maanantai 31. elokuuta 2015

Tuumauspaussi puskista

Niin se aina yllättää pienen ihmisen. Tuumauspaussin tarve. Niin kävi mullekin pari viikkoa sitten.

Introna sen verran, että olen aiemmin ollut aika kova tyttö tekemään töitä. Oli aika kun töitä tehtiin monen tärkeänkin asian kustannuksella. Sellaiset pienet seikat kuten sosiaalinen elämä kituutteli työn varjoissa. Parisen vuotta sitten tilanne muuttui. Työ vaihtui, sosiaalinen elämä rikastui, rakastui. Ja taas työ vaihtui.

Työni ja työkaverini olivat ja ovat ihania. Stressiltä ja suorituspaineelta en voinut kuitenkaan välttyä. Halusin osata hommani alusta asti, annoin hyvin vähän itselleni tilaa erehtyä. En osannut tai osaa pysähtyä. Kunnolla. Työpäivät jaksoin draivilla, kotona olin uupunut. Eikä tilannetta parantanut työpaikallani kuuluisiksi muodostuneet sisäilmaongelmat.

Lomalla akkujen latauduttua tunsin viimein saaneen aaltoilevan kierteeni katki. Työtä tasapainotti monenmoiset siviilipuolen ohjelmat, kummilapset, harrastukset, talon etsinnät ja tulevat perhesuunnitelmat. Asiat olivat löytäneet tasapainonsa, paikkansa ja oikeat mittasuhteensa. Öisin nukuin ja odottelin rauhallisin mielin päiviä tulevia.

Kunnes.. eräänä päivänä olin juossut kokouksissa ja sitten se iski; jäätävän huono olo, pyörrytys, hengenahdistus, ylävatsakipu, päänsärky. En ajatellut selkeästi. Tykytti. Pulssi huiteli yli sadan ja verenpainemittari piiputti punaista. Alkoi jo pelottaa, notta koska päästä poksahtaa joku verisuoni. Taksilla Terveystaloon. Labrat ok, EKG ok. Syy selittämätön.

Päivä saikkua. Seuraavana päivänä pyörrytys ja päänsärky olivat tallella. Verenpaine sen sijaan laskenut poikkeuksellisen matalaksi; yläpaine oli 100 yksikköä matalampi kuin ed.päivänä. Pulssi lompsotti sekin verkkaiseen tahtiin. Jännittävää.. Syytä ei tiedetä. Epäilyt kallistuvat sympaattisen hermoston yliaktivoitumiseen ja voimakkaaseen pitkäkestoisen kuormituksen purkautumiseen. Suomeksi; jonkin-sorttiseen-paniikkikohtauksen-tyyppiseen-tilaan.

Kohtauksen jälkeen olen ollut väsynyt, mut muuten kaikki on palautunut normaaliksi. Mitä nyt viikonloppuna sairastuin flussaan. Minä, joka avantouimarina sairastelen harvoin. Vähän jännittää, ettei kehoni vaan alkaisi väsyä nyt, kun sitä kohtaa suurimmat odotukset. Tyytyväinen olin kuitenkin siitä, että kummallisuudet tulivat normaalitilanteessa, ennen hoitoja. Jos hoidot olisivat olleet päällä, olisivat ne joutuneet syntipukiksi. Se olisi ollut omiaan lisäämään hoitoihin liittyvää jännitystä.

Kohtauksen jälkeen olen taas miettinyt. Punninnut, pohtinut. Näin videon joka puhutti minua: Relax, Breathe and #LetGo


Ihanat, viisaat naiset <3

Päätin taas hidastaa. Kunnolla. Käydä joogassa, värittää, kulkea metsässä, nähdä ystäviä, lukea dekkaria. Olla. Lötköillä hunajateen kera sängynpohjalla parantelemassa flunssaa vielä yhden päivän. Huomisen.

Tänään alkoi vuoto.
Keskiviikkona alkaa letrotsolit.
Ja sitte taas mennään. Sillee varovasti - tiedostaen.

perjantai 28. elokuuta 2015

The Donor

Luovutusneuvonta hoitajan vastaanotolla. Kertakaikkisen hyvä tapaaminen. Tapaamisella puhuttiin vanhemmuudesta, tukiverkosta ja meistä perheenä. Toiveistamme ja peloistamme. Käytiin läpi pakollinen juridiikka, oikeudet ja velvollisuudet. Annettiin meidän toiveraamit luovuttajasta ja kuultiin klinikan luovutuskäytännöistä. Poistuimme mukanamme esitteet myös adoptiosta ja lapsettomien yhdistyksestä Simpukasta. Kattava skaala kompaktisti reilussa tunnissa.

Oli mukava kuulla kuinka tarkan seulan läpi Väestöliitto luovuttajansa valitsee. On haastattelut, neuvonnat ja testit. Niin sperman laadulle kuin infektioidenkin varalle. Byrokratian tarkkuus loi turvaa. Kuten myös tieto, että kohdallamme luovutukseen käytetään vain sellaisia sukusoluja, joissa luovuttaja on kieltänyt juridisen vanhemmuuden vahvistamisen. Ei sillä, vanhemmuuden mahdollinen vahvistus on aina synnyttäjästä kiinni, mutta siitä huolimatta - näinä lakimuutosten aikoina, joissa isyyslaki miehen kohdalla vahvistuu - haluamme "sijoituksemme" olevan täysin riskitön.


Tarkkaa detalji-listaa emme donorin suhteen tehneet. Toiveet kallistuivat ristivärisestä vaaleaan. Tummat suklaasilmät karsimme pois, sillä tummat vahvat piirteet voivat olla dominoivat ja olisi mukavaa, jos perheemme ei näyttäsi eri puusta veistetystä. Miehellä olisi hyvä olla mittaa ja skandinaavinen perimä. Siinä ne. Miten toiveet toteutuivat? 75%sti. Pituus jäi alle sadanseitsämänkymmenen. Hmm.. olimme eettisen ongelman äärellä. Onko eettisesti väärin olla ronkeli tässä tilanteessa? Olemmeko kamalia pinnallisia pituusrasisteja jos kieltäydymme? Entä jos hän "ei vaan tunnu oikealta"?

Tuntui kurjalta ajatus kieltäytymisestä, mut jostain syystä suostuminenkaan ei tuntunut hyvältä. Ajattelimme luonnonlakia. Sitä miten vapailla markkinoilla valitsisimme. Ketä keräisi katseemme. Siinä pituudella on vaikutusta. Luonnon omassa karsinnassa luovuttaja ei todennäköisesti tulisi kummankaan valitsemaksi. Valitettavasti. Päädyimme antamaan kiusalliset pakit luovuttajalle. Tuntui ikävältä. Kuin olisi kieltäytynyt lähtemästä ensitreffeille suloisen naapurin pojan kanssa.

Klinikka ja labra lupasivat katsoa toista luovuttajaa. Etsintää rajoitti hieman se, että toiveenamme on puolisisarusvaraus. Haluaisimme lapsemme olevan biologista sukua toisilleen, jos mahdollista. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että jos meistä molemmat aikanaan synnyttää, tulisi luovuttajan olla sama. Koska emme ole naimisissa, varauksemme vie tällä hetkellä 2 perhepaikkaa viiden kiintiöstä. Olkia pitäisi myös olla riittävästi ja niillä käyttöikää jäljellä.

Etsinnän tuloksena luovuttaja kasvoi 10 sentillä. Teimme varauksen ja sovimme, että seuraavalla vastaanottokäynnillä hoidamme paperityöt ja virallisen puolisisarusvarauksen Eiralle. Mulle olkia tarpeen mukaan ja tulevaisuutta varten Eiralle 6 pakkaseen. Säilytyssopimus 3 vuotta.

Ettei vaan kohta alkais tulla kiire..? :D

torstai 20. elokuuta 2015

Täyspäisiksi todetut

Psykologin lausunto tuli tänään postissa. Jännä lukea asioita itsestään, jännä huomata mitkä lauseet on poimittu ja miten ne on tulkittu. Psykologin käynti oli kokemuksena neutraali. Ilmapiiri oli hyvä ja rohkaiseva. Silti olisin odottanut jotain.. ..enemmän.

Psykologilla käyminen on aiemmin tavallaan kiehtonut minua. Olen sitä mieltä, että se tekisi hyvää kaikille. Kunhan olisi käytettävssä siihen vaadittava aika ja raha. Siksi kai odotin jotain ajatusmaailmaa mullistavaa, uutta ihmeellistä ahaa-elämystä. En pelkkää läpihuutojuttua, vaikka käytännössä se sellainen usein onkin.

Vastaanotto pyöri aika paljon peruselementtejen ympärillä; elämäntilanteemme, mitä ajattelemme vanhemmuudesta tai miehen roolista, millainen historia identiteeteillämme on. Jotkut kysymykset olivat varsin heterosuuntautuneita; ajattelimmeko kertoa lahjasolutaustasta ja tunteeko toinen vierautta, kun lapsessa ei ole hänen biologista perimää? Hmm.. Relevantteja ja ehkä heterosuhteessa joskus kipeitäkin kysymyksiä. Naisparille sen sijaan? No 1+1 on lyhyelläkin matikalla vain 2. Naisgeeneillä 3:tta ei tule. Eikö silloin kertominen ole aika luonnollista?

Joskus mietin, että ostosiemen on mutkaton ja vähän itsekeskeinenkin ratkaisu. Turvaammehan sillä oman kahdenkeskisen vanhemmuutemme ja pesemme kätemme siitä vastuusta, että missä vaiheessa kerrotaan ja mitä. On varsin vaivatonta tokaista "Äidit sai vauvansiemenen lääkäriltä. Joku kiltti setä on niitä lääkärille vienyt ja kun olet aikuinen, voit kysyä lääkäriltä kuka se oli. Jos haluat." Kumpi sitten on parempi; tunnettu luovuttaja läheltä vai tuntematon kaukaa, mahdollisesti toisesta maasta? Molempi parempi, ei voi tietää. Nyt pelataan korteilla, jotka on jaettu.

Yksi asia, jota en ollut osannut itse ajatella; luovutuksen ja lapsen täysikäisyyden välillä on PITKÄ aika. Mitä tahansa voi tapahtua sinä aikana. Siis mitä tahansa. Jos parinkymmenen vuoden päästä lapsi VALVIRAn numerolla pyytää luovuttajan tiedot, ei todellisuus ehkä kohtaakaan mielikuvia. Luovuttaja ei välttämättä olekaan se kalastava ja urheilullinen 40v unelmaisä, jota kuvaa lapsi on saattanut mieleensä kuvittaa.

Saattaa olla, että luovuttaja on luovutushetkellä ollut 45-vuotias. Jos lahjasolun säilytysaika lähenisi loppuaan ja ne käytettäisiin 14 vuotta luovutushetken jälkeen.. lyhyt matikka? Luovuttaja 60v, kun lapsi syntyy. Täysi-ikäisyyden kynnyksellä 78-vuotias seniori. Tai ehkei hän olekaan ikämies. Ehkei hän ole mies enää ollenkaan. Ehkä hän on transsukupuoliprosessin läpi käynyt nainen. 30 vuotta luovuttajan elämässä on pitkä aika. Siinäkin ihan ajatuksen aihetta.

Tulevaisuudesta nyt kuitenkin paluu tähän päivään. Päivän anti oli kirjeen viimeinen lause; "Edellä olevan perusteella en näe mitään estettä Ruskan ja Eiran lahjasoluhoidolle."

Nih. Näillä korteilla mennään :)

lauantai 15. elokuuta 2015

Ensikäynti ja alkutohinat

Ensikäynti Väestöliitolla on takana. Sen verran sutjakkaasti kaikki eteni, että tässä sitä nyt ihmetellään, notta siinäkö se.

Täytin ennen vastaanottoa 57 kohtaisen sähköisen esitietolomakkeen. Paneuduin siihen hartaudella, ylistin elämäntapojani (kuten asianyhteyteen sopi), kuvasin aiemman lapsettomuusanamneesini ja luettelin kierrot viimeisen puolen vuoden ajalta. Vastaanotolla sitten sainkin kommentin, että tiedoissa on jo kirjattuna kutakuinkin kaikki, mitä heidän piti ensikäynnillä kysyä. Aikaa säästyi, näppärää.

Ensikäynti oli todella hyvä kokemus. Vastaanottotilat olivat valoisia ja viihtyisiä. Käytävä oli hiljainen. Toisia jännittyneenä kengänkärkiään tuijottelevia pareja ei näkynyt. Lääkäri oli sympaattinen, ilmapiiri rohkaiseva ja perhekysymyksiä käsiteltiin neutraalisti. Meistä oltiin aidosti kiinnostuneita, eikä missään kohtaa tullut vaivaantunut olo. Toki olimme itsekin valmistautuneet ja käsitelleet asiaa jo aika pitkälle etukäteen.

Plussa oli se, että kun molemmilla - lääkärillä ja meillä - oli aikaa ja kiertoni kohillaan, niin gyn-/aukiolotutkimukset tehtiin siinä samalla kertaa. En tosin ollut valmistautunut ennakoivalla kipulääkkeellä, mutta ei se pahemmin haitannut. Poistuimme mukanamme selvät sävelet: hoitosuostumus, pino ohjeita luovutetuilla siittiöillä tehtävistä hoidoista, lähete labraan (TSH, prolaktiini) ja psykologille sekä aika luovutusneuvontaan. Kun labrat on otettu ja vihreä valo saatu sekä hoitajalta että psykologilta, niin seuraavassa kierrossa voidaan lähteä inseminaatioon. 

Iltalukemista

Jos jotain negatiivista tarvitsee keksiä, niin se oli aukiolotutkimuksesta seurannut hartiapistos. Pirullinen sellainen; kävellessä oli olo kuin seiväs olisi työntynyt oikean epäkkään alta. Alkoi toispuoleisena n. tunti tutkimuksen jälkeen ja kesti illan. Pistos helpotti nopeasti makuulla, joten loppuilta meni pötkötellessä ja seuraavana päivänä vaiva oli poissa.

Positiivinen yllätys sen sijaan oli, että alkututkimuksista saan Kela-korvaukset, samoin psykologikäynnistämme ja lääkkeistä. Keskustelin lääkärin kanssa myös korvausten mahdollisuudesta jatkossa. Hän ajatteli että anamneesillani ja erillisellä lausunnolla niitä voisi koittaa hakea Kelasta inseminaation jälkeen, sillä lapsettomuuteni syy ei ole pelkästään sosiaalinen. Olisinhan todennäköisesti saman hoidon tarpeessa heterosuhteessakin - poislukien luovutetut sukusolut. Koittaa voi hakea, se on eri asia tullaanko niitä Kuopion pääkallopaikalta koskaan myöntämään. Mietitään hakemista kun se on ajankohtaista. Ei korvaukset tietenkään mikään kynnyskysymys ole, mutta pidemmän päälle isossa laskussa jokainen ropo olisi eteenpäin.

Mieleenpainuva oli lääkärin lausahdus lähtiessä; "Olen iloinen, että saan olla mukana tässä teidän projektissa." Voiko paremmalla mielellä ensikäynniltä poistua? :)

keskiviikko 12. elokuuta 2015

Rahalla saa ja hevosella pääsee

Kun päätös raskauden tavoittelusta on tehty, on aika katsastaa vaihtoehdot. Molemmat Eiran kanssa koemme raskauden ja synnytyksen luonnolliseksi osaksi omaa minäkuvaa, molemmilla on siihen tietynlainen sisäinen kaipuu. Iän vuoksi päädyimme aloittamaan minusta, sillä olenhan Eiraa 5 vuotta vanhempi. Sitten vielä puutuva pala: hoitopaikka.

Perehdyin mielenkiinnolla eri lapsettomuusklinikoiden tarjontaan ja siihen miten itsellisiä naisia tai naispareja julkisella hoidetaan. Ja hoidetaanhan niitä; kun kriteerit täyttyvät. Käytännössä sen osoitus usein tarkoittaa vuoden aktiivihoitoja yksityisellä. Vuoden jälkeen saa lähetteen, sen jälkeen pääsee jonoon. Jonoon joka helposti on puolisen vuotta ja ylikin. Vuoden odotuksen ja hoitojen jälkeen moniko jatkaa odotusta?

Ohuesti hämmästelen sitä, että yksityisellä toteutunut hedelmöityshoito lääkkeineen rinnastetaan kestollisesti heterosuhteessa ehkäisyttä olemiseen. Eikä sillä, toki jotkut heteroparit lempimispuuhissaan alusta asti pyrkivätkin yhtäläiseen nappiajoitukseen kuin aktiivihoidoissa. Silti. Toinen ihmetyksen aihe on se, ettei koti-inseminaatioita lasketa. Ollenkaan. "Koska sille ei ole muuta näyttöä kuin hoidettavan sana." Aivan. Ja heterosuhteissahan asia on toisin..?

Entä jos syy on medikaalinen? Itsellä viiden vuoden takaisessa anamneesissa on yli puolentoistavuoden jakso, jossa heteroliitossa raskaus oli tervetullut. Oli, vaan ei tullut. Ei tulleet edes kuukautiset kuin joskus ja jouluna. Kierrot saatiin Teroluteilla lähes normaalin rajoihin. LH-testit? Negaa kaikki. Eli lyhellä matikalla en ole helpoimmin raskautuvaa sorttia. Siitä huolimatta lapsettomuuteni syy on sosiaalinen. Seurustelenhan naisen kanssa.

Vaikka julkinen sektori olisi minua 5 vuotta sitten mukisematta hoitanut, niin nyt se on pois laskuista. Jäljelle jää yksityiset, joita kaupungissamme on 3. Millä perusteella  valintamme tehtiin? Toki tsekattiin hinnastot ja seurattiin minkälaista palautetta on ollut liikkeellä sekä minkälaista kokemusta kullakin klinikalla on. Loppupeleissä ratkaiseva ero oli niinkin maallinen kuin sijainti. Tulevan raavamisen kannalta on käytännöllistä valita Väestöliiton klinikka työpaikan läheisyydestä.

Kun saimme tartuttua luuriin, alkoi kaikki edetä sutjakkaasti. Ajan olisi saanut jo seuraavalle päivälle. Vastaanotto oli alusta asti lämmin, asiantunteva ja myötäelävä. Ei odotusta, ei kummastelua, ei selittelyä.

Joka pennin väärti.

maanantai 10. elokuuta 2015

Stressiä stressistä

Raskaustoive. Terveelliset elämäntavat. Ruokavalio, liikunta, stressittömyys, uni. Vitamiinit ja foolihappolisä. Paino ja päihteettömyys. Check, check, check. Moneen asiaan kiinnitin huomiota ennen kuin edes suunnittelimme tositoimiin ryhtymistä. Elämäntavat, ruokavalio, BMI, tupakoimattomuus ja liikunta olivat reilassa jo entuudestaan. Jo alkukeväällä aloin pitää kirjaa LH-testeistä. Foolihapon aloitin 2kk ennen hedelmöityshoitoihin hakeutumista.

Yksi asia pysyy kuitenkin tiukassa: stressaus. En koe stressaavani pikkuasioista, mutta ennakointiin ja pohtimiseen taipuvaisena ihmisenä myös stressi kuuluu arkeeni. Stressin syyt ovat tavanomaiset; arjen kiire, melko uusi työ, syksyllä alkava lisäkoulutus, suoriutumispaineet, itseen liittyvät odotukset sekä siviili- että työelämässä. Hyvän puhtia antavan stressin ja huonon ahdistavan stressin raja on häilyvä. Stressaan ajoin siinä määrin, että se vaikuttaa nukkumiseen. Uneni on pinnallista, herään öisin miettimään asioita. Stressaan sitä, etten saa nukuttua. Stressaan stressiä. Oravanpyörä on valmis.

Kesäloma onneksi katkaisi kierteen. Nukuimme lähemmäs 10h yöunia ja siihen ajoin vielä päikkärit päälle. Latasin akut. Kirjaimellisesti. Siinä maailman kirkastuttua mietin, että nyt on aika alkaa tehdä aktiivisesti töitä stressin hillitsemiseksi, sillä krooninen stressi ei ainakaan tule parantamaan raskautumisen todennäköisyyttä. Onko stressin vähentäminen helpommin sanottu kuin tehty? On. Mutta aina kannattaa yrittää.

Ensin ajattelin aloittaa joogaharrastuksen, joten osallistuin puistojoogaan, mitä kesällä järjestettiin kotikaupungissani maksutta. Nurtsilla tasapainoillessani koin olevani pihalla, eikä se johtunut pelkästään puistosta tai hennosta vesisateesta. Asanat menivät nopeatempoisesti yli hilserajan ja kaipasin jonkinlaista ”Joogaa jäykille ja hidasälyisille”-ryhmää. Vaikka sisäinen joogini ei kokenutkaan valaistusta, en ole vielä luovuttamassa, vaan suuntaan seuraavaksi testaamaan rentouttavaa Yin joogaa. Lisäksi kirjauduin työnantajan tarjoamalle Mindfullness-kurssille saadakseni apuvälineitä mielessäni kehää kiertävien ajatusten käsittelyyn. Kurssi on verkossa, joten käydään sitä läpi nyt yhdessä Eiran kanssa. Hankin myös aikuisten värityskirjan ja rivin puuvärejä. Nopeana stressinpoistajana se toimii; värityskirjan tuhertaminen on näpsäkkä tapa saada ajatukset rauhoittumaan – ainakin hetkellisesti.


Uusiin konsteihin kannatti panostaa, sillä niistä on ollut apua. Tai sitten ne vähintään toimivat plasebona, kun uskon niihin. Vanhassa kuitenkin vara paras. Yksi nimittäin on ollut  - ja on - ylitse muiden: luonto. Sen totesin taas eilen, kun olimme patikoimassa läheisessä kansallispuistossa. Imin itseeni suopursun tuoksua, väistelin lämmöstä nauttivia sisiliskoja ja ihastelin järvenpinnasta heijastuvaa sinitavasta. Hymyilin, olin levollinen. Kuten aina metsässä ollessani. Metsä eläimineen, kasveineen ja vesistöineen yksinkertaisesti lumoaa. Toimii.

Elämää kansallispuistolla
Totta on se, ettei oikeaa vastausta ole. Stressin kokeminen ja vähentäminen on yksilöllistä. Siinä missä Eira kaupungin kasvattina rentoutuu kirppareita kiertämällä, minä maalaistyttönä rakastan pitkospuiden natinaa. Parhautta molempien mielestä on kuitenkin se, kun tehdään yhdessä – hypistellään hyllyjen välissä tai kannetaan eväsreppua vuorotellen. Nauretaan ja hupsutellaan. Avainta täydelliseen stressittömyyteen en ole löytänyt. Hyvänä ensiaskeleena pidän päätöstä järjestää kiireen keskeltä aikaa sellaiselle tekemiselle, joka on itselle kaikkein mieluisinta. Huolehtia itsestään. Ja olla keräämättä stressikierroksia siitä, jos ajoin tuntee stressiä


lauantai 8. elokuuta 2015

Haikara hakusessa

Naispari. Kaksi äitiyttä tikittävää biologista kelloa. Elääkkö kahden aikuisen elämää vai kasvattaako perhe? Eiran kanssa alusta asti kallistuttiiin viimeisimpään, vaikka molemmat ovat sitäkin mieltä, että itsellinen, lapseton elämä on täyttä ja rikasta sellaisenaan.

Lapsen hankinta vaatii suunnittelua, sillä - kumma kyllä - raskaus ei ota alkaakseen vaikka ehkäisyä ei olisi käytetty vuosikausiin. Vaikka yllätysraskaus ei olekaan mahdollinen, on naispari siitä onnellisessa asemassa, että konstit on monet. Voidaan etsiä luonnikkaasti asioihin suhtautuvaa luovuttajaa vaikkapa Setan keskustelupalstojen kautta tai omasta tuttavapiiristä. Voidaan pokata potentiaalinen ori kapakasta tai päätyä ostosiemeneen yksityisellä klinikalla. Jokaisella vaihtoehdolla lie puolensa, joten niitä Eiran kanssa pohdittiin.

Kunnaksen Herra Haikara @ Hullunkurinen Lintukirja
Baaripoka oli helpoin pudottaa pois laskuista. Ei kumpikaan ole halukas lähtemään luomuhedelmöitykseen suhteen ulkopuolelle. Lisäksi siitä jäisi käteen likainen huijari fiilis, epätietoisuus ja messevä juridinen paperisotku syntymän jälkeen adoptioprosessiin lähdettäessä.

Luovuttaja ilmoituksen tai keskustelupalstan kautta? Suurisydämisiä ihmisiä, joilla on vilpitön halu auttaa. Valinta sopii monelle. Meidän ajatuksissa tuntemattomaan ja kuitenkin tiedettyyn luovuttajaan liittyi sen verran epävarmuustekijöitä, että hylkäsimme vaihtoehdon.


Tuttu luovuttaja. Skannasimme laajahkon tuttavapiirimme miehet. Seula oli tiukka.

Terve ja täysjärkinen. (Ainakin tiedettävästi.) Luovuttajasta emme olisi tekemässä isää, mutta emme myöskään sitoudu salaamaan asiaa. Lapsella on oikeus tietää taustansa jos hän niin itse haluaa. Luovuttajan psyyke pitäisi siis kestää epävarmuutta vuosia. On valmis avaamaan lapsellekin ovensa, mutta ei vaadi oikeuksiaan. Ymmärtää minun ja Eiran olevan lapsen vanhemmat, mutta on myös omassa roolissaan läsnä, jos lapsi sitä joskus vuosien saatossa kaipaisi.

Sinkku. Emme halua, että luovutuksesta aiheutuu ikäviä tunnepitoisia lieveilmiöitä luovuttajan parisuhteelle tai kumppanille.

Mielellään omia aiempia lapsia. Jos meille mahdollisesti syntyvä lapsi olisi luovuttajan ainokainen, saattaisi ajan myötä herätä sellaisia "ainoa perillinen" ajatuksia, joita ei osaa ennakoida. Se saattaisi olla raskasta, kaikille osapuolille.

Hetero. Olemme sen verran konservatiivisia, että uskomme kahden vanhemman perheeseen. Homomiehen tai miesparin kanssa lastenhankinta voi yltää yllättäviin tunnemomentteihin ja vanhemmuussotkuihin, joten emme itse olleet valmiina siihen liittyviin riskeihin. Uskon apilaperheen olevan joillekin paras ja ainoa oikea valinta. Ihailen heidän avoimuuttaan, vaikka me tavoittelemmekin toisenlaista ratkaisua.

Alkuun ajattelimme ristiinluovutusta. Eiran tutulta minulle ja minun tutultani hänelle. Näin pystyisimme vähentämään keskinäisen ulkopuolisuudentunteen riskiä. Sanomattakin on selvää, että riski on, jos luovutuksen tekisi synnyttäjän paras ystävä.

Eiran kanssa toisaalta toivoisimme, että lapsillamme olisi samaa biologista perimää. Jos meistä molemmat ajallaan synnyttää, tarvitsee yhteisen perimän tulla luovuttajan puolelta. Näin ollen ristikkäisyys olisi osin poissuljettu ja luovuttajan pitäisi olla valmis sitoutumaan luovutukseen myös tulevaisuudessa.

Siinä ne suurimmat. Kuinka moni läpäisi seulan? Yksi. Samainen potentitaali, joka omasta tahdostaan tarjoutui tehtävään empimättä. Ennen kuin asia tuli ajankohtaiseksi, oli hänkin seurustelusuhteeseen päätynyt. Luovutuksesta on tyttöystävänsä kanssa puhunut ja homma molemmille ok. Ainakin tänään ja tässä. Emme vaan voi olla miettimättä; entä jos lapsenteko venyy? Entä kun raskaus on ilmeinen ja lapsi syntyy? Entä kun sisaruksen hankinta tulee ajankohtaiseksi? Jos ja jos. Hmm..

Kun edellä mainitut vaihtoehdot karsiutuvat pois, jäljelle jää: lapsettomuusklinikka. Julkisen sektorin palveluja tarjotaan naispareille hyvin rajoitetusti. Suunta siis olisi yksityinen. Vaihtoehtona selkeä. Kaikessa byrokratiassaan turvallinen. Kallis. 

Kaikkea ei kuitenkaan mitata rahassa. Jos säästöjä ei raaskisi tähän projektiin polttaa, niin mihin sitten?