lauantai 31. lokakuuta 2015

Heille, lähteneille

Pyhäinpäivä. Aika muistaa menneitä. Unohtaa kierronpäivät, tikut ja tulevien sukupolvien odotus. Muistaa heitä, jotka kerran ovat eläneet - ja lähteneet.

Rakkaimpina itselle mieleen piirtyy isovanhemmat, joista ensimmäisen hyvästelin 5-vuotiaana, viimeisen 3 vuotta sitten. Leukemiaan 80-luvulla menehtynyttä mummiani en juurikaan muista, mutta tarina kertoo hänen olleen kultasydäminen, ahkera ja karjalaiseen tapaan pienestäkin antelias. Muista isovanhemmista on sydämessäni väkevä muistokollaasi.

Isoäitini (ylhäällä) parhaine ystävättärineen.
Esikoinen, äitini, keskellä.
Lapsuusmuistoissani äitini äiti, mamma, seisoo esiliinassaan pappan sotien jälkeen rakentaman rintamamiestalon portailla. Hänen heleä naurunsa ja nivelrikon kangistamat sormensa. Lämpeävä ulkosauna ja koivuvihdan tuoksu. Naistenpyörän natina, kun mamman takaritsillä matka taittuu kyläkaupalle. Kaupalle, jota mamman tavoin ei enää ole. Papat, sotiemme veteraanien tavoin vähäsanaiset tee-se-itse-miehet. Terävä-älyiset herrat, jotka eivät koskaan tulleet sinuiksi iän tuoman peruskunnon laskun ja palveluasumisen kanssa. Viimeiset yhteiset hetkemme. Väsyneesti raottuvien sinisten silmien katse. Minä vuoteen äärellä. Lukemassa, pitämässä kädestä. Pidätellen kyyneleitä, ikävöiden jo. Tietäen vanhuksen levollisena odottavan lähtöään.

Isovanhempien hääkuvat ja sotamuistoja.
Isoisoisä talvisodan aikaan.
Nyt he lepäävät kivipaasin alla pienen kylän hautausmaalla. Kaksi sydämellistä naista, kaksi vahvaa miestä. Rintarinnan. Heidän viimeisille leposijoilleen veimme eilen kynttilät. Kaipuun merkiksi, kiitokseksi. Pimeässä hautausmaa kylpi kynttilän valossa. Ihmiset muistivat rakkaitaan. Joukossa oli myös pimeitä hautoja. Kynttilättömästä hautakivestä kumpuava yksinäisyys suretti meitä. Ajateltiin Eiran kanssa, et ensi vuonna hamstrataan kasa pieniä kynttilälyhtyjä ja pyhäinpäiväiltana sytytetään yksi kullekin pimeälle haudalle. Valoksi niille, joiden nimi sammaleiseen kiveen on kaiverrettu.

Rakkaiden kissapoikieni leposijat
Menneitä muistaessamme mielenpäälle enkelinsiivin lehahtivat myös eläinystävämme. Rakkaat karvatassut, jotka uskollisesti kulkivat vierellämme läpi elämän tuulen ja tuiskun. Heillekin tänään kaipauksen kynttiläliekit väräjävät.

Kuolema on elämän päätepiste. Lopullisuuden pelottavuudestaan huolimatta se voi olla lohdullinen. Helpottava silloin, kun elonhetket täyttää kipu tai omaksi koettu elämä on hiipunut vieden elämänilon. Elämän sammuminen on kuitenkin aina menetys - riippumatta siitä miten pitkä on maallinen elämä ollut vai onko sitä ollut ollenkaan. Vanhuksen elinkaaren rikkautta muistellaan lämmöllä. Lapsen tai nuoren menettäminen tuntuu huutavalta vääryydeltä. Niin ikään elämättömästä elämästä luopuminen on tragedia, menetys, jonka surun määrä voi olla mittaamaton. Keskenmenon ja kohtukuoleman kohdanneille lapsi on ollut elossa jo ennen syntymäänsä. Ei pelkästään äitinsä kohdussa, vaan myös mielessä ja sydämessä. Luoden muistoja omana itsenään.

Vaikka elämä on väliaikainen, ovat muistot ikuisia. Vaalitaan niitä ja pidetään rakkaimmat lähellämme, sydämissämme.

Levollista pyhäinpäivää <3

tiistai 27. lokakuuta 2015

Omia lapsia

Sain Eiralta stadintuliaisina kirjan (yllätys yllätys, uusi kirja) Rakkaustesti. Kirja kertoo orastavan perhetoiveen muuttumisesta lapsettomuuden syviksi vesiksi. Ovulaatiopakkomielteen kasvusta koeputkisirkukseksi. Ja parisuhteesta, joka koittaa pysyä toiveiden ja pettymysten vuoristoradan kelkassa.

Samaa avoimen kipeää linjaa jatkaa opus Ei kenenkään äiti. Kirjassa kuvataan viidentoista suomalaisen kertomus siitä miten lapsettomuus ulottaa lonkeronsa elämän jokaiseen paikkaan ja hetkeen. Mietitään voiko elämällä olla tarkoitusta ilman lapsia. Omia lapsia.

Mikä tekee lapsista omia? Yhteiset geenit? Juridinen side? Läsnäolo synnytyksessä? Kun kerron Rakkaustestin hollantilaisesta kirjoittajasta ja hänen kahdesta guatemalalaisesta adoptiolapsestaan, saattaa joku tokaista ettei kirjailija sitten loppupeleissä koskaan saanut omia lapsia. Saihan. Onhan hän kahden adoptoidun ihmislapsen äiti.

Oma lapsi mielletään usein biologiseksi. Vanhemmuutta on kuitenkin monenlaista, joten olisi surullista ajatella sen rajoittuvan verisiteeseen. Sijaisäidit, adoptioäidit, lahjasoluilla alkunsa saaneiden lasten äidit, sosiaaliset äidit. Vanhemmuutta yhtä kaikki. Siitä huolimatta moniin on kylvetty biologinen siemen, toive omasta jälkeläisestä. Yksilöstä riippuu miten sijaisvanhemmuus tai adoptio tuon kolon täyttäisivät. Harvemmin ne ovat suoraan ykkösvaihtoehtona.

Tiukassa on istunut myös oletus "oikeasta perheestä". Vasta nyt ruuhkavuosiaan elävän sukupolven aikana perinteinen, vuosisadan takainen, ydinperhemalli on saanut tasavertaisena rinnalleen mitä monimuotoisempia perheitä. On uusio- ja sijaisperheitä, leskivanhemman perheitä, apilaperheitä, polyamorisia ja kahden kulttuurin perheitä. Yhden vanhemman tai homoseksuaaliparin perheistä puhumattakaan. Perheen käsitteestä on vihdoin alettu ravistaa normeja. Perhe on se, minkä kukin kokee perheeksi. Me ja edeltävät sukupolvet olemme saaneet sen opettella. Onneksi kasvatamme itseämme viisaampaa sukupolvea. Ihmisiä, joille suvaitsevaisuus ja perheiden monimuotoisuus on itsestään selvää. Jotka ymmärtävät, että omia lapsia voi saada muullakin tavoin kuin synnyttämällä.

Perhesopan kahden äidin perhe
Taannoin juttelin 3-vuotiaan kummilapseni kanssa siitä, miten isi on poika ja äiti tyttö. Miten niin ikään kummitäti on tyttö ja Eira-tätikin tyttö. Odotin josko siitä ois virinnyt mielenkiintoinen keskustelu. Mutta ei. Lapsi totesi "niin on" ja katsoi minua kuin epäillen, että nyt ei kummitäti tajua jotain. Hymyilytti. Väestöliitolta hankittiin Meidän pihan perhesoppa -kirjakin odottamaan pikkukummituksen keväistä nimipäivää. Siinä kerrotaan lapsentahtisesti miten erilaisia tavallisia perheitä on, miten vauvat voivat saada alkunsa vaikka lahjasolusta ja miten lapsia voi tulla muualtakin kun äidin masusta. Ikätasoista suvaitsevaisuus- ja seksuaalikasvatusta minusta. Kummilapsen mielestä ei varmaankaan mitään kummallista :)

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Hurahduksia

Hurahdin, innostuin. Se vei mukanaan. Mikä? Mikä milloinkin. En ole tuuliviirimäistä tyyppiä, mutta aika ajoin hurahdan minäkin.

Vanhin ja pitkäkestoisin hurahdukseni ovat hajuvedet. Kun eräänä päivänä vuosikymmen sitten huomasin omistavani lähemmäs 30 hajuvesipulloa, oli aika rajoittaa. Annoin itselleni luvan ostaa uusia, kun määrä olisi tippunut puoleen, luonnollisen poistuman kautta. Pikkuisen olen lipsunut, mutta enää tulee ostettua pullo vuodessa. Okei, ehkä kaksi. Avovaimokkeen sisäänmuutto vinoutti tilaston, mut se annettakoon anteeksi, kun käyttäjiäkin on tuplaten.


Clipper-hurahdus. Syysillat. Höyryävät mukit. Ei lisättävää. Teen ystäviä jos olette, ymmärrätte varmaan.

Reilu vuosi sitten hullaannuin vanhaan kotimaiseen lasiin. Kirppareilta kohnaan aina astiapuolen siinä missä Eira blokkaa kirjoja ja vaatteita. Vuoden aikana Riihimäen ja Karhulan lasikokoelma on karttunut mukavasti ja kaappitilan puutteessa toimii avohyllysäilytyksessä erinomaisen hyvin. Onpa mukaan pikkuhiljaa hivuttautuneet Toikan höyhenenkevyet Florat ja Faunatkin. Keittiöstä lasipurkit ovat alkanaeet valua muihin huoneisiin tunnelmaa antamaan. Tai vaikka toimimaan pysyväissijoituspaikka viime juhannuksena kotipihasta poimituille pioneille, joita ei millään raaski heittää pois.











Eira on meistä vielä aktiivisempi hurahtelija. Kestohurahduksena E keräilee kirjoja ja vintage-vaatteita. Ihastuksissaan kotiin on kulkeutunut myös vanhoja leluja ja muuta kaunista. Kaikilla tuliaisilla on kotoista menneen ajan tarinaa kerrottavanaan. 


Uusi hurahduspotentiaalikin on löytynyt; Hammi's Designin ihanaiset tuotokset, joista Mrs.Sinn parisen viikkoa sitten blogissaan postaili. Olen myyty - taas o_O

Hurahdusalttiudestamme voisi vetää sen gebardimaisen päätelmän, että kolmiossamme tila-asian kanssa ei ole ongelmaa: jokaiseen tyhjään koloon löytyy takuuvarmasti jotain laitettavaa :D Joskus mietinkin, et miksi emme voisi hurahtaa vaikka imurointiin. Tai kellarin järjestelyyn. Mutta ei. Hurahdukset ovat lähes poikkeuksetta uutuus-puolella. Hankintoja, tekemisiä, kokemuksia. 
Epäkäytännöllistä.
Ah, niin ihanaa!

lauantai 17. lokakuuta 2015

Vitsikästä

Perjantai-ilta. Klo 23.01.
Siinä se virnuilee.
Vitsikästä, eikö?


Se siitä inseminaatiosta.

perjantai 16. lokakuuta 2015

Kappas, follikkeli

Tänään oli järjestyksessään 3. follikkeli-uä. Tuplakäyntien välttämiseksi olin tässä kierrossa tarkoituksella varannut UÄ:n vasta kp 15. Taka-ajatuksena se, et tarvittaessa olisi mahdollista pistää irrotuspiikki ja tehdä inseminaatio iltapäivällä, jos tilanne yllättäen näyttäisi siltä, ettei viikonlopun yli päästä. Riskiä pidin pienenä, enkä muutenkaan elätellyt toiveita kypsistä munasoluista. Vaikka Letrozol annos on tuplaantunut, ei oireita sen kummemmin ole ollut. Vaan kuinkas kävikään. UÄ:ssä limakalvo oli saavuttanut kaikkien aikojen ennätyspaksuutensa 8mm ja näytti hyvärakenteiselta. Vasemmassa ovariossa - siis HUOM vasemmassa(!) - oli 17-18mm johtofollikkeli.

Olin aiemmin jo mielessäni hivenen harmittellut sitä, että avoimen vasemman munatorven vieressä on sitkeästi nukkuva ovario, kun taas oikealla olevan tuottelijaan munasarjan torvi vetää nihkeästi. Aukiolotutkimuksessa nimittäin vasemmalla puolella oli hyvä läpivirtaus siinä missä oikean munatorven aukioloa sai etsiä urakalla. Lopputulemana molempien röörien pitäisi kuitenkin toimia. Ja nyt vielä vasen ovario, joka ei koskaan ole näyttänyt suurempia aktivoitumisen merkkejä, on sekin herännyt. Kerrassaan ilahduttavaa!

Sofi & Clearblue. Taas on millä tikuttaa.
Mikä lie kelkan kääntänyt? Letrotsolilla lie ilman muuta oma roolinsa. Rinnalla on mennyt vahva foolihappo-B-vitamiiniyhdistelmä, D-vitamiini ja sinkki. Gelee Royalen napsimisen aloitin alkukierrossa ja nostin annoksen 1000mg:aan letrotsolien loputtua. Olen myös kiinniitänyt  tässä kierrossa huomiota veden juomiseen ja riittävään uneen. Ravitsemus ja liikunta ennallaan. Onko joku noista tai kaikki yhteensä? Vai ei mikään? Ehkä edesauttavaa tekijää ei voi eritellä, ehkä sellaista ei ole. Ehkä tämä on vain sattumanvarainen hyvä kierto. Se, että jostain syystä jotain näytäisi tapahtuvan, on meille jo puolikas voitto.

Siispä jatketaan aktiivista tikuttelua. Mikäs siinä tikutellessa, kun postilaatikkoonkin napsahti uusi 56:n liuskan setti. Jos LH-testi ei plussaa viikonloppuna, tuupataan sunnuntaina munasolu liikkeelle Ovitrelle-pistoksella. Maanantaina aamupäivällä sit inseminaatioon. Ainoastaan viikonlopulle osuva yllätysovulaatio voi tämän suunnitelman vesittää.

Hiljainen ranta syysauringossa
Vesityksestä aasin siltana tämä tyttö lähtee ny mereen pulahtamaan kun syysilmakin on mitä mainioin. Ihanaa aloittaa viikonloppu hyvällä mielellä ja saunanlämmössä rentoutuneena. Talviuintikausi on täällä :)

perjantai 9. lokakuuta 2015

Postia Kelalta

Ensimmäiset korvauspäätökset tulivat Kelalta. Hain korvausta alkututkimuksiin kuuluvista labroista (TSH ja PRL) ja psykologin arviosta, joihin molempiin olin saanut erikoislääkärin lähetteen. Vastaus oli kyllä ja ei.

Psykologin arviosta korvaukset myönnettiin. Kyseessä oli max. 60min vastaanottoaika, jolloin korvaus oli standardi 18€. Huimaa.

Labrat otatin sairaalan laboratoriossa, koska se oli töiden kannalta helpointa. Marssin Väestöliiton lääkärin paperilähetteellä labraan ja sain tulokset parin päivän päästä kirjeitse kotiin. Lasku näytteistä seurasi perässä; 27€.

Labrareisusta ei kuitenkaan korvauksia heru, koska laskuttaja on sairaala. Korvaus tulee vain, jos yksityisen määräämät tutkimukset otetaan yksityisellä. Ahaa.. Did not know that. Enkä pystynyt arvaamaankaan, sillä sairaalan laskunkin maksoin täysimääräisenä; kokeiden hinnat, näytteen käsittelykulut ja toimistomaksu kaupan päälle. Kunnalle ei tästä julkisesta palvelusta pitäisi jäädä maksettavaa, joten olin rinnastavinani sen yksityiselle maksettuihin näytteisiin. Noh, luuloni oli erheellinen.

Mutta hei, viikonloppu kolkuttaa. Tili odottaa parin kybän Kela-palautustaan. Ehkä sillä rahalla matkataan OnniBussilla Helsinkiin, heittäydytään vitsikkäiksi ja ostetaan Aito avioliitto-heijastimet Narinkkatorin kojusta. Pistetää elämä risaseks.

tiistai 6. lokakuuta 2015

Kultainen kummius

Kummius. Kunniatehtävä. Mutta minkälainen? Kummin kristillinen kasvatusvastuu on kokenut inflaation materian maailmassa. Uskon- tai uskomattomuudenvapauden tuuppaamana kirkon rooli ihmisten elämässä on laimentunut muokaten myös kummiuteen liittyviä odotuksia. Silti lapselle useimmiten nimetään kummit, oli kyse sitten kastejuhlasta tai nimiäisistä.

Kummiksi pyytäminen perustuu omiin ystävyyssuhteisiin tai perinteiseen sukulaiskaavaan, eikä valinta ole helppo jos sopivaa ei löydy tai tarjontaa on yli äyräiden. Toiset valitsevat yksittäisiä kummeja, toiset pariskuntia. Jotkut kummittelevat ristiin. Yhteistä päätöksille lienee toive kummin läsnäolosta - joko omassa tai lapsen elämässä, useimmin molemmissa.

Eräs ystäväni sanoi kerran, että on olemassa kaasotyyppejä ja sitten on kummityyppejä. Tiedä sitten mitä ominaisuuksia hän kumpaankin liitti. Ehkä kaasotyyppi on valovoimainen ja rohkea organisoija, joka klaaraa tilanteen kuin tilanteen. Tai ehkä hän on kärsivällinen ja avulias askartelija. Kummityypissä saattaa kiteytyä maailmankatsomusten samanlaisuuden tärkeys; kelle voisit lapsesi luovuttaa kasvatettavaksi. Tai sitten pullea lompakko, lahjat ja elämysten tarjoaminen.

Kaasotyyppinä en voi henkseleitäni paukutella. Olen saanut kyseisen kunniatehtävän neljä kertaa. Niistä onnellisista pareista on kolme päätynyt eroon vuoden sisällä. Kaasonkiroukseni ollessa ilmeinen, ei pyyntöjä enää ole sadellut :D Enemmin mieltäisin itseni kummityyppiksi.

Elämääni on siunaantunut seitsemän ihanaa kummilasta - viisi reipasta poikaa, kaksi tomeraa tyttöä - ikähaitarilla 2-15 vuotta. Kummiteluvuosiin onkin heidän myötään ennättänyt mahtua kaikenlaista lapsellista. Nuppiluvun kasvaessa maallisen hyvän jakaminen on vähentynyt. Lahjominen oli esikoiskummipojan etuoikeus, vuosien myötä leipä kapenee. Se mitä haluaisin jakaa kaikille tasaisesti ja riittävästi, on aika.

Mitä kummius on ollut parhaimmillaan?

Hiekkakakkuja ja huvipuistolaitteita. Palapelejä ja trampoliinia. Yökyläilyä jouluaaton alla. Kevätjuhlia. Pajukorin punomista sokeiden lasten perheleirillä. Ekaluokkalaisen soitto ensimmäisen koulupäivän jälkeen. Kylpemistä lasten kahluualtaassa. Lukemaan opettelua. Pienin käsin askarreltu kortti. Juttelua esiteinin kanssa pojista, pussailusta ja päihteistä. Kisakatsomossa kannustamista. Keittiössä tanssimista ja paistinlastaan laulamista. Puhelimeen piippaava kuva kootusta lego-ukkelista. Falskannut vaippa ja märkä yöpaita, kun olet kukonlaulun aikaan nostanut yksivuotiaan viereesi (=päällesi?) nukkumaan. Uhmaikäisen kanssa pukemisesta vääntämistä. Nuotin vierestä laulettuja iltalauluja. Pohtimista mitä lemmikeille käy ku ne lähtee eläinten taivaaseen; "voiko niitä tippua sieltä?" Hömppäämistä, nauramista ja itkupotkuraivarit. Kaikkea sitä ja paljon muuta.

Kummin valinta on vastuullinen tehtävä. Yksi suurimmista asioista, joita lapsen puolesta valitsee. Parhaimmillaan lapsi saa aikuisen ystävän. Ihmisen, jolle kertoo asioita, joista äidin kanssa ei voi tai halua jutella. Joka jossain tilanteessa, jonain päivänä, on uskotumpi kuin oma vanhempi. Jos äitinä joskus tulee kummin ohittamaksi, voi onnitella itseään; on tehnyt hyvän valinnan.

Sitä kummius on aidoimmillaan. Yhteistä aikaa, muistoja ja yhdessä kasvamista.

Toinen toistaan opettaen.
Rakkaudella.