Yön varjot ovat pitkiä

Avaan silmät, ikkunan takaa kajastaa täydellinen pimeys. Tämä on tuttua, liian tuttua. On vielä sydänyö. Olen hereillä - kuten aina.

En tarkalleen muista koska uni loppui. Se oli jotain marraskuuta, ehkä. Ennen vuodenvaihdetta muistan neuvolan kätilön katsoneen minua jo tutkivasti. Hymyilin reippaasti; ei tässä mitään, ennenkin on pärjätty vähän vähillä unilla, tämä on väliaikaikaista ja alkuvuosi töissä on tooosi kiireistä, en millään voi jäädä pois.

Viikot kuluivat. Unet pysyivät pitkään 4,5 tunnin tietämissä. Kokeilin kaikkia tiedossa olevia konsteja. Liikuntaa-ei liikuntaa, ruokaa raskaampaa tai kevyempää, viileää huonetta, ei kännykän sinivalolle altistamista, rentoutusharjoituksia ja rytmiä. Ei auttanut se jos menin nukkumaan aiemmin tai myöhemmin. Nukahdin hyvin, heräsin kun määräaika oli täynnä. Oli kello sitten 1.30 tai 4.30. Hiljalleen päivistä tuli puuroa, suorittamista ja selviämistä. Raskausmuisti heikkeni entisestään, keskittyminen vaikeutui, ajatustyö oli hidasta, päätöstenteko tahmasi. Ja mä kärsin. Siitä että kognitioni ei toiminut kuten ennen ja syyllisyydestä miten en kotona kyennyt olemaan hyvä kumppani tai parempi äiti. Yöt olivat stressin ja ahdistuksentäyteisiä, asiat tuntuivat pimeässä suuremmilta. Töiden ohella stressiä aiheuttivat syventävät 30op johtamisopinnot  joiden projektityön deadline häämötti helmikuussa.

Vuoden vaihteessa eräänä aamuna valvottuani klo 3 alkaen, löysin kuudelta itseni salaa vessasta itkemästä. Viikon loma oli alkamassa. Itkin helpotusta siitä, etten jaksaisikaan muuta. Itkin suuttumusta siitä, miten olen lomalla enkä silti jaksaisi huomennakaan olla täysipainoinen perheenjäsen. Tunsin alati kasvaa syyllisyyttä. Eira oli hiljaisesti hyväksyen alkanut kantaa päävastuuta kodin arkitöistä, kun allekirjoittaneen vapaa-aika meni koomaamiseen tai torkahteluun. Tai noh - hiljaisesti ja hiljaisesti. Aika suoraan tuli "Ei mulla ole mitään sanottavaa. Sun pitäs jäädä saikulle, mut oot niin pölö, ettet suostu sitä ottamaan." Oikeassa oli. Työ on ollut merkittävä osa identiteettiäni ja nyt se oli peittoamassa elämän muita tärkeitä asioita. Olin pölö.

Tammikuussa istuin itkuisen kaksituntisen neuvolan kätilöllä. Sain kuulla napankansorttista, välittävää tekstiä jaksamisesta ja itsestään huolenpidosta. Suosituksesta huolimatta en halunnut lääkärille, en liioin saikkarille. Luisuin vielä reilun pariviikkoisen; uni lyheni reiluun 3 tuntiin, mukaan tulivat tykytyskohtaukset, nouseva verenpaine, päivittäiset päänsäryt, itkuisuus, ahdistus ja supistukset. Kaikki alkoi tuntua ponnistelulta. Helmikuun alussa kätilö ilmoitti varanneensa mulle nla-lääkärin ja että nyt pitäisi mennä. Teki mielialaseulankin syvimmällä mahdollisella hetkellä, johon hymähdin et tällähän saatte mulle vielä masennusdiagnoosinkin. Tiedän, ettei pistemäärä ollut kaunis, sovittiin et uusitaan kun olen päässyt palautumisen alkuun. Sairaslomaa kätilö olisi suunnitellut ainakin 2kk, ettei "käy huonosti". En ajatellut niin pitkää, mut tajusin kyllä etten voisi enää jatkaa samaan malliin. Menin lekurille.

Lääkärin kuunteli itkuista selostustani pitkäaikaisesta nukkumattomuudesta ja supistuksista, joita 23 viikolta oli alkanut tulla sarjoissa tuntuvina ja öisinkin. Hän oli kirjoittamassa unettomuuden vuoksi laupiaasti saikkaria kokonaiset 4 päivää. Kohdunsuun tutkimista ei nähnyt tarpeellisena. Teki mieli repiä todistus ja poistua. Viikko pahentaisi tilannetta, työt kasautuisivat entisestään sillä muutaman päivän vuoksi ei sijaista asetettaisi täyspainoisesti tehtävääni hoitamaan. Tunsin vastenmielisyyttä kun jouduin pyytämään toista viikkoa. Olo oli kuin lusmulla, joka ei asenteellisesti jaksaisi olla töissä raskaustestin näytettyä plussaa. Ahdisti sekin, että joutui luovuttamaan. Sain nihkeästi kaksiviikkoisen ja poistuin päättäen etten enää palaisi. Kätilö soitti perään puolen tunnin pahoittevan puhelun. Taas itkin. Ja menin töihin.

Seuraava kuusiviikkoinen meni kahden viikon jaksoilla asteikolla 1. Levinneiden pelikorttien tuijottaminen, 2. Korttitalon kokoon kyhääminen, 3. Korttitalon liimaaminen. Unimäärää sain korjattua aamuisin kun päivän alkaessa menin 3h päikkäreille, toisille yöunille. Supistukset yltyivät ja flunssa puski päälle. Kävin kohdunsuun kontrollissa tk:ssa ja äitiyspoliklinikalla. Saikkaria jatkettiin pari viikkoa. Otin yhteyttä työterveyteen, jossa kävin käsittelemässä unettomuusongelmaa, työkuormitusta, omaa jaksamista ja rajojen asettamista. Uutta saikkaria kirjoitettiin pari viikkoa. Mielenterveystalo.fi-sivulla perehdyin unettomuuden omahoitoon. Opettelin karsimaan tarpeettomia asioita (blogissakin oli sairasloman mittainen tauko), olemaan armollisempi itselleni ja sanomaan ei - ja huomasin ettei mitään pahaa tapahdu. Päivistä tuli valoisia ja olosta kirkkaampi, sain itseäni takaisin. Pääsin loppua kohden tavoitteeseeni; käydä neuvolan/työterveyden vastaanotoilla itkemättä.

Kuuden viikon jälkeen koin palautuneeni siinä määrin että halusin palata töihin viimeiseksi kuukaudeksi. Kohdunsuun kontrollissa viikolla 30 ei sille ollut estettä; kanava oli pehmennyt jnk verran, mutta sisäsuu pysyi suljettuna ja uä:llä kavanaa oli jopa nelisen senttiä. Sain myös luvan palata avantoharrastuksen pariin ennen vesien lämpiämistä ja se sai hymyn huulille. Herkästi olisivat sekä polilta että työterveydestä kirjoittaneet saikkarille vielä jatkoa, joten molempiin annettiin jatkokäynnit viimeisille työviikoille. 

Meri auennut, vesi vielä +3

Tunnistin, että akut kuluvat nopeammin kuin latautuvat. Viimeinen kuukausi nakertaa toipumista, vie voinnin takapakkia ja niin kävikin. Olin silti tyytyväinen että oli palannut, työskennellyt täyspainoisesti, saanut asiota eteenpäin ja pöytää puhtaammaksi jatkajalleni. Niin pystyin paremmin mielin jäämään pois. Onneksi ekat viikot meni paremmin, univaje riistäytyi vasta viimeisellä työviikolla. Verenpaine lähti nousuun, supistustuntemuksia tuli entiseen tapaan n.15 napakkaa päivittän. Kohdunsuu lyheni, joskin h.33+1 sen mitta uä:llä oli vielä 28mm, joten suuremmalta huolelta vältyttiin. Talviloma ennen äitiyslomaa oli kohillaan.

Talvisen ja keväisen rupeaman aikana opin monta asiaa. Tunnistamaan omat rajat ja pitämään niistä huolta ajoissa. Sen miten oletan muiden odottavan minulta enemmän kuin he todellisuudessa varmaan odottavat. Sen miten armoton itselleni olen ja miten oikeasti "ihan hyvä" olisi riittävä. Tarvitsin siihen apua ja suunnanosoittajaa, sillä itsellä ei ollut mitään tarttumapintaa kun kaikki energia uppoutui arjen suorittamiseen. Vielä olen toki vaiheessa asian kanssa, sillä tunnistaminen on eri asia kuin käytäntöön saattaminen. Ja ymmärryspuolellakin olen vasta päässyt hyvään alkuun. Miesmuistiin en ole käyttänyt näin paljoa terveydenhuollon erilaisia palveluja. Yhtä lääketieteellisesti orientoitunutta lääkärikäyntiä lukuunottamatta kohtaaminen on ollut kiireetöntä, välittävää ja ymmärtävää. Vieraampi neuvolan sijaisterkkakin erotessamme tuli oikein halaamaan minua ja Eiraa toivottaen hyvää jatkoa.

Sininen kevään merkki

Tänään pitkäperjantaina on vuosiloman viimeinen päivä ja viikkoja kasassa jo 34+3. Huomenna, pääsiäisen ainoana Kelan tunnistamana laskentapäivänä alkaa äitiysloma. Olen herännyt taas ennen neljää. Enää yöllistä valvomista ei varjosta ahdistus. Nukun päivällä, viimeistään Taavan unien aikaan. Olen univajeessa ja kevätköhää pukkaa, joten lataan akkuja toivottavasti vielä muutaman viikon. Koitan rajoittaa innolla kasaamaani to-do-listaa, tasapainotella levon ja niiden kivojen asioiden tekemisen välillä. Imeä valoa ja voimaa. Olla läsnä ja se parempi kumppani sekä hyvä äiti - kohta kahdelle lapselle. Hoivata myös itseäni.

Pitäkää tekin huolta itsestänne - se maksaa vaivan <3

Downshifting

Siftaan itseni sohvalle. Pakosta. Niinku ois vessahätä, vaan ei ole. Pakottaa. Alavatsalla ajoin kohoaa kivikova mega-päärynä. Supistaa.

Kaikki alkoi flunssan mukana reilu kolme viikkoa sitten. Raju öinen yskiminen toi tullessaan alavatsakovetuksia. Joskus tuntuvia, pääosin kivuttomia. Mökillä downshiftattiin. Oltiin rauhallisesti liikkeellä ja vietettiin kokonaan lepopäiviä. Tovi jos toinenkin meni viljapussin kanssa sohvalla. Tulipa googlattua paikkakunnan neuvola ja gynen palvelutkin valmiiksi. Kadutti olla pitkän ajomatkan päässä kotoa. Kotimatka oli onnenkantamoinen ja sujui hyvin. Pari päivää lepoa ja töihin. Se sitten sujuikin vaihtelevasti. Odotin tilanteen rauhoittuvan kun tervehdyn, vaan sepä ei menny yhtä nappiin kuin Strömssössä.

On hyviä päiviä, on huononpia. Supistaa ja ei supista. Usein rasituksessa, rauhoittuen levossa. Mutta myös levossa. Lepopäivän päälle voi kovettelu ja kivestely alkaa soffalla kestäen pari-kolme tuntia 5-15min välein. Yöllä herään mukamas kovaan pissahätään ja wc-reissun jälkeen saan todeta ettei tarve ollutkaan suuri vaan kova megapäärynä se siellä taas pakottaa. Kovettaa, kiristää, kivistää, juilii. Tulee kylkeä kääntäessä, tulee istuen. Tai sitten ei.

Viime viikolla piipahdin lääkärissä tsekkauttamassa tilanteen. Merkkejä kohdunsuun lyhenemisestä, pehmeydestä tai raottamisesta ei ollut. Kimalainen oli kasvanut reilu puolikiloiseksi ja liikkui perätilassaan reippaasti kuten tapana on ollut. Lääkäriä epäilyttänyt vesinen vuotokin osoittautui muuksi kuin lapsivedeksi. Huojennus oli melkoinen. Neuvolassa kuitenkin vähän vilauttelivat huilitauon tarvetta. Kun kaikki oli ollut ok, en lähtenyt sille tielle vaan jäätiin seuraamaan. Sen jälkeen päivät on olleet erilaisia. On pari hyvää päivää, yksi huono. Pari huonoa, yksi hyvä. Lyhyet valvotut yöt tunnustelun parissa ovat pitkiä ja niitä seuraavat päivät epävarmoja. Asiaa ei varmaankaan paranna loman jälkeinen työkuorma ja pitkähköiksi venyvät päivät.

Pienet punaiset
supistusten karkottajat?

Alkuviikolla - taas yhden vähäunisen yön jälkimainingeissa - soitin neuvolaan. Lääkäriajan sain tälle päivälle. Sieltäpä lähti koko setti; gyn.tutkimus, virtsaviljely, streptococcus agalactiae -näyte, lääkkeet ja parin viikon lepolomaohje. Kohdunsuulla ei edelleenkään merkittävää muutosta, mutta kliinisen oirekuvan perusteella nähtiin paremmaksi koittaa hillitä supistuksia lääkkein ja levolla. Aloitellaan sileää lihasta relaksoivalla nifedipiinillä; 10mg depottabletti pari kertaa päivässä, jos verenpaine kestää. Viikon päästä jätetään tauolle ja jatketaan pelkällä levolla jos ei oireet palaa. Jos palaa, jatketaan lääkettä ja hakeudutaan kontrolliin uudestaan. Ja jos ei alunperinkään auta tai verenpaine laskee pyörtyilyn partaalle, ihmetellään uudestaan.

Nyt sit on aika leppoistella, kohtuullistaa elämää. Ihmetellä mitä tekis, kun mitään ei saa tehdä. Vaikka ei sillä, onhan se kaikin puolin järkevää himmailla nyt hetki, josko sillä sit pääsis vielä normaalirytmiin kiinni. Sen sijaan et ajais homman piippuun, jolloin oltaiskin kiipelissä.. Viikkoja kun tarttis vielä saada roimasti lisää.

Tänään olen mietiskellyt. En viljapussin lämmittämältä sohvapaikaltani viitsinyt avata telkkuakaan, sillä sieltä harvemmin tulee mitään. Ja jos tulee, se tulee huomenna uudestaan. Ja ylihuomenna. Viikon kulumisen tietää siitä kun tunnistaa Suomen ihanimman hääparin vaihtuneen uuteen. Phuuh. Huomenna ehkä jatkan joskus kesken jäänyttä Myrskyluodon Maijan trilogiaa. Perun parin seuraavan viikon sovitut menot. Perehdyn vauvavakuutukseen - noin niinku kaiken varalle. Siinä sitä hetkeksi.

Muissa puuhissa

Jännä, miten nopeasti elo siirtyy pyörimään kahden-kolmen viikon jaksoissa. Kuukautisista ovulaatioon, ovulaatiosta vuodon alkuun. Kierron eri vaiheisiin liittyvät odotukset, tehtävät ja muistamiset rytmittävät arkea, antavat sille sävyn. Mietityttävät kotona, kylässä ja kaupassa. On helppo uskoa, että muutaman kuukauden hoitojen jälkeen tauko tekisi hyvää - eteenkin psyykkeelle.

Itse koin hetkellisen vapautumisen tunteen, kun loppuviikolla lopetin tuloksettoman tikutuksen. Luovutuksen jälkeen sitä osaa ottaa päivät vastaan sellaisinaan, suurempia kuulostelematta, nauttien. Työn puolesta loppuviikko meni siivillä. Viikonloppu sen sijaan sopiva kombo juhlaa ja lepoa; eilinen ystävän häissä (ja aamulla ostostelemassa päällepantavaa, sillä Eiralla ei ollut kaapissa "mitään" ;D) ja tänään kotimöllöttelyä.



Duett morsiusparia odottamassa <3

Kahteen viikonloppuun on meille mahtunut kahdet häät. Päästiin maistamaan myös pre-hääjuhlatunnelmaa, kun perjantai-iltamyöhällä värkättiin E:n kanssa ruusukkeita hääautoon. Kohteena oli isäni lainaama vanha Volvo Duett, jolla sain ilon kuljettaa morsiusparia The Päivänä. Täyden palvelun kuljetukseen kuului myös koristelu. Oikein mukavaa pariskuntapuuhaa, kun siihen ei kuulu liitännäistä häästressiä.

Syksyiset häät olivat ihanaiset; ilma aurinkoinen, juhlaparit kauniita ja ruoka hyvää. Kulinaristina otin ilon irti siitä, ettei kala- ja juustopöydissä tarvinnut tehdä karsintaa, vaan lautaselle sai mätätä kaikkea hyvää. Morsiusparin onneksi sai hyvällä omallatunnolla nostaa kuplivan maljankin. Lautastemme viereen plaseeratun hääkarkin lausahdus oli osuvasti John Gayn käsialaa: Ystävyys tai rakkaus ovat vain sanoja, kunnes löytyy yksi, jolle olet hehkuasi säästellyt. Niinpä - kävi miten kävi, tänään on hyvä juuri näin <3

Häähumua



Häähumua



Turun päivänä ajeltiin Turkuun viettämään kulttuurin ja kummittelun sävyttämää sunnuntaina. Piipahdettiin Wäinö Aaltosella ja Biologisella museolla, kierrettiin Turun linnassa ja nautittiin herkulliset kahvit jokirannassa. Illan grande finale oli taivaan tuuliin paukutetut eurot, joiden väri-ilakointia seurasimme kummipojan perheen kanssa. Komeaa, kuten aina. Hyvää "muuta ajateltavaa" :)

Turun päivän tunnelmaa jokirannassa, Turun linnassa
ja Biologisessa museossa

Huomenna tarvinnee soittaa klinikalle. Laatia lääkärin kanssa seuraavan kierron suunnitelma. Suunnitelma, joka vuodon alettua imee taas mukaansa 2 viikon jakson pyörteisiin. Kuukautisiin asti nautitaan kuitenkin kuluvista päivistä. Vapaana, vailla kellotuksia.

Turun päivän ilotulitus