Näytetään tekstit, joissa on tunniste pohdintoja. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste pohdintoja. Näytä kaikki tekstit

perjantai 28. kesäkuuta 2019

Täysiaikaisuuden ajatuksia synnyttämisestä

Ennen synnytystä kirjoittelin tätä postausta kun mietin synnytystä. Tai mietin, että mietinkö sitä. Olenko miettinyt, enkö ole. Silleen tarkoituksenmukaisesti.

Alkuraskaudessa neuvolassa jo puhuttiin esikoisen synnytyksestä ja mielikuvista. Kerroin pidemmänsorttisesta matkastamme, jonka varrelle mahtui pari vuorokautta valvomista, pitkittynyt latenssivaihe, sikiön heikohko oksitosiinin sieto ja jatkuvan rekisteröinnin tarve, STANiin sidoksissa oleminen, portatiivi, mirkoveret, omat ja naapureiden puudutteet, tarjontavirhe, imukuppi, napanuoran kaulallekiertyminen kolmasti ja sen katkaisu ennen syntymää, vauvan virvoittelu, tehohoidon uhka, omat haasteensa ompelussa - ja ne pidempikestoiset jälkiseuraukset.

Silloin jo neuvolan kätilö puhui laittavansa synnytystapa-arvion aikanaan yliopistosairaalamme äitiyspolille. "Tehdään lähete sinne Sype-polille." Hmm.. Sype = synnytyspelko. Joo - ei laiteta. Blogissa en ole yksityiskohtaisesti aiemman synnytyksen kulkua tai sen jälkivaivoja avannut, mutta sanottakoon näin että mitään henkisiä traumoja ei jäänyt, joskin helpommallakin ois voinut päästä. Jollekin sama kokemus voisi olla kammoksuttavampi, mutta ammattini puolesta tunnistan, että jotkin synnytykset menevät niin ja tällä kertaa se osui kohdalleni. Ei sen kummempaa. Sype-poli väistettiin, mutta raskauden aikaisen seurannan jatkumona synnytyksen suunnittelukäynti järjestyi polille h.37.

Synnytystapa-arviossa todettiin siro sikiö ja kypsä kohdunsuun tilanne. Toiveeni alatiesynnytykseen varmistettiin ja lähtökohtaisesti jäätiin odottamaan sen sponttaania käynnistymistä ajatuksella, että suurella todennäköisyydellä synnytys tällä kertaa menee sujuvammin kuin ensimmäinen. Myös synnytyksen jälkeiselle ajalle tehtiin toipumista edistävää ja korjaavaa suunnitelmaa, mistä olin tyytyväinen. (Ehkä olisi ollut paikallaan jo viime kerran jälkeen..) Ja sitten.. mitä oikeastaan ajattelin synnytyksestä? 

Hmm.. En ollut asiaa suuremmin pyöritellyt. Toki toiveeni oli, että matka ja siitä toipuminen on sujuvaa minulle ja vauvalle. (Ja ehkä että hallitsisin äänenkäyttöäni enemmän kuin viimeksi..? :D) Mutta siinäpä se kutakuinkin olikin. Välillä mietin olenko ollut liikaakin ajattelematta asiaa. Ehkä en miettinyt sitä suuremmin, sillä toivoin raskauden jatkuvan. Nautin raskaudesta, pyöreästä vatsasta ja pienen ihmisen liikkeiden tuntemisesta. Tunsin haikeutta siitä, että pian aika tulisi täyteen, enkä lilluisi raskauskuplassa - ehkä enää koskaan. Toisaalta tiedän etten suunnittelulla pitkälle pötki, kun mielessäni ei ollut erityisiä toiveita tai kommervinkkejä. Aika tulee kun on tullakseen, eikä silloin tarvitse muita kuin ottaa se vastaan sellaisenaan kun se on ollakseen. Hypätä junan kyytiin ja katsoa millaista maisemareittiä se meidät kuljettaa. Pääasia on, että päästään perille. Kaikki muu hoituu kyllä - tavalla tai toisella.

perjantai 19. huhtikuuta 2019

Yön varjot ovat pitkiä

Avaan silmät, ikkunan takaa kajastaa täydellinen pimeys. Tämä on tuttua, liian tuttua. On vielä sydänyö. Olen hereillä - kuten aina.

En tarkalleen muista koska uni loppui. Se oli jotain marraskuuta, ehkä. Ennen vuodenvaihdetta muistan neuvolan kätilön katsoneen minua jo tutkivasti. Hymyilin reippaasti; ei tässä mitään, ennenkin on pärjätty vähän vähillä unilla, tämä on väliaikaikaista ja alkuvuosi töissä on tooosi kiireistä, en millään voi jäädä pois.

Viikot kuluivat. Unet pysyivät pitkään 4,5 tunnin tietämissä. Kokeilin kaikkia tiedossa olevia konsteja. Liikuntaa-ei liikuntaa, ruokaa raskaampaa tai kevyempää, viileää huonetta, ei kännykän sinivalolle altistamista, rentoutusharjoituksia ja rytmiä. Ei auttanut se jos menin nukkumaan aiemmin tai myöhemmin. Nukahdin hyvin, heräsin kun määräaika oli täynnä. Oli kello sitten 1.30 tai 4.30. Hiljalleen päivistä tuli puuroa, suorittamista ja selviämistä. Raskausmuisti heikkeni entisestään, keskittyminen vaikeutui, ajatustyö oli hidasta, päätöstenteko tahmasi. Ja mä kärsin. Siitä että kognitioni ei toiminut kuten ennen ja syyllisyydestä miten en kotona kyennyt olemaan hyvä kumppani tai parempi äiti. Yöt olivat stressin ja ahdistuksentäyteisiä, asiat tuntuivat pimeässä suuremmilta. Töiden ohella stressiä aiheuttivat syventävät 30op johtamisopinnot  joiden projektityön deadline häämötti helmikuussa.

Vuoden vaihteessa eräänä aamuna valvottuani klo 3 alkaen, löysin kuudelta itseni salaa vessasta itkemästä. Viikon loma oli alkamassa. Itkin helpotusta siitä, etten jaksaisikaan muuta. Itkin suuttumusta siitä, miten olen lomalla enkä silti jaksaisi huomennakaan olla täysipainoinen perheenjäsen. Tunsin alati kasvaa syyllisyyttä. Eira oli hiljaisesti hyväksyen alkanut kantaa päävastuuta kodin arkitöistä, kun allekirjoittaneen vapaa-aika meni koomaamiseen tai torkahteluun. Tai noh - hiljaisesti ja hiljaisesti. Aika suoraan tuli "Ei mulla ole mitään sanottavaa. Sun pitäs jäädä saikulle, mut oot niin pölö, ettet suostu sitä ottamaan." Oikeassa oli. Työ on ollut merkittävä osa identiteettiäni ja nyt se oli peittoamassa elämän muita tärkeitä asioita. Olin pölö.

Tammikuussa istuin itkuisen kaksituntisen neuvolan kätilöllä. Sain kuulla napankansorttista, välittävää tekstiä jaksamisesta ja itsestään huolenpidosta. Suosituksesta huolimatta en halunnut lääkärille, en liioin saikkarille. Luisuin vielä reilun pariviikkoisen; uni lyheni reiluun 3 tuntiin, mukaan tulivat tykytyskohtaukset, nouseva verenpaine, päivittäiset päänsäryt, itkuisuus, ahdistus ja supistukset. Kaikki alkoi tuntua ponnistelulta. Helmikuun alussa kätilö ilmoitti varanneensa mulle nla-lääkärin ja että nyt pitäisi mennä. Teki mielialaseulankin syvimmällä mahdollisella hetkellä, johon hymähdin et tällähän saatte mulle vielä masennusdiagnoosinkin. Tiedän, ettei pistemäärä ollut kaunis, sovittiin et uusitaan kun olen päässyt palautumisen alkuun. Sairaslomaa kätilö olisi suunnitellut ainakin 2kk, ettei "käy huonosti". En ajatellut niin pitkää, mut tajusin kyllä etten voisi enää jatkaa samaan malliin. Menin lekurille.

Lääkärin kuunteli itkuista selostustani pitkäaikaisesta nukkumattomuudesta ja supistuksista, joita 23 viikolta oli alkanut tulla sarjoissa tuntuvina ja öisinkin. Hän oli kirjoittamassa unettomuuden vuoksi laupiaasti saikkaria kokonaiset 4 päivää. Kohdunsuun tutkimista ei nähnyt tarpeellisena. Teki mieli repiä todistus ja poistua. Viikko pahentaisi tilannetta, työt kasautuisivat entisestään sillä muutaman päivän vuoksi ei sijaista asetettaisi täyspainoisesti tehtävääni hoitamaan. Tunsin vastenmielisyyttä kun jouduin pyytämään toista viikkoa. Olo oli kuin lusmulla, joka ei asenteellisesti jaksaisi olla töissä raskaustestin näytettyä plussaa. Ahdisti sekin, että joutui luovuttamaan. Sain nihkeästi kaksiviikkoisen ja poistuin päättäen etten enää palaisi. Kätilö soitti perään puolen tunnin pahoittevan puhelun. Taas itkin. Ja menin töihin.

Seuraava kuusiviikkoinen meni kahden viikon jaksoilla asteikolla 1. Levinneiden pelikorttien tuijottaminen, 2. Korttitalon kokoon kyhääminen, 3. Korttitalon liimaaminen. Unimäärää sain korjattua aamuisin kun päivän alkaessa menin 3h päikkäreille, toisille yöunille. Supistukset yltyivät ja flunssa puski päälle. Kävin kohdunsuun kontrollissa tk:ssa ja äitiyspoliklinikalla. Saikkaria jatkettiin pari viikkoa. Otin yhteyttä työterveyteen, jossa kävin käsittelemässä unettomuusongelmaa, työkuormitusta, omaa jaksamista ja rajojen asettamista. Uutta saikkaria kirjoitettiin pari viikkoa. Mielenterveystalo.fi-sivulla perehdyin unettomuuden omahoitoon. Opettelin karsimaan tarpeettomia asioita (blogissakin oli sairasloman mittainen tauko), olemaan armollisempi itselleni ja sanomaan ei - ja huomasin ettei mitään pahaa tapahdu. Päivistä tuli valoisia ja olosta kirkkaampi, sain itseäni takaisin. Pääsin loppua kohden tavoitteeseeni; käydä neuvolan/työterveyden vastaanotoilla itkemättä.

Kuuden viikon jälkeen koin palautuneeni siinä määrin että halusin palata töihin viimeiseksi kuukaudeksi. Kohdunsuun kontrollissa viikolla 30 ei sille ollut estettä; kanava oli pehmennyt jnk verran, mutta sisäsuu pysyi suljettuna ja uä:llä kavanaa oli jopa nelisen senttiä. Sain myös luvan palata avantoharrastuksen pariin ennen vesien lämpiämistä ja se sai hymyn huulille. Herkästi olisivat sekä polilta että työterveydestä kirjoittaneet saikkarille vielä jatkoa, joten molempiin annettiin jatkokäynnit viimeisille työviikoille. 

Meri auennut, vesi vielä +3

Tunnistin, että akut kuluvat nopeammin kuin latautuvat. Viimeinen kuukausi nakertaa toipumista, vie voinnin takapakkia ja niin kävikin. Olin silti tyytyväinen että oli palannut, työskennellyt täyspainoisesti, saanut asiota eteenpäin ja pöytää puhtaammaksi jatkajalleni. Niin pystyin paremmin mielin jäämään pois. Onneksi ekat viikot meni paremmin, univaje riistäytyi vasta viimeisellä työviikolla. Verenpaine lähti nousuun, supistustuntemuksia tuli entiseen tapaan n.15 napakkaa päivittän. Kohdunsuu lyheni, joskin h.33+1 sen mitta uä:llä oli vielä 28mm, joten suuremmalta huolelta vältyttiin. Talviloma ennen äitiyslomaa oli kohillaan.

Talvisen ja keväisen rupeaman aikana opin monta asiaa. Tunnistamaan omat rajat ja pitämään niistä huolta ajoissa. Sen miten oletan muiden odottavan minulta enemmän kuin he todellisuudessa varmaan odottavat. Sen miten armoton itselleni olen ja miten oikeasti "ihan hyvä" olisi riittävä. Tarvitsin siihen apua ja suunnanosoittajaa, sillä itsellä ei ollut mitään tarttumapintaa kun kaikki energia uppoutui arjen suorittamiseen. Vielä olen toki vaiheessa asian kanssa, sillä tunnistaminen on eri asia kuin käytäntöön saattaminen. Ja ymmärryspuolellakin olen vasta päässyt hyvään alkuun. Miesmuistiin en ole käyttänyt näin paljoa terveydenhuollon erilaisia palveluja. Yhtä lääketieteellisesti orientoitunutta lääkärikäyntiä lukuunottamatta kohtaaminen on ollut kiireetöntä, välittävää ja ymmärtävää. Vieraampi neuvolan sijaisterkkakin erotessamme tuli oikein halaamaan minua ja Eiraa toivottaen hyvää jatkoa.

Sininen kevään merkki

Tänään pitkäperjantaina on vuosiloman viimeinen päivä ja viikkoja kasassa jo 34+3. Huomenna, pääsiäisen ainoana Kelan tunnistamana laskentapäivänä alkaa äitiysloma. Olen herännyt taas ennen neljää. Enää yöllistä valvomista ei varjosta ahdistus. Nukun päivällä, viimeistään Taavan unien aikaan. Olen univajeessa ja kevätköhää pukkaa, joten lataan akkuja toivottavasti vielä muutaman viikon. Koitan rajoittaa innolla kasaamaani to-do-listaa, tasapainotella levon ja niiden kivojen asioiden tekemisen välillä. Imeä valoa ja voimaa. Olla läsnä ja se parempi kumppani sekä hyvä äiti - kohta kahdelle lapselle. Hoivata myös itseäni.

Pitäkää tekin huolta itsestänne - se maksaa vaivan <3

tiistai 13. marraskuuta 2018

Isä(tön)

Isänpäivänä luen pitkän, aikuisen tuskaa tihkuvan tarinan. Tilitykseksikin sitä voisi kutsua, sillä kuvaahan se oikeaa ihmiskohtaloa, hänen elämäänsä. Se kertoo suljetun oven takana itketyistä öistä. Hiljaisista rukouksista, jotka lausuttiin salaa äidiltä. Isästä joka ei koskaan tullut. Isästä jota toivoi, jota kipeästi kaipasi. Isästä, josta ei tiennyt mitään. Ensi kerran tunsin riittämättömyyden tunnnetta.

Tunne ei koskaan aiemmin ole minua yllättänyt. Ei edes silloin kun leijonaneito on opetellut haparoivin sanoin perhesuhteita. Kertonut: "Simo äiti isi. Taava isi ei. Taava äiti äiti. Minu äiti." Silloin ollaan puhuttu perheistä ja tästä hänelle kaikkein luonnollisimasta perheestä. Halattu. Meidän perhe.

Olemme puhuneet Eiran kanssa sukupuolimalleista ja kasvavan lapsen/nuoren/aikuisen luontaisesta tarpeesta tietää juuristaan. Uskon että aika näyttää ja opettaa. Se miten hyvin onnistumme kasvatuksessa ja miten tasapainoisen tyytyväinen lapsi perhemuotoonsa on, vaikuttanee siihen miten isättömyys koetaan. Riittämättömyyden tunteeni juontanee siihen, miten voin tai osaan lastani tuolloin tukea. Sillä hän kokee jotain sellaista mitä me emme ole kohdanneet. Hän on isätön.

Meillä on aina ollut isä. Lähellä tai kaukana, mutta ollut kuitenkin. Vähintään kuvina. Hänellä isää ei tule olemaan. Kirjaimelllisesti. Lähtökohtansa isättömyyteen ovat omassa raamissaan. Hänellä on alusta asti vanhemmat, jotka ovat avoimesti puhuneet hänen taustastaan. Hänellä on mahdollisuus saada tietoonsa luovuttajan nimi ja selvittää geneettiset juurensa. Mutta se ei tuo hänelle isää. Koskaan.

Kotona on kahden vahvan naisen mallit, jotka romuttavat sukupuolirooleja antaen luvan olla niin vahva tai heikko kuin haluaa. On alikersantin natsoja, on rekkakorttia, on raksahommia, on renkaanvaihtoja ja muita tehtyjä "miesten töitä". Mutta se ei tee meistä miehiä. Se ei auta jos lapsi kaipaa miehen mallia saman katon alle. Siinä olen voimaton. Ja tuolloin meidän on ymmärtäiväisesti on hyväksyttävä, että isänkaipuu on luonnollista silloinkin vaikka lapsi olisi onnellinen siinä kaikessa mitä on. Ettei se johdu siitä, että olisimme vanhempina jollain lailla epäonnistuneet.


Näissä tunteellisissa pohdinnoissa olen entistä onnellisempi, että Taavalla on ukki. Läheinen mieshahmo, joka on läsnä, leikkii, kasvattaa ja jota rakastaa. Jolle tehdä se isänpäivän kortti ja joka huomennakin tulee päiväkodin isänpäiväjuhlaan tyttäremme kanssa. Kunpa tämän tärkeän kaksikon yhteinen tie olisi pitkä <3

tiistai 9. lokakuuta 2018

Piinapäivien masentavat tilastot

Ikäänkuin 10-15% onnistumismahdollisuus ei olisi tarpeeksi masentavaa. Sitä etsii rohkaisevaa tietoa ja löytää faktanpoikasia, jotka eivät ole omiaan nostamaan mielialaa.

Ennen Taavan plussaa kirjoitin tekstin siittiösyynistä ja todennäköisyyksistä. Sanasta sanaan ei sisältöä muista, mut sen verran "lannistava" se oli, ettei itsekään huvita 3 vuotta vanhaa tekstiä lukea. Nyt koitin löytää jotain parempaa, joskin selvää on se, ettei tällä saralla maailma kehity kovinkaan kummoisesti muutamassa vuodessa.

Jotain mielenkiintoista sentään löysin. Ihanan monimutkaisen ajatusviritelmän siittiöiden pintaglykodeliineistä ja niiden vaikutuksesta munasolun pintaan kiinnittymiseen. Toki näitä glyko-tyyppejä täytyy olla useampi. Yksi glykodeliini - S nimeltään - estää ennenaikaista adaptoitumista (eli siittiöiden turhan lyhyttä harkintaikaa ennen kun kokevat olevansa "valmiita"). Glykodeliinit A ja F tilannetta hankaloittaakseen kiusallaan vaikeuttavat kiinnittymistä munasolun pintakerrokseen. Okei, käytin värikynää sillä A:t myös suojaavat siittiöitä naisen lymfosyyttien vaikutuksilta, joten ei ne pelkkiä kiusankappaleita ole. Eikä toki muutenkaan, sillä toki munasolun - naisen tapaan - kuuluukin saada itse päättää kuka häneen liimautuu.


Eli tässäkin the mighty Her on avainasemassa ja valikoidusti kääntää siittiön pään (kirjaimellisesti). Munasolua ympäröivät kumulussolut riisuvat siittiöt aseista. Ne eivät pelkästään esim.poista haitallisia A-muotoja siittiön pinnasta vaan suuressa viisaudessaan käsittelevät sokeriketjut niin että avuksi ilmaantuukin pienempi ja emäksisempi glykodeliini-C, joka eston sijaan yht'äkkiä edesauttaakin kiinnittymistä. Ja: Seesam aukene!

Heureka!! Pintarakennevariaatiot - niin kumulussolujen kuin glukodeliinien osalta -  voisivat selittää miksi toiset ei saa keskenään lapsia, mutta onnistuvat jonkun toisen kanssa? Se voisi selittää sitä miksi luovuttajan vaihdolla saattaa onnistumisprosentit nousta? Tai sitten ei. Lähinnä se selittänee sen, miksi eri eläinlajien edustajat eivät onnistu lisääntymään keskenään :D

Anyway. Lupaavalta vaikuttaa tulos, että oikeilla pintarakenteilla päästäisiin tulokselliseen hedelmöittymiseen kun kemia kohtaa. Eteenkin mulle, kun allekirjoittaneen ja luovutttajan kemiat on todistetusti kerran kohdanneet, vaikka siittiömäärissä ei ihan huippulukuja olla saavutettukaan.

Se mitä sen jälkeen tapahtuu, olikin näiden piinapäiväpohdintojen masentava osuus: Yli puolet hedelmöittyneistä munasoluista ei selviä kaksiviivaiseen raskaustestiin asti. Ja jos selviävätkin, niin karkeasti niistä neljännes-kolmannes keskeytyy jossain viikkojen 4-21 välillä. 

Taas masentaa. Uskon että toistan jo aiemmin käyttämäni loppukaneetin jos kysyn; Miten tässä voi ikinä onnistua?

torstai 15. maaliskuuta 2018

Kuihtuneet (raskaus)kilot

Raskauden aikana kilojahan tulee. Mulle se hyvin keskimääräinen 12kg. Elokuussa 2016 synnytyslaitokselle jäi neljä; 3kg vauvaa, istukka ja vähän vettä. Ei piiruakaan enempää.

En koskaan pahemmin kyttäillyt vaakaa. En ennen, enkä ainakaan jälkeen. Raskauden aikana se lähinnä huvitti kun saavutettiin ennenkuulumattomat kymmenet. Raskauden jälkeen jälkitarkastuksessa paino ei ollut pahemmin pudonnut. Silti luotin - ja tunsin - miten peruspalautuminen sulatti ylijäämää. Imetyksen kulutus, vaunulenkit (Pokettaminen - hah silloin jaksoin ravata salien ja munanhauduttimien perässä), raksahommat ja ihan perusruoka kavensivat figuuriani hitaasti mutta tasaisesti. En oikeastaan huomannut vaatteiden jäävän väljäksi. Yht'äkkiä vaatteet, joita raskauden aikana (ja ennenkin) olin katsellut ajatuksella "nuo ei kyllä mahdu koskaan", soljahtivat päälle. Farkkuleggarit alkoivat roikkua. 

Töihin palatessani sain palautetta hoikentuneesta ulkomuodostani. Kävin uudessa henkilökuvassa ja virkamieskortistani minua katsoi varsin kapeaposkinen kasvo. Työvaatteet olivat entistä isompia. Töissä ja muuallakin sain todeta sen jännän seikan, että hoikkuuden arvostelu julkisesti on hyväksyttyä. Ylipainosta puhuminen saatetaan kokea tuomitsevaksi ja loukkaavaksi. Silloinkin kun se tehdään luottamuksellisesti kahden kesken ja taustalla on perusteltu huoli terveydestä. Aiheen ollessa kipeä, siitä puhuminen on joskus vaikeaa. Vaan onko samaa laiheliinien kohdalla. Ehei.

Hoikkuutta saa hämmästellä, kauhistella jopa. Että kuinka laiha sitä oikein oletkaan ja syötkö mitään. Toisin päin ei ihan hevillä tulisi mieleen tokaista kommettia henkilön pyöreydestä tai udella et mitäs kaikkea oikein syöt. Ei sitä tulla ajatelleeksi, että liiallinen hoikkuus ei aina ole tahallista saatikka toivottua. Ei kaikki kommentointi kuitenkasn ole ajattelematonta. Osassa kuultaa hienovaraisuus ja huolikin. Myönnän että mulle puolittain syystäkin huomauteltiin duunissa syömisestä kun mulla oli paha tapa unohtua työn imuun. 

Taavan sairastuessa muutama viikko sitten olimme lääkärissä. Tyttö tarvitsi punnita lattiavaa'alla, joten eihän se onnistunut kuin lapsi sylissä ja ilman. Matikkapää alkoi raksuttaa, kun neito sylissä yhteispainomme oli viiskytjotain. Ja siinä totuus paljastui; oma paino alkoi nelosella. Niin ei ole ollut vuosikausiin. Lääkäri katsoi tuumivana ja rohkaisi et omissakin asioissa hänelle voi varata aikaa ja kotikylän päässä vastaanotolle pääsee nopeastikin. Lupasin tarttua asiaan, jos siltä tuntuu.

Vaikea sanoa miltä tuntuu. En ole vaikeasti alipainoinen, mutta liiallinen hoikkuus kyllä syö naista. Tai energiaa. Olo on helpommin vetämätön. Duunin jälkeen on tattis ja moro. Aivot eivät raksuta kympillä. Toisaalta se kuuluu tähän elämänvaiheeseen. Olenko sen väsyneempi tai tahma-aivoisempi kuin.. ..noh joku muu? Vai piristäisikö pieni rasva?

Lisäpaino epäilemättä vaikuttaisi suotuisasti naisellisiin hormoneihini. Vuosikymmen sitten kun entisessä elämässäni odotin turhaan raskautta (ja normaaleja kuukautisia) kokenut lapsettomuuslääkäri totesi "Viisi kiloa painoa lisää ja katotaan sitten." Seitsämän vuotta ja kuusi kiloa myöhemmin raskaus saatiin alkuun muutaman kierron lääkityksillä. Nyt olen taas kutistunut, eikä se kasvata uskoa yrityksen onnistumisprosentteihin, jos sille tielle lähtisi.

Omalla kohdallani olen siinä uskossa, että kyse on normaalista raskaudenjälkeisestä, raksastressin siivittämästä ilmiöstä. Mietin kyllä, että miten pitkään kaltaiseni päköpäät ajattelevat että ovat terveitä kunhan mitään ei tutkita ja todeta. Tutkimuksiin hakeutumisella on kynnys. Myöntää, että silloin jotain etsitään. Takaraivossa kuiskuttaa isän vaikea Chronin tauti ja ystävän miehen (minun ikäinen hänkin) pitkälle edennyt, parantumaton suolistosyöpä.. Hmm.. Mielikuvituksellani on tapana heittäytyä maalailemaan kauhuskenaarioita..

Ehkä kuitenkin koitan skarpata. Koitan miettiä mikä olisi sellainen terveellinen tapa lisätä kiloja? Onko vinkkejä? Makeiden energiapommien perään en juurikaan ole ollut. Käytössä on monipuolinen sekaruokavalio ilman rajoitteita ja ruuan määrästä se tuskin on kiinni. Keväällä tarvitsee varmaan seurata mihin suuntaan vaaka kuljettaa. Ja tunnustaa tilanne jos muutosta ei energisempään ja täyteläisempään suuntaan tule. Sillä välin taidan syödä hiukopalaksi avocadon - majoneesilla :P :D

perjantai 2. maaliskuuta 2018

Jos tämä polku ei jatku

Kun. Kun tämä polku ei jatku. Kai niin voi jo sanoa. Samalla sapluunalla on viime toukokuun jälkeen menty kuusi täyttä inseminaatiokierrosta, välissä epäonnisia ajoituksia. Lääkkeitä lisätty ennen ja jälkeen. Enää ei ole intoa jatkaa samaan malliin.

Mitäs sit? Eira ottaa lomaa. Ei merkkaa kiertopäiviä Kaikuun, ei napsi Gelee Royalea, eikä letrotsolia. Ei mieti tikkuja tai ajoituksia. Ollaan vaan ja sitten mietitään, et mitä seuraavaksi. Mitä vielä voidaan muuttaa?

Eira ei omalla kohdallaan ole innostunut IVF-hoidoista. Inssejä on tehty luottoluovuttajallamme sen verran monta, että oljista jäljellä on enää yksi. Tässä kohtaa mietimme suunnan vaihtoa. Jos vaakakupissa ei olisi ollut sisarustoivetta geneettisessä mielessä, olisimme vaihtaneet luovuttajaa jo pari inssiä sitten. Toive biologisesta siteestä on kantanut tänne asti. Vaikka kama on todistetusti toiminut mulle, se ei mystisesti ehkä toimi Eiralle. Ehkä toisen luovuttajan kanssa natsais paremmin. Se lie enää ainut, minkä voimme muuttaa.

Tai noh. Ainut ja ainut. Perhemallissamme on se positiivinen puoli, että voimme vaihtaa synnyttäjää. Kun pettymykset iskevät joka kerta kovempaa, on Eira ottanut vaihtoakin puheeksi. Mulla on viimein alkaneet kuukautisetkin (joo, voin käyttää oikein monikkoa, kun kahdet on jo tulleet), joten ei kai se olisi fyysisesti mahdotontakaan. Ja toisaalta olenhan toivonut vielä joskus kokevani uuden raskauden. Ottavani revanssin - niskalenkin - siitä synnytyshommasta, joka ei eka kerralla menny ihan ku Strömsössä. Niin.. ..ja toisaalta: alanhan mä olla aika vanhakin. Eiralla olisi 5 vuotta enemmän aikaa palata asiaan kun siltä tuntuu..

Äh. Ehkä alan syömään foolihappoa. Ajatellen minimissään 3kk kuuria ennen mahdollista yritystä. Ehkä tikutamme pian molemmat. Eira aktiivisesti ja mä katsoakseni onko tästä kropasta enää (vieläkään) mihinkään. Kevät tunnustellaan. Jos vuosi hoidoissa käyntiä täyttyy tuloksetta, ehkä vaihdamme radikaalimmin suunnitelmaa.

Aika monta ehkää. Noh, niihin on näissä hommissa tottuminen.

tiistai 27. helmikuuta 2018

Aina ei jaksa(isi)

Tänään WhatsApp piippaa raskausuutisia. Naapuriin kannetaan sisälle syntymätuore kuopus, joka matikallani on saanut alkunsa pian sen jälkeen kun me aloitettiin hoidoissa. Pian syntyvät nekin joita hetki sitten vasta suunniteltiin. Meidän homma junnaa. Vaikka tiedettiin, et näin voi tyypillisesti käydä, on havahduttavaa ajatella miten aika kuluu. Kuukauden tai kahden viikon sykleistä tulee äkkiä puoli vuotta. Vuosi. Usko alkaa olla koetuksella. Joka kuukausi ei jaksa. Vaikka oikeasti kyllä jaksaa. Välillä vaan tympäsee. Vuosikymmenen takainen lapsettomuuspistos alkaa hivuttautua takaisin sekudäärisenä. Uutena, joskin puoliksi jo tuttuna tunteena.

Enkä koskaan ikinä milloinkaan ole ollut katkera kenenkään raskaus- tai vauvauutisesta. Yksi onni toisaalla on onnea lisää, ei meidän onnestamme pois. Silti - tänään vaan en jaksaisi sitä 30 viestin ketjua täynnä sydämiä ja hehkuttavia onnitteluja loppukesälle osuvasta pikkukolmosen lasketusta päivästä. Siitä miten "raskasta" varmaan on - kesähelteet ja kaikki. Tai kenen lapsen synttäri osuu justa samalle päivälle. Tai onko jonkun toisen nimen nimppari samalla viikolla.

Äst. Huomenna ehkä olen taas vastaanottavaisempi. Rakentavampi. Osallistuvampi. Isompi ihminen.

keskiviikko 7. helmikuuta 2018

Montako inssiä?

Tässä mietin. Että montako inssiä on sopivasti.

On tyypillistä, että raskaus alkaa yleisimmin 3-5 inseminaation tuloksena. Heteroparien hoidossa - ainakin julkisella - en inssejä yleensä yli viiden tehdä. Meikäläisillä niitä teetetään kunnes itse laitetaan pillit pussiin tai nostetaan panoksia.

Meillä kävi pari vuotta sitten flaksi: lääkkeillä buustattiin 3kk ja ajoitusta tiirattiin. Kun tähdet osui kohilleen, tehtiin inssi ja PAM. Oli uskomaton tuuri.

Tällä kertaa alusta asti varauduttiin kolmeen viiva viiteen. Viisi - pääosin täydellisesti ajoitettua- meni heittämällä. Mut kaikki sen yli tuntuu olevan liikaa.

Pelko on jo berberissä; onko tämä turhaa? Kuinka monella raskaus on alkanut inssillä myöhemmin, jos se ei ole - edes kemiallisesti - ensimmäisen viitosen aikana tapahtunut? Missä vaiheessa JOS-sanalle lyödään hintalappu ja haudataan väliaika-loppuunkäsiteltynä pihametsään?

tiistai 23. tammikuuta 2018

Sydämestä ottaa

"Onneksi olen tehnyt tätä työtä 15 vuotta, niin tiedän pystyväni siihen." Sanat tulivat kätilön suusta, omastani. Kätilön työ ei aina ole onnellista, kauneuskin on toisinaan katsojan silmässä. Elämän suurten kysymysten edessä, surun tummien vesien äärellä on jokainen sanaton. Ja ne hetket... ..tänään ne ottavat lujempaa kuin ennen.

"Koetko, että olet nyt parempi kätilö kun itse olet synnyttänyt?" Kysymys mihin törmään usein. Vastatessani mietin, että onko traumakirurgi parempi työssään, jos on onnettomuuden seurauksena kärsinyt sirpalemurtumasta. Tarvitseeko sairastaa syöpää, että on parempi syöpähoitaja? Ei. Mutta tuohan se näkemystä.

En usko, että synnyttäneisyys parantaa kädentaitojani. Niin ikään vuorovaikutus- ja kohtaamistaitoni ovat ammatillista minääni ja kutakuinkin ennallaan. Mitä minulle tapahtui synnytyssalissa - jatkuva vauvan EKG-rekisteröinti, vuorokauden taistelu, metallisen portatiivin kalseus, mikroveret, tarjontavirhe, imukuppi, kiertynyt kiristävä napanuora, lastenlääkärin hoiteisiin kiikutettu veltto vauva - ne on subjektiivinen siviiliminän kokemus. Yhdestä synnytyksestä. Objektiivisesti tietäen, et joidenkin synnytys voi mennä niin. Se vain sattui meille. Ja siitä selvittiin. En minä sen ansiosta tee työtäni paremmin. Parhaani olen tehnyt ennenkin.

Se mikä on muuttunut, on tunnekokemus äitiyden pelkojen, odotuksen ja menetyksen kentällä. Voimattomuuden tunne elämän epäreiluuden arpoessa uhrinsa. Ennenkin ymmärsin, osasin tulkita ja tukea. Nyt YMMÄRRÄN. Niin kokonaisvaltaisesti, että rinnassa on raskas paino. Surumielisyydeksi taipuva syvä myötätunto jää viipyilemään. Seuraa mukani kotimatkan. Potilaan tarina toisensa perään leimaantuu mieleni sopukoihin ja pyörähtää pintaan aika ajoin. Jos minulla ei olisi puolentoista vuosikymmenen kokemusta työstä niin ilossa kuin surussa, jos olisin noviisikätilö, saattaisin miettiä jaksankohan tehdä tätä työtä tulevat vuosikymmenet.

Puhuin madaltuneesta herkkyyskynnyksestä lähimmille kollegoilleni. Kummilapseni äiti tunnisti asian. Aikoinaan äitiyslomalta töihin palatessaan se oli hämmentänyt häntä kuten minua nyt. Hän vahvisti sen minkä tiesin; "Se helpottaa." Ajan kanssa. Se ei tarkoita, että kyynistyisimme, vaikka emme jaa siviiliminänä kokemusmaailmaa tai ole vertaistukena. Se ei olekaan tarkoituksemme, siihen on omat verkostonsa. Teemme sen minkä parhaiten osaamme. Olemme rinnallakulkijoita. Tehtävämme on hoitaa, auttaa, ohjata, tukea, lohduttaa ja voimauttaa. Välittömästi tai välillisesti. Olla läsnä niin kuin vain kätilö voi.

perjantai 27. tammikuuta 2017

Huolen ja onnen tasapaino

Otsaan painuu kestojuonne. Taas olen mietteliäs, huolehdin. Mistä? Milloin mistäkin, melkeinpä kaikesta. Olen aikaa myöden kasvanut ennakoivaksi. Miettimään mitä jos, entä jos. Missä suunnitelma C, D tai E. Ja kun yksi asia on pulkassa, ilmestyy toinen huolehdittava.

Lapsen myötä huolen määrä kasvaa. Silloinkin vaikka ei olisi pienestä hätkähtävää tyyppiä. Sitä huomaa kaikenlaista. Lapsi kasvaa, nukkuu ja voi hyvin. Nauraa sylissä kun pistät merkille pienen pienet verenpurkaumat kasvoissa. Pienen pienet pilkut, joita saa melkeinpä suurennuslasilla tiirata. Silmästäkin on katkennut verisuoni. Kuukausi ja pieniä pisteitä on myös jaloissa, pari vatsalla ja niskassa. Neuvola ohjannut seurantalinjalle. Google laulaa - sinne eksyminen oli virhe! Petekioiden takana olevat löydökset kammottavia: sepsis, aivokalvontulehdus, leukemia, idiopaattinen trombosytopenia. Järki sanoo, että kolme ensimmäistä on yleisvoinnin perusteella pois suljettu. Syynä todennaköisimmin ohut iho ja normaali pintaverisuoniston kehitysaste.. Silti huoli nakertaa. Ensi viikolla neuvolassa otetaan taas puheeksi.

Rauhoitun.

Seniori <3
Eräänä alkuyönä kissavanhus saa yllättäen epileptisen kohtauksen. Sydän syrjällään seuraan nykinää ajatellen että nytkö pitkäikäisimmän lapsoseni aika tuli. Noin vain, yht'äkkiä. Emme olleet vielä valmiita.. Seniori haparoi jaloilleen, päästää alleen. Kyyneleet tulee. Nytkö on lähdettävä eläinpäivystykseen keskellä yötä? Muutama minuutti ja alkaa kehräys. Vanhus tepastelee keittiöön, "kuolee nälkään". Syö ja painuu unille. Tulee levoton yö. Aamulla varataan aika eläinlääkäriin. Uutiset eivät ole miellyttäviä; kyse voi olla tulehduksesta, aineenvaihduntasairaudesta, rappeumasta tai kasvaimesta. Tuskin epilepsiasta. Leppoisa seniori vastustaa tutkimuksia siinä määrin, että on rauhoitettava. Taas itken. Verikokeissa kaikki kunnossa, arvot varsin hyvät 15-vuotiaalle. Enempää ei tutkita, mitään hoidettavaa ei löydetä. Jäädään odottamaan uusiiko kohtaus. Yleensä uusii, mut onko se viikon vai vuoden päästä, hankala sanoa. Lekurireissun jälkeen Seniori on ollut oma itsensä. Saimme jatkoaikaa - olen kiitollinen.

Rauhoitun.

Isäni lääkäri soittaa rutiinikontrollin tuloksista. Harmittomaksi arveltu maksa-arvo onkin huolestuttava. Suolistoalueen perussairaus on aktivoitumassa. Lisää uusintakokeita. Epäily vaikeasta maksasairaudesta tai sen etenemisestä. Huolen aalto pyyhkii ylitseni. Tajuan ajankulun. Elämän kiertokulun. Kaiken rajallisuuden. Pieni lapsi käsivarsillani suren hupenevaa aikaa. Lähellä olevaa isovanhemmuutta, jonka soisin kukkivan vuosia ja vuosia eteenpäin. Sille ei tällä hetkellä näy esteitä, mutta entä jos.. Kumpa tässäkin asiassa saisimme lisäaikaa <3

En osaa rauhoittua. Ainakaan vielä. 

Eira kantaa huolta huolehtimisestani. Hormoonit ja pitkät yölliset tunnit tekevät huolista suuria. Murehtiminen on kuluttavaa.  Itkeminen etukäteen on hölmöä. Tänään kaikki on hyvin. Onnen avaimet on käsissä. Niistä pitäisi iloita, murehtia sitten kun sen aika on. Tehdä nyt niitä asioita, joiden tekemättäjättämistä katuisi jälkikäteen. 

Muistilappu
En tehnyt uuden vuoden lupausta. Mut tavoitteen tein; koitan kantaa huolta ja murehtia vähän vähemmän. Alkuvuosi ei ollut lupaava. Eikä rakennusprojekti varmaankaan ole omiaan auttamaan tilannetta. Toivottavasti kuitenkin vuoden aikana onnistun. Toistaalta se että on huolehdittavaa kertoo myös siitä, että elämässä on asioita, joita pitää tärkeinä. Asioita joita toivoo tai pelkää menettävänsä. Jotka olemassaolevina tuottavat onnea jokaikinen päivä. Kun niistä kumpuava ilo voittaa huolentunteen, on olo kevyempi. Aurinko paistaa <3

keskiviikko 28. joulukuuta 2016

Kp 426 - vai miten se oli?

Vanha raksuttamaan jäänyt laskuri ilmoittaa "Tänään on kiertosi 426. päivä" Ei kun.. ..hetkinen.. Kp1. Nyt jo?? Minä joka en ole uhrannut ajatuksen häivääkään monsuuneille kuluneen vuoden aikana. Minä, jolla pitkät kierrot normaalistikin helposti kestävät yli 40 päivää ja ovat ovuloimattomia. Ajattelin, että näin täysimetyksellä olleena laiskan kropan vuodot pysyisivät poissa helposti ensi vuoteen.

Parisen viikkoa sitten tunsin tuttua sivutuntemusta alavatsalla, mut laitoin sen suoliston piikkiin. Tänään syy selvisi. Vuoto. Kroppani alkaa palautua. Hämmästelen; onko luonto jo mielestään valmis uuteen kierrokseen? Minusta kaikki on kesken. Olen palautumassa. Imetän täysipainoisesti. Tukka lähtee. Muutama raskauskilo sulamatta. Vaan niin se palaa - kuukautiskierto. Ei varmaankaan normaalina ja säännöllisenä, mut jonkinlaisena kuitenkin. Punainen puskajussi yllättää pensaasta. Ettei vaan varhaista vaihdevuotta pukkaisi..?

Yllättävä käänne saa pienen mielen kuiskuttamaan; koska on oikea aika lähteä suurin toivein kolkuttelemaan klinikan ovia uudelleen? Leijonaneito on vielä pikkuruinen. Ainokaisemme ja ilomme. Emme tiedä onnistummeko toistamiseen, ja jos kyllä niin millaisella aikataululla. Minkä ikäinen esikoisen ylipäätään pitää olla, että on kykenevä harkitsemaan toista? Että tietää mihin on ryhtymässä? Että äitiyskupla on ennättänyt puhjeta ja totuus tulevista ruuhkavuosista olisi aavistettavissa?

Ensimmäiset kuukaudet Taavan kanssa ovat olleet siinä määrin vaivattomia, että ajatus toisesta sisaruksesta mahdollisesti lyhyemmälläkin ikävälillä ei tunnu tällä hetkellä vieraalta. Ehkä totuus ei ole valjennut, eikä kupla puhjennut. Jos kuitenkin lapsilukua haluaisi kasvattaa, jos salaa toivoisi suurperhettä, niin.. Let's face it - kukaan ei nuorene. Eira on ohittanut kolmosen pyöreän pyykin ja itse oon jo lähempänä neljää- ku kolmeakymppiä. Vuodet eivät veny loputtomiin. Kahdeksan olkisisarusta odottavat meitä alkuvuoteen 2019 asti. Siihen on enää 2 vuotta. Säilytyssopimuksesta kolmasosa on jo kulunut. Ehkäpä.. Ehkäpä ainakin jokusen oljen odotus päättyy aiemmin. Ei just silläs - mut jos katsotaan kesemmällä..?

Ehkä ollaan hulluja, sillee sopivasti.

torstai 15. joulukuuta 2016

Pinniksestä perhepetiin ja takaisin

On aamun hämärä. Tunnen miten peitto alkaa heilua. Raps. Terävät kynnet raapaisevat nenän vierustaani. Olen havahtumassa horroksestani. Poks! Pieni nyrkki heilahtaa keskelle silmääni. Auh.. ..ettei vaan verkkokalvo irtois.. äh. Silmää pidellen raotan toista. Edessäni hämmästyneen näköiset kasvot. Siristän silmät auki. "Huomenta kulta". Kasvot sulavat leveään, ikeniä esittelevään hymyyn. Perhepedin hyvät ja höpöt puolet samassa paketissa.

Meillä ei vauvan tullessa nukkumisen suhteen ollut erityistä suunnitelmaa. Toki pinnis uniboxeineen oli parkissa makuuhuoneessamme. Muuten ajattelimme katso miten menee. Etukäteen ajattelin, et meidän sänky on meitä aikuisia varten ja vauva käy siellä lähinnä ruokailemassa, muuten nukkuu omassaan. Raskaana ollessani kuulin, et synnytysvuodeosastoilla oli keväällä luovuttu rutiinivauvansängyistä ja vastasyntyneet pötköttelivät ihokontaktissa ja äitien sairaalasängyissä. Valmistauduin sielläkin pyytämään vauvalle omaa sänkyä, mut elokuuhun mennessä vauvansängyt olivatkin palautuneet potilashuoneisiin. Melko turhaan. Kävipä niin, että sängyssään Taava oli lähinnä vain silloin kun vaihdoin sairaalasänkyyn lakanoita. Oma liikkuminen oli sen verran rajoittunutta ettei öisinkään tehnyt mieli nostella vauvaa ees taas. Siinä 80cm patjalla me mahduttiin hyvin. Vauva keskellä sänkyä ja tuore äiti 18cm tilassa reunalla roikkuen.

Kotiin tulon jälkeen Taava totutteli pinnikseen. Yön ensimmäiset pätkät nukuttiin omassa sängyssä, aamuyön syömismaratonien jälkeen jäätiin äitien sänkyyn. Käänne tapahtui 6 viikon kohdalla kun Taava sairastui ensimmäiseen räkätautiin. Vaikka kohotin pinnasängyn päätyä, oli tytön hankala nukkua. Tukkoisena yökkäili, niiskutti, korisi ja känisi. Nousin vähän väliä outojen äänten perässä katsomaan kulkeeko henki. Yön pari Taava nukkui pystyasennossa sylissä tai sitterissä. Sen jälkeen siirtyi viereemme, jossa oli helpompi seurata hänen vointiaan. Ja siihen hän sitten jäi.

Käytännössä puolen metrin ihmisalku vei 180cm sängystä 120cm ja äidit ovat tiiviisti pakkautuneena reunalle. Halusin alkuun pitää yövaloa jotta havahtuessani heti näen mitä meneillään. Välillä olen herännyt kokeilemaan että hengittääkö pienoinen. Ettei peitto vain heilahda pään yli. Ettei vaan käännytä liian lähelle. Itse en öisin pahemmin liiku, joten luotin että tytölle on vieressä turvallinen tila. Hän itse ei kuitenkaan kokenut turvaväliä tarpeelliseksi. Kutsuimme Taavaa leikkisästi Houdiniksi, sillä kummasti hän ihan vastasyntyneenäkin pääsi soluttautumaan sängyllä aina rintapieleeni kiinni vaikka muuten ei liikahtanutkaan. Ei ole kerta eikä kaksi, kun tilaa annettuani olen aamulla herännyt puolittain sängystä, takapuoli reunan yli roikkuen ja pää tyynyineen yöpöydällä. Ja kyllä; kaikkeen tottuu. Onko se hyväksi, kysyy vanhempi kansa. Kohta lasta ei saa omaan sänkyyn ollenkaan. Joko pitäisi, pitäisikö jo? Onko pakottavan tarpeellista totuttaa 4kk ikäinen ihmistaimi itsenäisiin öihin?

Taannoin Savon sanomien julkaisussa Väestöliiton asiantuntija, psykoterapeutti ammatiltaan, käsitteli perheen nukkumiskäytäntöjä. Olen nyttemmin huomannut aiheen olevan yllätyävän arka ja ristiriitainen. Otsikko "Asiantuntijaneuvo lapsiperheille: Nukkukaa niin kuin hyvältä tuntuu" vaikutti mielenkiintoiselta. Juttu lähti liikkeelle lupaavasti, mut pian sisältö ei vastannutkaan otsakkeen luomaa mielikuvaa. Olin hämmentynyt kun tekstissä painopisteenä painotettiin reviirejä ja omaa tilaa. Vanhempi-lapsi-hierarkiaa, joka eittämättä on paitsi luonnollista niin myös tarpeellista. Mutta painotus dumasi perhepetejä, jotka istuvat monen perheen ideologiaan. Kirjoitusta on käsitellyt Tarinoita isän elämästä-blogin Heikki, joten siihen en pureudu sen enempää. Mielestäni sisällön voi sivuuttaa, sillä otsikko sanoo kaiken tarpeellisen. "Niin kuin hyvältä tuntuu".

Perheitä ja tarpeita on erilaisia. Tilanteet vaihtelevat. Kummityttöni on nukkunut omassa sängyssä, omassa huoneessa synnytyslaitokselta saapumisen jälkeen. Järjestely ei ole vaikuttanut negatiivisesti imetykseen, eikä tytöstä ole tullut tunnevammaista. Toiset nukkuvat perhepedissä vuosia johtuen niin kasvatusideologisista kuin tilanpuutesyistäkin. Molemmissa puolensa. Näistä päistä kukinvalitsee omansa tai löytää kullanhohtoisen keskitien.

Vaikka nyt Taava nukkuukin pääosin meidän kanssa, ei mitään ole kiveen kirjoitettu. Pikkuhiljaa tyttö on alkanut siirtyä alkuöiksi pinnikseen ja päikkärit nukutaan omassa sängyssä. Mitä öiden sujumiseen tulee, niin perhepedissä Taavan yölliset syöttövälit on keskimäärin 1-2 tuntia pidempiä kuin omassa sängyssä. Koska pidemmät unijaksot maistuu äideillekin, niin perhepeti tuntuu tällä hetkellä hyvältä. Suunnitelmissa kuitenkin on jossain vaiheessa vapauttaa iso sänky vain aikuisten käyttöön. Saas nähdä miten se sujuu. Niin kauan kun vielä jatketaan täysimetyksellä ja yöruokailuja on 2-4, niin siirroilla ei ole kiirettä. Olkoon se psykoterapeutin mielestä sitten minun laiskuuttani nousta ja olla yöllä hereillä. Meille se on toimiva järjestely ja ihana yhteinen aamuherääminen - vaikka siihen holtittomasti heiluvaan pieneen nyrkkiin.

torstai 4. elokuuta 2016

Laskentaa laskettuna

Tänään on hyvä päivä, laskettu päivä. Kimalainen on puuhannut omiaan heti aamupalasta lähtien, eikä hänen liikkumistaan ole tarvinnut miettiä. Joka päivä ei niin ole, vaan välillä on meno vaisumpaa. Onhan se toki luonnollista, että loppua kohden liikkeiden luonne muuttuu. Käy tilakin vähemmälle ja pään sukeltaessa ja kiinnittyessä lantion loukkoon se rajoittaa liikeratoja.

Kimalainen ei moisista stereotypioista paljon ole tähän mennessä piittannut. Hänen mielestään laskeutuminen ja eteenkin kiinnittyminen on yliarvostettua. Vapaana liikkuminen on mukavampaa. Vielä h.35 hän kokeili olisiko mukavampaa istuskella, asettua poikkiteloin vai möllötellä nurinkurin. Täysien viikkojen kolkutellessa hän asettui valtaväestön tapaan pää alaspäin. Mielikylkeä sen sijaan on hankalampi päättää, sitä hän voi vieläkin vaihtaa päivittäin.

Kun tottuu näin liikkuvaiseen ihmistaimeen, hiljaiset päivät kummeksuttavat. Viimeisten parin viikon aikana, kun raskauteen on ilmaantunut muutakin seurattavaa, olen erilailla kiinnittänyt huomiota liikkeisiin. Huomaan huolestuvani jos Kimalaisella on unisempi päivä. Vaikka hän on on luonnostaan liikkuvaisempi illalla, ei malttamaton mieleni aina veny pitkän päivän odotukseen. Tuolloin hyvänä mittarina ja mielenrauhoituskeinona toimii liikelaskenta.

Liikelaskennan yleisesti tunnustettu lyhyt oppimäärä kuuluu neuvolan ja sairaanhoipiirimme käyttämässä iPana-äitiysnetissä näin:

Sikiön liikkeet kuvastavat hyvin sen kohdunsisäistä vointia. Kullakin sikiöllä on oma yksilöllinen liiketasonsa, yleensä 10-15 / tunti. Liikejaksoja seuraa lepojaksot, jotka kestävät 20-40 minuuttia. Tällöin sikiö nukkuu ja liikkeitä ei tunnu. Liikkeet lasketaan parhaiten illalla nukkumaan mennessä, jolloin sikiöllä on yleensä aktiivisin liikkumisaika. 


Kimalaisen tilasto
Asetu makaamaan vasemmalle kyljelle. Laske kaikki tuntemasti liikkeet ja merkitse määrä sarakkeeseen. Mikäli liikkeitä tulee laskennassa alle 10kpl/tunti on mahdollista, että sikiö nukkuu eikä sen vuoksi ole aktiivinen ja tällöin liikkeitä tulee laskea vielä toinen tunti. Ennen toista laskentatuntia nouse ylös, kävele hiukan ja voit myös syödä tai juoda jotain ennen uudelleenlaskentaa. Jos tilanne pysyy samana, ota yhteys synnytyspäivystykseen vuorokauden sisällä. Mikäli liikkeet muuttuvat vaisuiksi, toimi samoin kuin edellä.

Meillä liikelaskentaa on nyt harjoitettu jonkinkin verran. Välillä vaisun päivän johdosta, välillä mielenkiinnosta. Lukua olen pitänyt sähköisesti iPanassa. Joskus olen laskenut koko tunninkin, mutta pääosin olen lopettanut laskemisen siihen kun Kimalainen läpäisee testin ja odotetut 10 liikettä täyttyy. Välillä kun pitkiltä tuntuvat alkuminuutit ovat hiirenhiljaisia, tekee mieleni hellästi tuupata Kimalaista hereille. Mut tässä - samoin kun muussakin odotuksessa - maltti palkitaan. Kun pikkuinen saa havahtua itsekseen, on heräämistä seuraava liikesarjakin pirtsakampi.

Saas nähdä milloin pikku-K havahtuu saapumaan. Laskettu päivä on herättänyt puhelimeni piippaamaan. Viestejä visertää vointikyselyjen ja tsemppauksen merkeissä. Täällä rauha maassa mietin miten paljon laskettuun päivään latautuu odotuksia. Muuttuuko odotus todelliseksi ODOTUKSEKSI kun lasketuksi ajaksi ympyröity päivä ilmestyy kalenteriin.

Vauvan odotus ja siihen valmistautuminen on toisaalta kutkuttavaa. Toisaalta vähän haikeaa, miten loppuraskaus jää synnytyksen odotuksen varjoon. Unohtaa nauttia näistä viimemetreistä. Hassusta ulkomuodosta, kun ei mahdukaan istumaan tuolille osumatta ruokapöytään. Ärsyttävästi putoilevista tavaroista ja päivän ruokalistasta paidan etumuksella (siis härregyyd, miten sitä onnistuukin sotkemaan kuin lapsi, kaksi paitaa päivässä). Mukana kulkevasta vatsasta, joka välillä poukkoilee, josta millä hetkellä hyvänsä yllättää terävänä kumpuna ulospäin piirtyvä raaja. On nämäkin päivät ihania <3 Eteenkin esikoisen kanssa kun voi vain möllötellä tunnustellen hänen möyrintäänsä ja hypähtelevää hikkailua. Innostukseen sekoittuu pientä haikeutta ajatellessani, että pian nämä ainutlaatuiset hetket ovat ohi.

Kimalainen potkaisee, silitän vastineeksi. Ehkä ei kuitenkaan vielä tänään <3

tiistai 2. elokuuta 2016

Pari pysähdystä polilla

Kaksi käyntiä äitiyspoliklinikalla. Hämmennystä, huolta ja huojennusta. Kutakin omalla kauhallaan vuorotellen ja limittäin. Tuloksena poukkoilevia mietteitä, epävarmaa odotusta ja luotto tulevaan. Ei hurjinta tunnemyrskyn vuoristorataa, mut hurjanpuoleinen possujuna kuitenkin.

Lopputulemana ensimmäisellä polikäynnillä päästiin yhteenvetoon;  Verenpaineissani on kohoamista, näköoiretta nokipillkujen muodossa ja toxe-labroissa uraatti koholla. Muuten ei raskausmyrkytysoiretta. Sikiön sydänkäyrä hyvä. Ultrassa sikiön virtaukset napasuonesta, sydämestä ja aivovaltimosta olivat hyvät, joten yleisiä rasittumisen merkkejä ei havaittu. Vaikka sf-mitta kurotellut koko raskauden yläkäyrää, ei Kimalainen ole suuri, vaan oikeestaan päin vastoin. Ultrassa luiden kasvu normaalia, vartalon ympärys huomattavasti keskiarvoa pienempi, painoarvio h.37+5 2600g. Eli lääkärin sanoin; äitinsä tapaan hoikan sorttinen.

Kimalainen spurttaa KTG:llä
Huolen possumobiili nytkähti liikkeelle sillä hetkellä kun sikiön vatsan alueella, munuaistasolla möllötti tummanpuhuvat läikät. Sen tarkemmin näkemättä tai tutkimatta silmä jo viestitti aivoille; "Noi ei kuulu tonne. Tuollaista ei yleensä ole. Poikkeava löydös." Hämmennys. Mitä nyt? Katsotaan uä-lääkärillä tarkemmin; molemmissa munuaisissa näkyi muutama pienehkö kysta. Munuaisaltaissa nestettä (4-7mm) ollen normaalirajoissa. Tummanpuhuva lenkura abdomenilla; ehkä nestettä suolessa (joka pian jatkaa matkaansa häviten), mut täysin pois ei voinu sulkea ureterin laajentumaa. Silmään munuaiset näyttivät normin kokoisilta ja tervettä munuaiskudosta oli pääosin. Sinällään ei mahdotonta huolta, sillä munuaisissa oletettavasti ei toiminnallista merkittävää rajoitetta, koska normaalikokoiseen rakkoon erittyy virtsaa ja lapsivettä on. Sain ohjeen jatkaa kotona RR-seurantaa. Toxe-labrat sekä uä-lääkärin kontrolli tilanteen tarkistamiseksi ohjelmoitiin viikon päähän. Välissä nla-käynti.

Keräiltiin käynnin jälkeen ajatuksia. Eira oli rauhallisempi, omani laukkasivat ja poukkoilivat automaattisesti. Äidinmieli kävi läpi mistä moinen voisi johtua, mitä oisin voinut tehdä toisin. 
Näkökulmia syyllisyyteen ja syyllistämiseen
- humoristisella otteella
Maalaisjärkisen "vääryyksien" lista on pitkä. On ennen plussaa nautitut kuoharit ystävän 40:llä, pariskuntaillallisella 4 hengen platterista nautittu mediumliha, satunnaiset salmiakkimakeiset, unettomuuteen nautittu camomillatee, rikkinäisiksi jälkikäteen osoittautuneet puutarhahanskat. Ei, en ole myöskään vaihtanut meikkejäni, pesuaineitani tai hammastahnaani mihinkään kemikaali-/epäilyttävä-yhdiste-vapaaseen versioon, vaan mennyt tavallisilla. Olisiko sittenkin pitänyt, olenko paska äiti? Äh! Tiedänhän sen, että turhaa on jossitellen itseään syyllistää. Mitään ei ole todettu, eikä mahdolliselle löydöksellekään kuitenkaan löydy osoitettavaa syytä. Silti ajatukset joskus harhailevat irrationaalisia teitä.

Kontrollikäynnillä viikkoa myöhemmin saamme lievennystä huoleen. Toinen uä-lääkäri aprikoi onko munuaisnäkymät kystia ollenkaan vai olisiko tummentumat munuaisen normaalia kehräsrakennetta. Näkyvyys ei kuitenkaan ole yhtä hyvä kuin edellisviikolla, joten Kimalaisen osalta tarkemmat tutkimukset jätetään tehtäväksi syntymän jälkeen. Lapsivettä ei silmämääräisesti ollut paljon, AFI kuitenkin 15, normaali. Uä:ssä Kimalainen oli saanut sirosti kasvua, h.38+6 pa. 2800g. Virtaukset ja KTG-käyrä ok.  Mitä raskausmyrkytyksen varjoon tulee, niin toxe labratkin olivat normalisoituneet. RR kenkkuaa edelleen, joten jatkan kotiseurantaa. Jos paineet nousee, pää särkee, vointi huononee tai Kimalainen ei liiku, sain ohjeen palata päivystyksenä synnytysvastaanottoon. Muuten loppuraskaudessa toivon mukaan riittää nla-seuranta. Ei lastenlääkäreitä, ei lasten nefrologeja, ei hirmuista loppuraskauden seurantahärdelliä. Huh.

Olemme Kimalaisen kanssa yliopistosairaalan seurannassa ja siltä osin olen huojentunut. Vaikkakin uä-löydös toki aina mietityttää. Eniten ehkä se, et mulle jotenkin on iskoistunut päähän, et munuaisissa sattumanvaraiset rakenteelliset poikkeavuudet on usein toispuoleisia. Ettei molemminpuoleisen vaivan taustalla ois jotain muuta..? Hmm.. Sen verran olen sikiöiden munuaispoikkeamiin törmännyt, et tällä(kin) kertaa päätin pitää googlen visusti kiinni. Sieltä kun ei seuraa mitään hyvää.

Lohdullista on se, ettei rakenteessa tai h.25 ultrassa havaittu mitään erityistä (paitsi ne normaalit nestekertymät munuaisaltaissa). Tilanne - olkoon sitten sattumanvaraisesti nähty ja ohimenevä tai pysyvämmän puoleinen - on kehittynyt vasta myöhemmin. Joka tapauksessa on hyvä et poikkeavuusepäily ilmeni raskauden aikana, niin tieto menee lastenlääkäreille. Viimeistään syntymän jälkeen lastenlääkäri ottaa kantaa ja määrää tarvittavat lisätutkimukset.

Summa summarum: mikään ei ole koskaan niin varmaa kuin epävarma. Ultraääni on loistava apuväline, joskin taas tuli huomattua miten kaikkea olemassaolevaa ei nähdä ultrassa. Ja miten kaikki nähty ei ehkä olekaan olemassa. Nyt ei auta kun odottaa ja luottaa, et on hyvissä käsissä. Edetään näillä eväillä, jotka on jaettu. Odotetaan leijonaneitiä saapuvaksi ja katsotaan sitten <3

torstai 23. kesäkuuta 2016

Yöllinen orientoitumishaparointi

Kello 1.20. Yöttömän yön sydänhetki.

Istun keittiön pöydän äärellä, lapioin nuudelikeittoa ääntä kohden. Takana viimeinen työpäivä, 16 tuntiseksi venynyt. Pöytä siivottu, TJ0. Huominen sarastaa pian.

Koskakohan sitä ymmärtää olevansa äitiyslomalla?

tiistai 31. toukokuuta 2016

Lahjaton lahja

Saimme kutsun kerääntyä suvun kesken tutustumaan serkkutyttöni nuorimmaiseen. Suloiseen, viime kuussa syntyneeseen tyttäreen. Serkkutyttöni ei kuulu kirkkoon, joten kyseessä ei ole kastejuhla. Niin ikään nimiäisiä ei varsinaisesti juhlita, eikä tilaisuus ole varsinainen tilaisuus. Se vain on. Jotain suurta, jotain epävirallista, jotain määrittelemätöntä.

Olimme epätavallisen lahjadilemman edessä. Serkkuseni nimittäin on siirtynyt kohtuullisen hiljattain luterilaisesta uskosta jehovantodistajiin. Suvustamme hän lapsineen on ainoa yhteisöön liittynyt. Jehovien kulttuuri, uskomukset ja juhlakäytännöt ovat minulle vain osin tuttuja. Sen tiedän, ettei ole tapana juhlia jouluja tai syntymäpäiviä. Ei ole tapana kantaa merkkipäivälahjoja. Minä, kuten hänkin, olen puolestani lähtöisin puolittain karjalaisista juurista. Yhteisöstä, joka loisti vieraanvaraisilla pitopöydillään, joka koskaan ei saapunut kylään ilman tuliaisia. Jolle lahjatta vastasyntynyttä tapaamaan meneminen kauhistuttaa.

Keikkuva uskomuksellinen vaakakuppi;  kunnioittaakko uutta uskomusta vai vanhaa? Mennäkkö porukalla tutustumaan suvun uutukaiseen kahta kättä heilutellen, vai viedäkkö vauvamaisia tuliaisia? Lahjattomuus osoittaisi aitoa arvostusta äidin uutta uskonnollista suuntausta kohtaan. Sen sijaan se ei olisi ominaista meille, juurillemme ja tavoillemme, joissa  serkkuseinkin on yli kolme vuosikymmentä kasvanut. Se olisi kummallista pientä tytöntylleröä kohtaan, jonka sisaruksia on aikanaan juhlittu kasteessa ja nimiäisissä.

Päädyimme tasapainottelemaan. Lahjatta lähtemään emme jotenkaan kykene, joten Onnimannista viemisiksi tarttui Onni-hiiri, "Kotimaista käsityötä kiireen tuolta puolen". Eettinen kierrätysmateriaaleista tehty pehmolainen, jonka valmistus on tukenut yhteiskunnasta syrjäytyneiden työpajakuntoutusta. 
Kylkeensä liitetyllä muumilusikalla ei sen sijaan ole ylevää puolustusta. Se mukailee vanhempieni viemää muumiruokailu-teemaa. Koristeelliseen pakettipaperiin emme tohtineet tuliaisiamme pakata. Eikä korttikaan ollut helpommasta päästä; miten onnitella vai onnitellakko ollenkaan? Päädyimme satumetsäiseen korttiin, johon liitin kauniin värssyn ilman onnittelusanoja. Avot. Onnittelukortti ilman onnittelua. Puolitien kompromissi? Ehkä.

Mielenkiinnolla mietin ensi syksyä. Lokakuuta, jolloin Kimalainen toivon mukaan kirkollisin menoin kastetaan. Jos minä pähkäilen uskomus- ja tapaerojen kanssa nyt, mikäköhän silloin on vaakakupin suunta?

keskiviikko 20. huhtikuuta 2016

Painokasta

Vähemmän painavaa asiaa painosta. Jos paino painaa tai on aiheena paineeton. Muuttuu se kuitenkin, useimmiten ylöspäin.

Raskaudenaikaisessa painon nousussa on vaihtelua. Normaalipainoiselle kiloja kertyy karkeasti 12. Jos lähtö-BMI on sen sijaan korkea, ei painoa tarvitsisi kerääntyä muutamaa hassua kiloa enempää. Ylipainoisten kohdalla laihiksellekaan ei suositella alettavan raskauden aikana, mut ravitsemukseen ja liikkuntatottumuksiin neuvotaan kiinnittävän huomiota. Mitäpä jos liikkuminen on rajoitettua? Sitä täällä pötkötellessäni pohdin..

Mulla BMI tosin on kautta aikain ollut ennemminkin ala- kuin yläkanttiin. Näin ollen sohvaperunakaudellani kilojen kertyminen ei varsinaisesti huoleta. Silti hämmennyn kun joissain lähteissä lukee, että hoikalle äidille kiloja voi raskauden aikana kertyä jopa kolmisenkymmentä. Ööh.. Kolmesta neljään kiloon vauvaa, reilu puolen kilon mötikkä istukkaa, kohtulihaksen paino (n.1kg) ja vettä reilu litra. Siis lasketuissa ajoissa seitsemisen kiloa etupainotteisuutta.. Ja toki muuttuneet kehon toiminnot siihen päälle.
Stathmosin vaaka Lundagårdilla
Mut silti; 30kg!! Painoa - peellä. Eihän voi. Siis kertyä tosta vaan? Jostain sen on tultava. Syömällä epäterveellisesti tai kirjaimellisesti kahden edestä, kun 300kcal lisätarpeen tyydyttämiseen voisi riittää runsas leipä, hedelmä ja lasi maitoa. Tai vaihtoehtoisesti raskauden aikaisesta häiriöstä, sillä loppuraskauden turvotukset ja vaikka pre-eklampsiaksi äityvä raskausmyrkytysoireisto voi nestekertymän vuoksi nostaa loppumetreillä painoa rajustikin. Häiriöt ovatkin asia erikseen ja laukeavat aika pian synnytyksen/maidontuotannon käynnistymisen jälkeen. Mut miten moinen lisäys normaaliraskaudessa..? Kyllä sironsorttisen odottajan polvetkin siinä kipeytyisivät, jos eivät moiseen 30kg-äkkilastiin ole tottuneet.

Niin tai näin, niin kyllä itselle vieraan tuntuinen vaakalukema välillä yllättää. Eteenkin jos painoa tulee epätasaisesti. Nettiä selatessani löysin laskurin, jolla voi laskea painonnousunsa suhteessa pituuteen, alkupainoon ja raskausviikkoihin. Laskuri näyttää suositellun minimipainon, keskiarvon ja maksimin. Ensimmäisellä neuvolakäynnillä olin tasan raskautta edeltäneessä lähtöpainossani. Viimeisessä neuvolan punnituksessa painoa oli h.23 mennessä tullut 4.6kg. Olen siis vähän jälkijunassa laskurin 6-8kg:n keskitavoitteesta. Vaan eiköhän se tällä makaamisella ja mussuttamisella pian korjaannu ;)

Tuli painoa sit käyrien mukaisesti tai ei, on hämmentävää miten puolenvälin jälkeen oman kehon malli alkaa muuttua silmissä. Miten kohtu pulpahtaa navan yli ja vatsakumpu tuntuu alkavan kaukaa kyljistä. (Legendaariset tyttö-vararenkaat?) Miten vaaka näyttää uusia numeroita. Miten reilun kokoisena pidetty paita aiheuttaa pukeutumisongelman kinnatessaan vatsan kohdalta, juuri kun sen kanssa piti lähteä jonnekin. Miten vartalon mallin ohella minäkuva muuttuu. Miten kasvaa äidiksi, kirjaimellisesti. Ja juuri kun 40 viikon muutokseen tottuisi, niin hups, kaikki kääntyy päälaelleen <3

perjantai 8. huhtikuuta 2016

Kriisitön ikä

Eilisellä neuvolakäynnillä sain lähetteen sokerirasitukseen - ikäindikaatiolla. Noh, siihen ei paljoa vaadita, kun Käypä hoito -ohjeen mukaan ensisynnyttäjien kohdalla ikäraja on 25 vuotta. Tulipa siinä kuitenkin miettineeksi tätä ns. aikuista ikää.

Viime vuonna blogia aloitellesaani olin rehellisesti kolmenkympin paremmalla puolella, Eira vielä alle. Tuossa taannoin vietettyäni syntymäjuhlani päivää, tajusin miten 30+ muuttuu 30++:ksi ja sen jälkeen vääjäämättä 40 miinukseksi. Eirakin on jo ennättänyt saavuttamaan pyöreät ja kohta saa kolmosen ja nollan perään sen plussan. Itse olen 36-vuotiaana jo lähempänä neljääkymppiä. Varhaiskeski-iässä? Puumaiässä? Sen suuremmin en iästä kriiseile. Musta meneillään oleva ikä on aina sitä parasta. Sitä paitsi: ei tunnu yhtään kolmekutoselta :D Nuorikkotuntemuksistani huolimatta olen kuitenkin ns. vanha ensisynnyttäjä.

Ensisynnyttäjien keski-ikä on ollut pitkään nousussa ja seudullamme se on ollut viime vuoden tilastoinnin mukaan rapiat alle 30v. Siihen nähden olen jälkijunassa. Mutta mitäpä siitä. Toki sitä mietii ikäänsä sukupolvien jatkumon ja oman perheenlisäysjatkon kannalta. Olisi sitä ihanampaa mitä pidempään isovanhemmat ja lapsenlapset saisivat nauttia toisistaan. Olisi ihanaa voida suunnitella lisäperhettä vielä vuosikymmenen päähän. Ikä tekee sen että aika vähenee. Kaikki vanhenevat. Me ja eläkkeelle siirtyneet vanhempamme. Perhemallissamme on toki se etu, ettei lapsilukema ole yhden synnyttäjän varassa, eikä uutta raskautta toivoessa ole siten fyysisiä aikarajoitteita. Eikä se ikäkään nyt sitä luokkaa ole, et kellään olis akuutisti toista jalkaa haudassa. Luottoa on, et aikaa on vielä - toivottavasti kosolti. Silti sitä näillä main vaan jotenkin tajuaa elonkierron rajallisuuden.

Ikääni en kuitenkaan kadu. Ja miten voisinkaan? Vaikka vajaa vuosikymmen sitten valmistauduin perheenlisäykseen "keski-ikäisenä" ensisynnyttäjänä siinä onnistumatta, en ole jälkikäteen pahoillani että elämä kuljetti näin. Olen opiskellut, kiinnittynyt työelämään, palannut koulunpenkille yliopiston puolelle, kiinnittynyt työelämään uudelleen. Asuntolainan maksu on hyvästi vauhdissa ja ulkoilmaa, uusia persoonallisia ihmisiä sekä vieraita maita on nähty riittämiin. Olen elänyt sekä itsellistä aikaa että pitkiä parisuhdekausia. Olen saanut miettiä kuka olen, miten minusta tuli ja tulee minä. Olen saanut oman ajan. Olen nyt valmis sen jakamaan ehdoitta. Tämä on hyvä hetki. Tämäkin.

Välillä kuitenkin mietityttää miten sitä sopeutuu, kun on niin vahvasti tottunut jo elämään aikuista elämää. Osaako sitä olla epäitsekäs ahdistumatta. Sellainen suurisydäminen ja viisas äiti-ihminen. Vaan niin ne lupaavat, että lapsi muuttaa kaiken. Kuin itsellään. Siihen lie luottaminen. Kuitenkaan aikuisia unohtamatta.

torstai 17. maaliskuuta 2016

Sukupuoliultra

Kuulin tänään lausahduksen: "Teillä on huomenna se sukupuoliultra". Siitäpä uä-hoitaja minussa sai kipinän vähän avata rakenneultraa ja sen taustoja. Tieto lisää tuskaa ja sen ajattelin verbaalisesti oksentaa. En suinkaan hyvää tarkoittavalle lausahtajalle, vaan kaikennielevään blogikanavaan. Siis ken karsastaa nippelitietoja, niin varoituksen sana: tässä seuraa morfologinen skannaus faktoineen ja pari sen herättämää ajatusta.

Rakennneultra on raskauden puolivälin tietämissä tehtävä rakennepoikkeavuuksien seulonta. Rakennepoikkeavuuksia seulotaan, sillä todetuilla poikkeavuuksilla on merkitystä esim. synnytyksen suunnittelussa, raskauden erityisseurannassa ja - ikävimmässä tapauksessa - mahdollista raskauden keskeytystä harkittaessa. Onneksi suurin osa vanhemmista voi tutkimuksen jälkeen kertoa tutuilleen kaiken olleen ok. Mitä tuo lyhyt ja ytimekäs "kaikki ok" sitten sisältää?

Morfologisessa tutkimuksessa tarkistetaan pikkuihmisen raskauden puoleen väliin mennessä tapahtunut rakenteellinen kehitys:

Pää:
  • Symmetrinen kallon malli, ehyt luusto ilman puutoksia
  •  Keskiviivakaiku
  • Cavum septum pellucidum
  • Sivuaivokammiot (leveys alle 1cm läpi raskauden)
  • Pikkuaivot, muoto, koko (leveys=raskausviikot ad h.24)
  • Kallon takaosasa oleva takakuoppa (mitattuna <1cm läpi raskauden)
  • Cisterna magna, näkyvyys, koko (<10mm)
  • Niskapoimu (mitattuna < 6mm)
  • Ehyt ylähuuli
  • Profiili, normaali muoto
    Puuttuva nenäluu rakenneultrassa.
    Kuva: THL
  • Nenäluu

Vartalo:
  • Selkäranka pitkittäin/poikittain: nikamavälit ja rakenne normaalit, avautuu ja sulkeutuu normaalisti, iho ehyt
  • Vatsanpeitteiden eheys, napatyvi (napatyrän poissulku)
  • Palleakaaret: eheys, palleatyrän poissulku
  • Mahalaukku: sijainti (alempana kuin sydän, palleakaaren alla), koko, rajautuvuus (mahd.douple bubble 21-trisomiaa sairastavilla)
  • Normaalikaikuinen suolisto
  • Munuaiset (mahdollinen mun.altaan nestekertymä: mitta <7mm)
  • Virtsarakko: olemassalo, koko
  • 2 napavaltimoa (rakon molemmin puolin). Voidaan katsoa myös napanuoran poikkileikkauksesta (ns. Mikki Hiiri-kuvio)

Sydän:
  • normaali pulssi
  • Sijainti
  • Akseli vasemmalle (siellä myös mahalaukku ja laskeva aortta)
  • Koko 1/3 rintakehän poikkileikkeestä
  • Nelilokerokuva; 2 kammiota, 2 eteistä, symmetria, eteiskammioläpät, moderator band, foramen ovale
  • Aortankaari
  • Aortan lähtö vasemmasta kammiosta ja keuhkovaltimon lähtö oikeasta kammiosta, haarautuminen
  • Suuret suonet risteävät
  • Päälekkäinen kolmisuoninäkymä (keuhkovaltimo, aortta, vena cava superior)

Sydämen normaali nelilokero. Kuva: THL

Raajat:
  • Pitkät luut: (reidet, sääret, olkavarret, kyynärvarret 12kpl), luiden malli ja pituus
  • Ranteiden ja nilkkojen asennot
  • Kämmenet ja jalkaterät
  • Liikkeet

Istukka, sijainti (etisen poissulku), napanuoran kiinnittymispaikka (mahdolliset vaikutukset kasvuun)

Lapsiveden normaali määrä

Kun ihan jokaikinen kohta tästä listasta on kuvautunut täysin normaalina, voi huokaista helpotuksesta - ainakin osittain. On hyvä muistaa, ettei ultraääni - niin hyvä kuin se tänä päivänä onkin - ole Jumalan totuus eikä tee autuaaksi. Ultraäänessä voidaan nähdä asioita, joita ei ole, artefaktaa. Vastaavasti kaikkea mitä ehkä on, ei voida nähdä ultrassa. Tyypillisimpiä asioita, joita ei löydetä vielä rakenneuä:ssä ovat mm. kallon luutumishäiriöt, pienet sydänviat (VSD, ASD), suulakihalkio (mikäli hammaskaari ehjä), alemmat suolen poikkeavuudet jne.

Toisaalta seulontaa ei tehtäisi, jos ei olisi perusteltua olettaa poikkeavuuksia löytyvän. Rakennepoikkeavuuksien seulonnan tavoitteena on ensisijaisesti vaikeimpien, sikiön elämän kannalta merkityksellisten poikkeavuuksien tunnistaminen. Vähintään 1 %:lla vastasyntyneistä on vaikeita rakennepoikkeavuuksia, joista noin puolet todetaan rakenneultrassa. Vaikeat poikkeavuudet voidaan karkeasti jakaa sikiön tai vastasyntyneen kuolemaan johtaviin (esim. anenkefalia eli aivottomuus), välitöntä kirurgiaa vastasyntyneenä vaativiin ja pysyvän vaikean vammaisuuden aiheuttaviin (esim. neuraaliputken sulkeutumishäiriö, lat. spina bifida), välitöntä kirurgiaa vastasyntyneenä vaativiin (esim. vaikeat sydänviat) sekä vaikean vamman ja pitkäkestoisen hoidon tarpeen aiheuttaviin (esim. aivojen rakennepoikkeavuus, munuaisviat).

Tämän päivän tekniikalla uä:ssä voidaan todeta myös ns. pieniä löydöksiä. Rakenteellisia poikkeavuuksia, jotka sinällään eivät yksittäisenä vaikuttaisi lapsen terveyteen, mutta saattavat kuitenkin kieliä taustalla olevasta vaikeasta sairaudesta. Ultraäänitutkimuksessa saatetaan myös nähdä sellaisia löydöksiä, joiden hyvänlaatuisuuden varmistaminen edellyttää seurantaa. Rakenteellisten poikkeavuuksien tarkkaa merkitystä sikiön kannalta ei aina voida arvioida ennen syntymää.

Rajaa vaikean ja muun rakennepoikkeavuuden välille on vaikea vetää. Toisille lieväkin poikkeavuus voi olla vaikea hyväksyä, kun taas yhden perheen vaikeana pitämä rakennepoikkeavuus voi toisen mielestä olla hyväksyttävä. Niin tai näin, tieto sikiön poikkeavuudesta on perheelle yllätys riippumatta poikkeavuuden vaikeusasteesta. Toisen trimesterin loppupäässä tapahtuva keskeytysharkinta on aina tragedia. Raskauden jatkuessa myös epävarmuus tai seurannan tarve voi olla joillekin vanhemmille kohtuuttoman raskasta ja siten vaikuttaa myös siihen, miten sikiöön/syntyvään lapseen kiinnytään.

Eli vastaukseni on: Ei, meillä ei huomenna ole sitä sukupuoliultraa. Meillä on rakenneultra. Ja mahdollisen sukupuolitiedon ohella olemme etukäteen käyneet keskustelua myös suhtautumisestamme muihin mahdollisiin löydöksiin sekä arvoistamme ja ajatuksistamme elämän ainutlaatuisuudesta. Huomenna. Huomenna on suuri päivä. Yksi niistä.


ps. Jos kiinnostusta seulontoihin löytyy laajemmaltikin, niin netistä löytyy FinOHTA:n (Finnish Office for Health Technology Assessment) kattava julkaisu raskauden ajan ultraäänitutkimuksista ja seerumiseulonnoista rakenne- ja kromosomipoikkeavuuksien tunnistamisessa.  

maanantai 14. maaliskuuta 2016

Kumpaa veikkais?

Kautta aikojen on syntymättömän lapsen sukupuoli kiinnostanut ihmismieltä. Koska tällä hetkellä elelemme Eiran kanssa autuaassa tietämättömyydessä, niin väsäsin uskomuksista arvuuttelukollaasin, joista tunnetuimmat tuloksineen tässä:

Legendan mukaan Maya-intiaanit määrittelivät vauvan sukupuolen äidin iästä ja odotetusta synnytyskuukaudesta. Jos molemmat luvut ovat odotettuna H-hetkenä joko parillisia tai parittomia, tulossa on pikkuinen prinsessa. Jos toinen luvuista on parillinen ja toinen pariton, luvassa on kaksilahkeinen kruunupää. Tyttö 1 - Poika 0.

Kun lännestä siirrytään itään, niin kiinalainen kalenteri veikkaa hedelmöittymisiän ja -kuukauden perusteella tyttöä. 2-0.

Voimakas pahoinvointi viittaa tyttöön, helpompi alku poikaan. 2-1.

Makeanhimo on vanhojen uskomusten mukaan tytön merkki, kun taas poika saa halajamaan kirpeää/suolaista. 2-2

Sikiön syketason ollessa yli 140, jumputtelija on tyttö ja sen alittuessa kyseessä olisi poika. 3-2. (Tosin syketaso vaihtelee sikiön viikkojen, vireystilan ja liikkumisen mukaan, joten..?)

Jos vaihteleva mieliala kallistuu enemmän ärtymisherkkään on kyseessä poika, kun taas tyttöä odottava on taipuvaisempi lempeyteen. Jaa-a, vaikea sanoa kun ei tiedä kuinka hormonihullu sitä voisikaan olla..  Mut.. 3-3.

Aamuisin tehdään tyttöjä, iltaisin poikia. Jos aamupäiväinssi lasketaan aamuun; 4-3.

Ja sitten on näitä vaikeaselkoisia: Vatsan ja vartalon mallit ovat vasta aloittamassa muokkautumisensa, joten niiden perusteella arvuutteluun menisi vielä viikkoja. En myöskään koe että olisin toistaiseksi menettänyt sen enempää terveyttäni (=poika) kuin "kauneuttani" (=tyttö). Samoin linea negra tekee vasta lähiaikoina tuloaan, ei apua siitäkään. Tutkimuspöydän alle ei ollut sujautettu sen paremmin kirvestä kuin hamepakkaakaan, joten varsinaista tilaustakaan ei ole tehty. Eira on ollut tytön suuntaan kallellaan alusta asti ja samaa tukee tuo ennusteiden täpärä voitto 4-3. Oonki saanut välillä muistutella, et 50% todennäköisyydellä tulokas voi olla poikakin.

Mutta mitenkäs se on; onko sukupuoli sellainen asia jota "on luvallista" toivoa? Onko toisen toivominen eettisesti väärin tulokasta kohtaan, jos vatsassa majaileekin vastakkainen merkki? Länsimaisessa kulttuurissa toive vaikkapa tytöstä esitetään vasta neljännen kohdalla, jos kotisohvaa valloittaa jo Tupu-Hupu-Lupu-trio. (No okei, ehkä jo Tupun ja Hupun jälkeen.)
Aavistuksia
Ensimmäisen kohdalla toiveesta harvoin puhutaan, ainakaan avoimesti. Naiset ehkä vaalivat mielessään kukkaistyttöä, miehet haaveilevat Risto Reipaasta. Sille hiljaa. Mut maailmalle mahtuu monen laista. Monissa kulttuureissa avoimesti toivotaan poikia, sillä vain heillä on arvoa perheenjäseninä ja suvun jatkajina. Paradoksaalista, sillä miehet harvemmin lisääntyvät keskenään..

Leikitellyistä toivekuvista, aavistuksista tai uskomuksista huolimatta on sanomattakin selvää, että Kimalaisen vointi on ensisijalla ja molemmat sukupuolet ovat yhtä toivottuja. Kunhan olisi jompi kumpi.. Tai jos sekään ei ole selvä, niin kunhan olisi muuten terve. Tai ainakin suhteellisen terve.. Hoidettavissa. Tai ainakin suhteellisen hoidettavissa.. phuuh.. Paljon, paljon jännitettävää.. Luulempa, et loppuviikon uä:ssä on aika monta painavampaa asiaa katsottavana kuin se onko geeniperimä XX vai XY.

Eipä käy silti kieltäminen etteikö sukupuolikin kiinnostaisi. Olen lähiaikoina punninnut haluaisinko sittenkään tietää. Mietin millainen yllätys olisi, kun sukupuolen saisi kuulla vasta syntymän jälkeen. Once in a life time thing <3 Noh, siinäpä on pari käytönnön muuttujaa.1: Eira on kiinnostunut. 2: Silmäni aikanaan työn puolesta harjaantui sikiöultriin, joten jos meinaan silmämuna pulleana seurata morfologian etenemistä, niin jonkinlaisella todennäköisyydellä veikkaus löytynee myös sukupuolesta. Tai sitten ei. Eikä sillä väliäkään. Kunhan uä:ssä rakenteellinen to-check-list päästäisiin läpi ilman huolestuttavia löydöksiä, olisin enemmän kuin tyytyväinen.