tiistai 23. tammikuuta 2018

Sydämestä ottaa

"Onneksi olen tehnyt tätä työtä 15 vuotta, niin tiedän pystyväni siihen." Sanat tulivat kätilön suusta, omastani. Kätilön työ ei aina ole onnellista, kauneuskin on toisinaan katsojan silmässä. Elämän suurten kysymysten edessä, surun tummien vesien äärellä on jokainen sanaton. Ja ne hetket... ..tänään ne ottavat lujempaa kuin ennen.

"Koetko, että olet nyt parempi kätilö kun itse olet synnyttänyt?" Kysymys mihin törmään usein. Vastatessani mietin, että onko traumakirurgi parempi työssään, jos on onnettomuuden seurauksena kärsinyt sirpalemurtumasta. Tarvitseeko sairastaa syöpää, että on parempi syöpähoitaja? Ei. Mutta tuohan se näkemystä.

En usko, että synnyttäneisyys parantaa kädentaitojani. Niin ikään vuorovaikutus- ja kohtaamistaitoni ovat ammatillista minääni ja kutakuinkin ennallaan. Mitä minulle tapahtui synnytyssalissa - jatkuva vauvan EKG-rekisteröinti, vuorokauden taistelu, metallisen portatiivin kalseus, mikroveret, tarjontavirhe, imukuppi, kiertynyt kiristävä napanuora, lastenlääkärin hoiteisiin kiikutettu veltto vauva - ne on subjektiivinen siviiliminän kokemus. Yhdestä synnytyksestä. Objektiivisesti tietäen, et joidenkin synnytys voi mennä niin. Se vain sattui meille. Ja siitä selvittiin. En minä sen ansiosta tee työtäni paremmin. Parhaani olen tehnyt ennenkin.

Se mikä on muuttunut, on tunnekokemus äitiyden pelkojen, odotuksen ja menetyksen kentällä. Voimattomuuden tunne elämän epäreiluuden arpoessa uhrinsa. Ennenkin ymmärsin, osasin tulkita ja tukea. Nyt YMMÄRRÄN. Niin kokonaisvaltaisesti, että rinnassa on raskas paino. Surumielisyydeksi taipuva syvä myötätunto jää viipyilemään. Seuraa mukani kotimatkan. Potilaan tarina toisensa perään leimaantuu mieleni sopukoihin ja pyörähtää pintaan aika ajoin. Jos minulla ei olisi puolentoista vuosikymmenen kokemusta työstä niin ilossa kuin surussa, jos olisin noviisikätilö, saattaisin miettiä jaksankohan tehdä tätä työtä tulevat vuosikymmenet.

Puhuin madaltuneesta herkkyyskynnyksestä lähimmille kollegoilleni. Kummilapseni äiti tunnisti asian. Aikoinaan äitiyslomalta töihin palatessaan se oli hämmentänyt häntä kuten minua nyt. Hän vahvisti sen minkä tiesin; "Se helpottaa." Ajan kanssa. Se ei tarkoita, että kyynistyisimme, vaikka emme jaa siviiliminänä kokemusmaailmaa tai ole vertaistukena. Se ei olekaan tarkoituksemme, siihen on omat verkostonsa. Teemme sen minkä parhaiten osaamme. Olemme rinnallakulkijoita. Tehtävämme on hoitaa, auttaa, ohjata, tukea, lohduttaa ja voimauttaa. Välittömästi tai välillisesti. Olla läsnä niin kuin vain kätilö voi.

sunnuntai 21. tammikuuta 2018

Arki töissä ja päiväkodissa

Arki nielaisee pyörteeseen. Päivät vilahtavat ohi, eikä pituutta ainakaan korosta keskitalven lyhyt valo. Aamut on ankeita, voi herranjestas.. Pieni leijonaneito adaptoituu uuteen rytmiin kiitettävästi. Äidille aikainen herääminen on yhtä raskasta kuin aiemminkin.


Töihin paluu on sujunut hyvin. Pidän työstä, paikasta ja porukasta, joten mikäs siellä on ollessa. Työ syö kyllä aivojen kovalevytilaa. Illalla aivokäyrä näyttää nollaa. Ajankäyttöön vallitseva elämäntilanne on sentään tuonut rotin; enää en voi jäädä roikkumaan ylitöihin, kun pieni tiitiäinen odottaa. Ikävä siivittää kotimatkaa, rinnassa riipaisee kun pikkuinen seisoo viimeisenä lapsena pihalla nojaten hoitajan jalkaan.

Hoitopäivät ovat alkaneet kuten 1v5kk aikuisten silmäterältä odottaa saattaa. Itkettää jäädä. Isommat lapset jännittää, kun niillä on vauhti päällä. Turvaa haetaan aikuisista. Unet ja ruoka maistuu vaihtelevasti. Pikkuhiljaa edetään. Ja on jo edetykin.

Kävimme päiväkodissa tutustumassa viitisen kertaa ennen hoidon alkua. Paikka on kiva. Vanha puurakennus, kodinomainen ympäristö. Hoidossa 1-4-vuotiaita lapsia on yhteensä parisenkymmentä ja hoitajia 4. Hoitopäivät aloitettiin aamupäivien 3-4h kokeiluilla. Parin viikon jälkeen siirryttiin kokonaisiin päiviin. Vakiintuneessa rytmissä kokonaiset ja puolikkaat päivät vuorottelevat. Taava on hoidossa 80%:sesti, eli tuntiperusteisessa laskutuksessa max.35 viikkotuntia (max.140t/kk) tarkoittaa kolmea kokonaista päivää ja yhtä puolikasta viikottain. Noin niinkuin keskimäärin. Kuukauden tasoitusjaksolla hoitopäivät ja vapaapäivät voivat perheen tarpeen mukaan; välillä on täydempää, väliin tulee useampi kotipäivä.

Hoitovapaat päivät leijonaneito viettää mukkilassa tai kotona etätyöskentelevän Eiran kanssa. Pieni kevennys on ihan paikallaan ja ollaan tyytyväisiä, et mukkilan avustuksella ne onnistuu. Mun työpäivien mukaan hoitopäiville tulee mittaa, kun seiskaksi jo mennään ja 16.30 vasta haetaan. Se on maaseudulla asumisen varjopuolia, et työmatkoihin saa varata aikaa. Päivä hoidossa on pitkä, yhteinen aika illalla lyhyt.

Illalla meillä ollaan väsyneitä. Iltavirkkumme energia loppuu jo 19 maissa ja nukkumassa ollaan viimeistään 19.30. Äidit koittaa haparoida jotain järkevää sillä kuuluisalla "omalla ajalla". Koomaamiseksi tuppaa menemään kun pakollisista kotihommista on selvitty. Ehkä tämä tästä kevään tullen piristyy.

Valinnanvaikeus
Ihanaa, että meillä on viikonloput. Aikaa olla kotona, olla yhdessä. Käydä viimein pulkkaostoksilla ja laskemassa pulkkamäkeä. Nukkua sen verran, et herätessään huomaa olevansa elossa. Ladata akkuja, että jaksaa taas uuden vauhtiviikon.


maanantai 1. tammikuuta 2018

Yksi mennyt, toinen tulossa

Uusi vuosi on uuden alku. Vuoden vaihtuessa seisomme uuden kodin portailla korkeajalkaiset lasit käsissämme. Raketit paukkuvat. Taava nukkuu omassa huoneessaan. Leijonaneito sulattelee unissaan alkuillan ilotulituskokemusta ja taaperokaverin kanssa leikkimistä.

Mietimme miten nopeasti aika on mennyt. Miten vuoteen sisältyi yrittämistä ja onnistumista, epäonnen hetkiä ja uudelleen ponnistamista. Miten ilon pyörteeseen sekoittui murheen sinisiä värejä. Miten saamme olla kiitollisia monesta asiasta. Taavasta, terveydestä, talosta, toisistamme. Siitä miten hyvä tiimi me omasta mielestämme ollaan.

Vuoden closure oli hyvä. Mennyt 2017 paketoitiin kauniiseen pakettiin ja hyvästeltiin haikein hymysuin. Nyt toivotetaan tervetulleeksi 2018. Vatsan pohjaa kutittaa odotus. Arkemmekin alkaa uutena ja ihmeellisenä kun huomenna mä palaan töihin ja leijonaneito aloittaa päivähoidossa. Jännää! (Varsinkin aamuheräämiset, jotka ei ole mun eikä Taavan juttu..) 

Alkavaan vuoteen kohdistuu toiveita, odotuksia. Vuoden päästä tiedämme millä värein tuleva 365 päivää sävytettiin. Siihen asti koitan elää kuluvassa päivässä, makustella käsillä olevia hetkiä ja noudattaa isoisoäitini sanontaa:

"On kuin on, käy kuin käy."