tiistai 21. elokuuta 2018

Siittiövaraus kotiin kannettuna

Muhammed ja vuori, vuori ja Muhammed. Naispari ja siittiöt, siittiöt ja naispari. Jomman kumman on pakko liikahtaa, jotta yhteinen tie kohtaa. Joskus se näköjään on joku muukin kuin klinikalla villinä kirmaava naispari.

Me nimittäin emme palanneet ensikäynnin jälkeen klinikalle luomuinssin merkeissä. Syystä että LH plussasi lauantaina (minkä etukäteen kompromissatessani arvasin, tiesin..). Kaikun kautta ilmoitin asian ja toivottelin kauniita kesäpäiviä. Olin omalla tavallani tyytyväinen että lähiviikot voitiin mennä vielä rennosti. Sain kesätoivotukset takaisin ja samalla palattiin siittiö-/sisarusvaraus-asiaan. Emme olleet tehneet säilytysvarausta luovuttajaamme, sillä kolmen vuoden takaiseen tapaan tarkoituksena oli käyttää sitä mukaa kun tarvitaan ja jos siittiöitä on. Ystävällinen hoitaja onneksi jaksoi vääntää asian rautasiimasta selväksi minullekin.

Koska tuttua luovuttajaa on, voidaan varmistaa niiden saatavuus meille ja varata lisää x-määrä. Varmuudeksi. Tämä varaus on maksuton mutta voimassa vain ensi vuoden tammikuuhun, johon asti Eira on 1/2016 maksanut varauksensa. Aha, selvä. No sehän passaa. Tammikuussa olisi todella sitten jo hyvä punnita että mitä tälle hommalle tehdään..

Niinpä parin päivän päästä siittiövaraussopimukset kopsahtivat postilaatikosta. Minulle oli varattu 6 uutta olkea. Ehdoin "Sama luovuttaja, josta synnytys 2016." Siinä oli hyvä buugi. Onhan tuote toiminut minulle todistetusti kertaalleen. Nimi alle ja sopparit palautuskuoressa takaisin labraan. 

Niine hyvineen oli mukava jatkaa lomaa. Oljet on pakkasessa. Pari vanhaa ja kuusi uutta. Josko niistä jostain saataisiin pieni sisarus joskus syliin asti.

torstai 9. elokuuta 2018

Kolmas ensikäynti

Taas käyvät Felicitas Mehiläisen ovet. Odotus värittyy jollain harmaalla tunteella jota voisi vastentahtoisuudeksi sanoa. Luuriin tarttuminen tuntuu tahmealta, vastaanotolle astuessa tuntuu että tämä on vaan tehtävä. Valmistaudun olemaan jästipää. Ja sille tulee tarvetta.

Kevään jälkeen meidän korttipakasta on vedetty se toinen kortti. Kuuden tuloksettoman inseminaation ja niiden varrelle ajoittuneiden takapakkien jälkeen Eira koki nähneensä toistaiseksi oman osuutensa. Ensimmäisen suuren pettymyksen jälkeen vuodenvaihteessa hän nosti puheeksi mahdollisuuden vaihtaa yrittäjää jossain vaiheessa. Toukokuussa vuoden yrityksen ja pettymysten jälkeen se vaihe oli käsillä. Eira ei kokenut IVF-hoitoa omakseen ja jos minä puolestani joskus vielä toivoisin kokeilevani uutta raskautta - let's face it - I'm not getting any younger.. (Voitte luntata ikäni profiilikuvauksesta, tai samalla voin läiskäistä fysiologisen totuuden: 38.. .. ja puoli.)

Siispä kesän tullen istuin ampparin aulassa odottamassa. Uutta lääkäriä. Aiemmin meitä hoitaneilta emme mielestäni olleet onnistuneet saamaan sitä vastinetta taloudellisille ja henkisille voimavaroilleni mitä tahdoin. Halusin ammattilaisen joka on valmis huomioimaan taustat ja on sopivasti lääketieteellisesti orientoitunut. 

Toivoin:
- että kaikki tarvittavat alkututkimukset tehdään, mutta tavan vuoksi (varmuuden varoiksi =turhaan) tehtävät karsitaan pois. (Ei aukiolotutkimuksia, ei erillisiä ensikäyntejä, ei neuvontakäyntejä, ei turhia labroja.)
- ei juoksuteta käynneillä, eikä roikoteta puhelimessa
- kun ollaan vastaanotolla tehdään kerralla sekä tutkimukset että suunnitelmat seuraavaan kiertoon
- että lääkäri olisi lääkitysmyönteinen, sillä luomuna sohiminen ei anamneesillani huvittanut.

Käynti meni melkolailla putkeen. Esitiedot ja ajatukset käytiin rivakasti läpi. "Ootko sä syönyt niitä letrotsoleja jo? Siis oliko tarkoitus et tässä kierrossa tehdään?" Ööh, en sentään. Niin omatoiminen en ole keskustelematta lääkärin kanssa. Etukäteen olin kyllä ilmoittanut toiveemme samasta luovuttajasta ja olkien saatavuus oli varmistettu. Hoitajan tekemää siittiövarauslappua ihmeteltiin, sillä meillä oli tarkoitus käyttää, ei varata pakkaseen. Näin varauslappu jäi kirjoittamatta kun siirryttiin pääohjelmanumeroon.

Vuosien saatossa olen oppinut havainnoimaan kehoani ja tiesin varanneni ultran kp17 parhaaseen mahdolliseen väliin. Tuntemukset viestittivät, että jos koskaan luonnollinen ovulaatio oli tullakseen, se oli tässsä kierrossa. Ja niin ruudulla näkyi oikeassa ovariossa soma 17mm follikkeli. Uutisena se oli hyvä, mutta tyytyväinen ilme lääkärin kasvoilla ounasteli tulevaa; "Tällä kertaa ei niitä letrotsoleja tarvittaisi, vaan voidaan tehdä inseminaatiot luonnon kiertoihin. Ethän sinä kaksosiakaan halua.." En innostunut.

Kyllä; tiedän että ensimmäinen raskaus ja synnytys voi tehdä keholle ihmeitä.
Kyllä; tunnistan, että kiertoni on nykyään normaalinpi.
Kyllä; ymmärrän monikkoraskauden riskin, mutta se ei ole peloistani akuutein.
Ei; en usko mahdollisuuksieni olevan parhaat mahdolliset, sillä painolastina on ikä, vuosikymmenen takainen parin vuoden turha yritys ja kokemukset viime hoitokerralta.
Ei; en saa LH-testiä varmuudella plussamaan joka kierrossa, vaikka pääosin piikki löytyykin
Ei; en ole innostunut tuhansilla euroilla kokeilemaan josko kuitenkin yllättäen onnistuisin luomuna kaikkien vuosien jälkeen.
Ei; ei siihen ole edes ylimääräisiä paukkuja. Heti vaan sata lasiin, niin ei tarvitse jossitella.

Olin jääräpäinen niin kohteliaasti hymyillen kun silloin perjantaina iltapäivällä osasin. Lääkäri näytti ohuesti tyytymättömältä, mutta suostui. Kompromissilla; jos LH-plussaisi sunnuntaina, tehtäisiin inssi luonnonkiertoon maanantaina. Jos ei, palataan asiaan lääkkeillä seuraavassa kierrossa. Ohjeeksi tuli syödä vanhasta varastosta letrotsolia 5mg kp3-7. Mennä ultraan ja katsoa sitten.

Poistuin. Näillä mennään. Kyllä tämä taas tästä. Eipä siinä muukaan auta.

maanantai 6. elokuuta 2018

Kantorinkka on kunkku

Ollaan Eiran kanssa aina tykätty patikoida. Taavan syntymän jälkeen se on jäänyt vähemmälle. Toki olemme ulkoilleet ja trekkauskenkämme on koskettanut myös metsäpohjaa, mutta kunnon retkelle ei pariin vuoteen olla lähdetty. Tänä vuonna patikkakaipuuni saavutti maksimipisteen ja aloimme fundeerata, miten vanhan mallin köpöttely onnistuu vajaa 2-vuotiaan kanssa.


Meillä on kantoliina ja Manduca. Molempia ollaan käytetty kylillä liikkuessa Taavan ollessa pienempi. Pitkään matkaan en kuitenkaan ollut innostunut lähtemään kummallakaan. Lähtökohtaisesti siksi, että kesäkuumalla molemmat on hikisiä niin äidille kuin lapselle, enkä yrityksistä huolimatta saa kumpaakaan istumaan niin täydellisesti etteikö selkä-hartia-niska olisi johonkin suuntaan juntturassa.

Aloin katsella kantorinkkoja ja melko nopean perehtymisen jälkeen potentiaalinen valikoimani kaventui Deuterin rinkkoihin. Arvioinnissa painoivat kantomukavuus ja säätöjen monipuolisuus. Hinnat niissä tietty oli suolaiset. Pian sain myös huomata, että näin kysytyinpään aikaan järkihintaiset käytetyt menivät kuin kuumille kiville. Emme hädässä haluneet ostaa (hintavaa) sikaa säkissä, joten marssimme paikalliseen Scandinavian Outdooriin tutustumaan malleihin ja kokeilemaan miten typy asiaan suhtautuu.

Keskivälin kompromissina mielitietyksemme valikoitui Deuter Kid Comfort II. Alku ei vaikuttanut lupaavalta. Tai rinkka kyllä vaikutti. Erittäin. Mutta ennen kun saimme Taavan pujoteltua rinkan 5-pistevöihin ja nostettua kokeeksi selkään, hän jo kiljui "Poiiish, poiish!" niin että liikkeessä olijat hymyilivät huvittuneen myötätuntoisesti. "Höpsis." Otin pari hypähtävää askelta rinkka selässäni ja kyytiläinen hiljeni. Käytävän päässä ääni oli muuttunut kellossa: "Liishää, liishää." hän hihkui. Nojaili pehmustettuun tyynyyn, "A-aa." Niinpä. Hyväksyntä oli saatu.



Parin viikon päästä postiin saapui tuliterä kantorinkka. Kesäloman alettua lähdimme läheiseen Kurjenrahkan kansallispuistoon koepatikkaan. Päiväpatikka Savojärven 6km kierroksella oli omiaan tunnustellaksemme rinkan ominaisuuksia ja Taavan jaksamista.




 Molemmat menivät hienosti. Tyttö jaksoi kävellä pitkospuilla noin kilometrin verran. Eteneminen oli verkkaista kun ihmeteltävää riitti. Oli sisiliskoja, perhosia, lintuja ja kypsyviä lakkoja. Kun pienet jalat väsyivät, Taava pyysi kyytiin ja siellä hän viihtyi - hereillä ja unessa.




Fiilikset ekan reissun jälkeen oli hyvät. Kantaminen sujui kuin vettä vain. Selkäosa on pehmustettu, eikä ollekaan niin hiostava kun olin pelännyt. Deuterissa säätövaraa on riittävästi minullekin, joka kohtuullisen pienikokoisena usein tuskailen istumattomien remmien kanssa. Eiran kanssa samoilla säädöillä ei voida kantaa kun pituuseroa meillä on 15cm, mutta kun itselle sopivat säädöt jaksaa kokeilla ja opetella, niiden muuttaminen kantajan vaihtuessa sujuu nopeasti.

Lapsellakin on turvallinen ja ilmava olla kyydissä. Istumatila on meidän pienelle tirppanalle mukavan väljä. Unessakin typy pysyy kohtuullisessa ryhdissä nojaillessaan tyynyyn 5-pistevöissään. Jalat välttyvät roikkumasta, kun lapsi tukee niitä rinkan alarautoihin.


Rinkasta avautuu metallinen jalka, jonka varaan rinkan voi laskea. (Vaikka silloin kun lapsen nukkuessa pysähtyy kahvitauolle :D) Se pysyy tukevasti pystyssä lapsen istuessa tai häntä kyytiin pakkailtaessä.


Rinkka painaa itsessään n.3kg. Tarvikkeineen, lapsineen päivineen sen maksimikapasiteetti on 22kg. Luonnollisesti tarviketila on vaatimattomampi, kun pääkannettava on lapsi. Rinkassa on pari isompaa taskua tarvikkeille ja kolme pienempää lokeroa pikkutararoille. Tilavuus 16 litraa. Jos kaksin olisimme liikkeellä, saisin varmasti päiväretkelle mukaan kaiken tarpeellisen. Kun kantamassa on kaksi aikuista, niin eväsrepun vastuun kannollisesti ja tilallisesti jaan mieluusti toiselle.

Ekan reissun jälkeen tuomiomme on selvä: Thumbs Up! Jos haluat lähteä pidemmälti patikkaan, hanki taaperolle kantorinkka. Ei reppukaan huono ole, mut istuva rinkka on kunkku!