähän väliä. Rinnanpään kuivuuden takia en voinut pitää kertakäyttöisiä liivinsuojia kuin satunnaisesti ja maidon noustua aloinkin käyttämään kestoja. Kertakäyttöisistä panostin Lansinoh-suojiin, jotka mulle olivat ylitse muiden. Rintatulehduksilta tai muilta erityisvaivoilta olen onnekseni välttynyt. (Voimia kanssasisarille, jotka niiden kanssa painivat.)

Imetykseen on kuulunut ylä- ja alamäkiä. Meillä on raivottu ja huudettu jalat oikosenaan rinta suussa. On rintaraivarien katveessa menty epäilyn lankaan; jos maito ei riitäkkään, onkohan se sairas? Imetyksen jälkeen kokeiltu tuleeko maitoa puristaen ja kun tulee, hieman rauhoituttu. Parin päivän jälkeen todettu, että eiköhän tää ollut just niitä vaiheita, mistä puhutaan. Ihmeellistä, mut normaalia.

Kun multa kysyttiin kuinka usein vauva syö, en osannut vastata. Välillä alle tunnin välein, välillä on 4 tunnin paussi. Syö aina kun haluaa. Kerran kun tiheän imemisen kausi oli menellään laskin syöttökerrat ja niitä oli vuorokaudessa 14. Ja tuona päivänä oltiin vielä juostu asioilla ja kaupoilla, mukaan oli mahtunut pidemmän levon pätkäkin :D Heh, kuulostaa enemmältä kuin tuntui. Se ei rajoittanut meitä mitenkään, mut yksi seuraus siinä on; minusta kasvoi pikavauhdilla julkea julki-imettäjä.

Koulutuspäivän lounastauolla
Taavan kasvun kannalta myös julki-imetys oli välttämätöntä jos ei meinannut jäädä kotiin. Tyttö söi kohtuullisen usein, mut pääasiassa vain 5-15minuuttia kerrallaan. Tehokas imiä hän oli, sillä tuonakin aikana sain ähkyn ja ekojen viikkojen aikana pulauttelu yleistyi. Koska pulauttelu pysyi normin rajoissa (ei lentänyt paineella kaaressa vaikka joka syötön jälkeen maitopostia palautuikin), en siitä kantanut huolta. Tiheät syötöt olivat tarpeen sillä masuun ei tuntunut mahtuvan kovin paljon kerrallaan. Enkä mä kainostellut syöttöpaikoissa. Syötin yhtä hyvin kylässä tai ostoskeskuksen penkillä kuin kirpparilla ja pankissakin.

Mammakerhossa (joo, käydään Taavan kanssa nykyään siellä - älkää kysykö :D) multa kysyttiin oonko imetykseen julkisella paikalla suhtauduttu torjuen? Onnekseni voin vastata, ettei koskaan. Toki valitsen paikan mahdollisimman suojaisaksi; ravintolassa valitsen suojaisan pöydän tai julkisella paikalla siirryn hieman pois katseiden keskiöstä. Vaatepuolella olen panostanut toimiviin imetysvaattesiin jotka takaavat mahdollisimman pienen paljastelun. Imetyssuojan käyttöön en lämpeä, sillä haluan tarkkailla vauvaa (esim vastasyntyneen väriä) hänen imiessään. Jos olen seurueessa, tarkistan kysyen ettei syöttäminen haittaa. (Tuo kysymys on muodollisuus. Kuka sitä kehtaisi itkevältä vastasyntyneeltä kieltää.) En tiedä mitä vastaisin jos joku vieras tulisi kommentoimaan imetystä. Ehkä jotain diplomaattista mitä sylki sattuisi suuhun tuomaan. Varmaa on vain, ettei katseet saisi ajettua minua piiloon ruokkimaan lastani. Enhän itsekään halua nauttia cappuccinoani huppu päässä tai piilossa vessapytyllä istuen.

Nyt 5 kuukauden kohdalla olen hämilläni miten nopeasti aika on mennyt. Sisältäni kumpuaa odottamaton onni onnistuneesta täysimetyksestä. Siitä on tullut vuorovaikutteista. Kolmen-neljän kuukauden iässä neidon seurustelu- ja havainnointitaidot ottivat huiman hypyn. Syödessä tyttö räplää mun vaatteita, hiplaa hiuksia tai ihmettelee maailmaa. Pyörittää päätään ja samalla unohtaa irrottaa rinnasta (auts). Nauraa ja hyökkää kiinni ruuan lähteeseen. Öisin on kuin linnunpoika: hakeutuu rinnalle silmät kiinni, syö ja jatkaa unia. Syöttöväli on edelleen melko random - pääasiassa kolmisen tuntia. Tarjoan ruokaa melko helposti, ehkä joskus vähempikin riittäisi. Yöllä pisin pätkä on ollut 6h ja se on nukuttu kahteen kertaan. Muuten syödään 2-3 kertaa yössä. Rintamaidolla leijonaneito on kasvanut riittävästi, välillä enemmän välillä vähemmän. (5kk nlassa paino kasvanut omalla sirolla käyrällään ollen 6655g, pituutta 64cm)

Kaikesta huolimatta pääasia on, että tyttö on tyytyvänen. Imetys voi olla hyvin pienestä kiinni. Jos Taava olisi alkuun joutunut keskolaan (jota syn.salissa väläyteltiin kun hänet vietiin velttona virvoitteluun), olisi imetyksen alkuun pääseminen ollut haasteellisempaa. Lypsänyt olen vain satunnaisesti, mutta niillä kerroilla tulos on imetystä laihempi eikä maito irtoa samaan mallin. Luulen että mulla maidontuotannon käynnistys ja ylläpito lypsämällä ois ollut haasteellista. Jos maitomääristä johtuen imetys olisi jäänyt osittaiseksi tai olisimme itsestämme riippumattomista syistä päätyneet pulloruokintaan, olisimme varmasti siihenkin tyytyväisiä. Pääasia on että ruokaa tulee, on syli ja rakkautta :)

Ps. Miten sen alkupannaan joutuneen tutin kävikään? Semihuonosti. Olemme ensiviikkojen jälkeen tasaiseen koittaneet tarjota Taavalle jos jonkin mallista tuttia, mutta sen huoliminen on hyvin satunnaista. Ajoin tutti helpottaisi arkea. Kauppajonoissa se antaisi äideille minuutin jatkoaikaa kun alahuuli alkaa olla kuin kioskin tiski. Vaan kun ei, niin ei. Harmittavan aktiivisesti sormet alkavat hakeutua suuhun. Tutti olisi helpompi vierotettava kuin peukku.. Jatkamma siis treenejä. Lypsyjen anto pullosta on toistaiseksi onnistunut silloin tällöin kun sille on ollut tarvetta.

torstai 5. tammikuuta 2017

Tunteita herättävä imetys

Imetys. Maaiman luonnollisin asia. Ja niin vaikea. Se herättää mielipiteitä puolesta - ja vastaan. Maailman terveysjärjestö WHO:n mittapuulla kotomaassamme ollaan kaukana imetystavoitteista. Imetysajat jäävät lyhyiksi ja neuvoloistakin saa ristiriitaista tietoa. Imetys herättää monenlaisia tunteita onnellisuudesta syyllisyyteen. Äideistä 99% haluaisi imettää, mutta siitä huolimatta suomalaisvauvojen imemisura jää skadinaavisia serkkujaan lyhyemmäksi.

Vaikka tieto lisääntyy, imetykseen edelleen liittyy useita myyttejä. Monissa kulttuureissa imettävää äitiä pidetään synonyymina hyvälle äidille. Naisparina tähän synonyymiin ei samaistu nielemättä, vaan äitiyttään pohtii monista näkökulmista. Vaikka imetys useimmiten kuuluu synnyttäneelle (poikkeusena ne nettisaitit, jossa neuvotaan sosiaalisen äidin maidontuotannon käynnistymiseen - niitäkin on), ei äitiyttä mitata maidossa. 

Kaikilla imetys ei onnistu. Se luo kipua tai maito ei tunnu riittävän. Usein lopettamispäätös - osittain tai kokonaan - tuo mukanaan epäonnistumisen tunteen. Häpeäkään ei jää vieraaksi. Sen syntymiseen voivat vaikuttaa omat aiemmat odotukset sekä ympäristön asettamat vaatimukset. Kun imetyksestä tehdään kulttuurilinen normi, äidin niskaan kaadetaan onnistumisen paineet. Tuolloin ristiriitaisuudet tulevat esiin. Rintamaidon ylistys alkaa ahdistaa. Olo on eksyksissä; mistä apua? Keneltä saan konkreettista tukea omalle suunnalleni, kenelle voin puhua? Oman äidin, siskon tai kaverin imetyskokemukset voivat tilanteesta riippuen kannustaa tai lannistaa. Asia voi tuntua kipeältä ja liian yksityiseltä. Itkettää.

Lypsyhuoneen sekalaiset prosyyrit imetykseen
ja pulloruokintaan liittyen
Nykyään imetystä pyritään tukemaan aktiivisemmin. Lippulappua on saatavilla ja tukipalveluja löytyy puhelinneuvonnasta ja sairaalojen imetyspoleista vertaistukeen ja yksityisen imetysohjaajan kotikäynteihin asti. Imetyksen eduista puhutaan, jotta kansallisesti imetys saisi jatkoaikaa vauvaperheissä. Tähän on selvä syy: imetystilastoissa olemme pohjoismaiden hännänhuippu vaikka potentiaalia olisi. En ole laktivisti, mutta asiaan perehtyessä on helppo samaistua imetysaktiivien huoleen maitohanojen tyrehtymisestä. Jotenkin kaipaa sitä että imetyksestä voisi puhua avoimemmin. Se on kuitenkin himpun verran haasteellista, kun aihe on tunnepitoinen. Suomessa siihen sekoittuu vielä pala häveliäisyyttäkin. Tuntuu, että imetyksen suhteen jakaudutaan helposti leirikuntiin, jossa vastapuolen ratkaisuja ja perusteita ei aina ymmärretä.

Leirijakautuminen kulminoituu mm. julki-imetykseen, joka tuntuu aiheuttavan aika ajoin erittäin voimakasta ja tunnepaloista porinaa. On suorastaan vitsikästä, miten naisen rinnat voivat olla tarjottimella mediassa kenenkään häiriintymättä siitä, mutta imetys julkisella paikalla saa aikaan paheksuvia mulkaisuja ja supinaa. Julki-imetyksen aiheuttamaa huomiota karttavat äidit voivat kokea pulloruokinnan olevan helpompaa. Koska kolikolla on kääntöpuoli, myös julkinen tuttipulloruokinta voi saada osakseen arvostelua. Siinä missä imettäjää saatetaan pyytää peittämään itseään, pullolla vauvaansa ruokkivalta äidiltä voidaan suoraan kysyä miksi hän ei imetä tai antaa hänen ymmärtää, että imetys olisi suositeltavampi vaihtoehto. Niinkuin se kenellekään ulkopuoliselle kuuluisi!

Kaiken imetyskeskustelun lomassa on muistettava, että jokainen äiti-vauva-pari on oma yksikkönsä ja löytää itselleen sopivat - ja ennen kaikkea oikeat ratkaisut. Jos imetyksen jatkaminen ei tunnu hyvältä, tai siihen ei ole mahdollisuutta - voi imetyksen tukimuotojen esiintuomisen kokea tuputtamisena, syyllistävänä tai painostavana. Silloin tulisi olla saatavilla tukea imettämättömällä tiellä. Tämä tuki on kuitenkin hajanaista ja huonommin löydettävissä. 

Synnytyssairaaloissa on sitouduttu vauvamyönteisen ohjelman mukaiseen imetyksen tukemiseen terveillä täysaikaisilla lapsilla, eikä lyhyillä hoitoajoilla onnistuta panostamaan muihin ratkaisuihin. Toki jos äiti on estynyt imettämästä puhutaan lapsentahtisesta pulloruokinnasta ja siihen on saatavissa matskuakin. Väestöliitto on jo vuosituhannen alkupuolella julkaissut Pullonpyörittäjän oppaan, joka on ihan hyvä perusotos pulloruokinnassa olevien vauvojen vanhemmille. Oppaassa puhutaan niin korvikemaidon terveysvaikutuksista kuin pullohygieniasta ja imettämättömyyden herättämistä tunteistakin. Koska imetyslukujemme raahatessa maassamme kuitenkin pyritään ohjaamaan alkukuukausien täysimetykseen, on nämä monelle hyödylliset oppaat kiven alla ja usein itse etsittävä. Se on sääli, sillä jokainen äiti ansaitsee tukea vauvan ruokintaan, tapahtuu se millä konstilla tahansa.

Mitä vanhemmuuteen tulee, niin mielestäni Äitiys kasvaa vuorovaikutuksessa aikuisen ja vastasyntyneen välillä. Jokainen suhde on uniikki. Meillä Eira ei koe olevansa yhtään vähemmän Taavan vanhempi kuin minä joka imetän. Vaikka vieläkin mennään täysimetyksellä, on Eiralle ja Taavalle muodostuneet ne omat juttunsa. Kun tyttö itkee Eira saa hänet helpommin rauhottumaan sylittelyllä kuin minä. Minulla on se yksi keino: rinta. Joskus olen nauranutkin, ettei minulla ole Taavalle samanlaista ihmisarvoa kuin Eiralla, sillä olenhan vain pari tissejä. Puolensa kaikella :D

tiistai 3. tammikuuta 2017

"Ei koskaan" ja kuinka se pyörretään

Tiiättekö sen, kun käsi pystyssä julistaa asioista "joita ei koskaan tee"? Miten omasta piltistä ei tule TV-lasta tai ravintolan käytävillä juoksijaa. Miten meidän automatkalla ei pyöri niskatuissa pädit, eikä lapsi ajankulukseen kolua keittiön laatikoita kipaten kaikkea löytämäänsä köökin lattialle. Joopa joo, vielä ollaan siinä uskossa, mut miten käy, se lie toinen tarina.

Taava ja tähtipoika
Ensimmäisen kerran sanat oli pyörrettävä lelukaaren kohdalla. Koko raskaus pudisteltiin päätä riemunkirjaville lelukaarille; meidän lattialle tuollainen ei tule majailemaan. Pitkään hankintalistalla oli Done by Deerin hillitty lelukaari raidallisilla eläinhahmoilla ja harmaalla päävärillä. "Olisipa se näppärä, sais laitettua mihin vaan, vaikka pinnikseenkin." No jep, paitsi että sänky on rauhoittumista ja nukkumista varten. Lisäksi myönnettävä on, että vaikka hillitty kaari istuu äitien design-silmään, preferoi Taava riemunkirjavia värejä. Siitäkin huolimatta että raita on alusta asti ollut leijonaneidon suosikkikuosi, viihtyy hän paremmin leikkihökötyksessä iloisten värien ympäröimänä. Joten lähtökohtaisesti kun lelukaari on kuitenkin vauvaa (ei aikuisia) varten, löysi värikäs sellainen sitten tiensä meidänkin lattialle.

Siitä se sanojen syömisura alkoi kirkastumaan. Pieniä asioita voi löysentää, isojen suunnitelmien muutos luo uusia mahdollisuuksia. Kuten vaikka salainen haave omasta kodista, joka vuosi toisensa jälkeen on torpattu sanoin "Rakentaminen on asia, johon en lähde koskaan. Stressiä, aikataulumuutoksia ja hallitsematon budjetti. Liikaa epävarmuutta. Mielipuolen hommaa." (Kuulostaa muuten aikalailla hedelmöityshoidoilta..) Kaikessa on puolensa. Puolet, jotka saa ajattelemaan "Jospa kuitenkin.." Eikä aikaakaan kun huomaa selailevansa aikuisten lelukaaria :D