sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Kimalaisen koti on sydämen muotoinen

Tapahtuipa männä viikolla sellainen käänne, et oppositiopyristelystäni huolimatta buukkasin itseni ultraan. Plussasta asti vaivanani ovat nimittäin olleet päivittäiset kuukautiskiputuntemukset. Koska tuntemukset ovat normaaleja eikä vuotoa ollut, en alkuun kantanut siitä huolta. En, vaikka kipuilua oli siinä määrin, et iltaisin tuli mentyä nukkumaan lämpimän viljapussin kera. Kun siihen kylkeen kasvoi toistuva pisto kohdun toisella sivulla, oli mielikuva kohdunulkoisesta raskaudesta valmis. Ehkäpä olisin saattanut malttaa mieleni, ellemme olisi uudenvuoden päivänä suuntaamassa mökille pohjoiseen. Kauhukuva repeävästä munatorvesta ja vatsaontelonsisäisestä verenvuodosta sai pontta, kun mökkiä lähimpänä oleva sairaalakin on 250km päässä.

Ultraäänessä ei onneksi ollut viitteitä extrauterina-raskauteen. Kohdun sivuilla ei havaittu poikkeavaa, joten pistokipu lie normaalia venymisestä johtuvaa kannatinkipua tai sitten suolistoperäistä. Huh. Kohtu sen sijaan kuvautui sydämenmallisena. Muutama vuosi sitten uä-hoitaja-kollegani kanssa diagnosoin itseltäni herttamaisen kohdun. Kohtuni on sironsorttinen, joten silloin täyttä varmuutta ei "tyhjällä kohdulla"  ilman lisätutkimuksia saavutettu. Nyt kohdun pyöristyessä herttamaisuus oli havaittavissa helposti. Se osaltaan selittänee jatkuvat supistustuntemukset.



Herttamainen kohtu
Toisaalta on helpottavaa tietää kipuilun taustatekijöitä, toisaalta ei. Herttamaisen/ kaksiosaisen kohdun tiedetään vaikeuttavan raskaaksi tulemista ja altistavan keskenmenoille, tarjontavirheille sekä ennenaikaisuudelle. Näistä haasteista ensimmäinen on suurinpana voitettu, kolme viimeisintä jää kummittelemaan.. Onnekseni kohdussa ei todettu kohtuontelon puolittavaa väliseinää, vain pelkkä herttamaisuus. Uskoakseni se vähentää riskejä jo huomattavasti. Kipuilusta aiheutuvan mietityksen kanssa on opittava olemaan, koittaen olla murehtimatta kaikkia mahdollisia ja mahdottomia etukäteen. Se käykö niin tai näin, ei kuitenkaan ole käsissäni. Ehkäpä jompi kumpi - kipuilu tai huoli tai hyvällä tuurilla molemmat - helpottaa ajan kanssa.

"Kimalainen"
Ja entä tutkimuksen päähenkilö? Siellä Hän oli. Paikallaan. Yksin. Pienenä, sisukkaana, sydän sykkivänä <3 Pyöreässä muodossaan Eiran mielestä kimalaista muistuttaen. Luonnikkaasti aloimme häntä sitten kimalaiseksi kutsua, kun muutakaan ei ollut mietittynä. Saas nähdä keksimmekö toista nimitystä vai jääkö hän suloiseksi surisijaksi raskauden päättymiseen saakka.

Tänään hän on Kimalainen. Pikkuinen pörriäinen, joka majailee sydämen muotoisessa pesässään <3


keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Joulun taikaa

Kiire. Kiire. Kiire. Se leimaa aikuisten joulunalusaikaa. Taika unohtuu. Ei katoa, jää sivuun. Tänäkin vuonna etelän leuto keli on omiaan laimentamaan joulun odotusta. Joulu, huomenna jo?

Vaan aina sen loppupeleissä löytää. Joulumielen, sen tunteen. Puoliskon askartelemasta yllärijoulukalenterista. Kuusen palloja metsästävästä kissasta. Seitsämän kummilapsen tontuntouhuista ja joulun odotuksesta. Työpaikan keittiössä paistetuista tortuista ja yhteisestä jouluhetkestä herkkuineen.

Yöllä aiomme hiipiä perinteisesti pienen kylän hautausmaalle sytyttämään kynttilät isovanhempieni haudalle, salamatkustajana mukanamme suvun tuorein elämänsilmu. Siihen päälle joulusauna ja puhtaat lakanat. Yöpöydällä ystäväni lähettämä joulukirje odottamassa aattoaamun avaamistaan.

Kokkailua, kirkko ja kuusentuoksua. Aikaa läheisille. Tämä joulu on sydämiä täynnä <3

perjantai 18. joulukuuta 2015

Lapseton raskautuu

Lapsettoman alkuraskaus on pelkoja täynnä. Luonnollisesti. Kun kerran joku luonnolliseksi tarkoitettu asia on muuttunut projektiksi - tavoitteeksi, työksi - ei pieni mieli uskalla ajatella raskaudenkaan onnistuvan itsellään. Miten sitten määrirellään lapsettomuus, kuka kokee olevansa lapseton? Keitä he ovat?

Lapsettomuuteen ei mielestäni ole kriteereitä. Toki on olemassa esim. maaginen vuoden yrityksen normaaliraja, mutta olo lapsettomuudesta tulee sydämestä. Toisille olo kasvaa nopeammin. Toiset koittavat venyttää sitä mahdollisimman pitkälle kuin toivoen, ettei murhetta tarvitsisi tunnustaa edes itselleen. Kokemukseni on, että esim Simpukan toimintaan lähdetään varsin myöhään. Jotkut aprikoivat ovatko "tarpeeksi lapsettomia" jos takana on vasta 1 epäonnistunut IVF-kierros. Kun viimein toimintaan osallistutaan, on reaktio usein "miksemme tehneet tätä aiemmin?" Vertaistuki on arvossaan vertaa vailla.

Itse lähdin meidän projektiin jo valmiiksi lapsettomin sydämin. Mieleen palasi viiden vuoden takainen epävarmuus ja mietteet. Silloinen vajaa kahden vuoden periodi odotusta, hämmästystä, pettymystä ja minäkuvan muokkausta. Eihän kaksi vuotta ole sama kuin viisi tai kymmenen. Siinä ajassa ehtii kuitenkin kelaan kaikenlaista. Kasvaa puolittain lapsettomaksi. Ja kun ennen maaliviivaa aviopuoliso muuttui ystäväksi, olikin kolmenkybän kynnyksellä päästettävä irti lapsihaaveista. Vaihdettava kurssia. Aloitettava opiskelun siivittämä itsellinen elämä. Päätettävä nauttia niistä ihanista lapsista joita elämääni olin saanut. Ajatusten sopukoissa mahdollisuus: Sitten joskus - joskus voin vielä mieleni muuttaa.

Joskus tuli nopeammin kuin kuvittelinkaan. Biologinen juna ei puksuttaisi ikuisuuksiin, luonto pistää sen himmaamaan. Kun saavuttaa iän, missä tilastolliset hedelmällisyyskäyrät kääntyvät syöksylaskuun, oltiin omassa elämässä taas samojen kysymysten äärellä. Kasvaneena. Lapsettomaksi kypsyneenä.

Kynnyksen ylityksen jälkeen kaikki tapahtui hämmentävän nopeasti. Kesäinen ensikäynti, kolme kuukautta unisten munasarjojen aktiivista herättelyä, yksi onnistunut ajoitus ja plussa. En usko tätä vieläkään. On kertakaikkisen hölmöä kokea olevansa lapseton ja raskaana - tai ainakin melkein molempia. Loppupeleissä raskaushan alkoi silmänräpäyksessä vastoin olettamuksia ja todennäköisyyksiä. Mieli oli niin virittynyt erilaiseen taistoon, et sen kelkkaa on hankala kääntää. Vaikea uskoa, vaikeampi luottaa.

Yksi on nähty: nallekarkeilla ei ole ollut taipumus mennä tasan. Koskaan. Jos kilon pussista mulle tällä kertaa kuitenkin riittäisi yksi vihreä, yksi punainen ja kaksi valkoista, en enempää voisi toivoa.

lauantai 12. joulukuuta 2015

Kela kuittaa

Hedelmöityshoitojen kustannukset ja oikeus julkiseen terveydenhuoltoon (tai oikeastaan sen puuttuminen) puhuttuttaa naispareja ja itsellisiä naisia. Toivon mukaan tähän oltaisiin saamassa parannusta, mutta tänä päivänä niin kauan kuin lapuissa päällimmäinen jälkikasvuttomuuden syy on N97.8 Sosiaalinen lapsettomuus, ei Kansaneläkelaitos ole tukeaan tarjoamassa. Nykyinen hedelmöityshoitolaki mahdollistaa tulkinnan, jonka perusteella tukea ja oikeus julkisten palvelujen käyttöön saadaan 12 terveydenhuollossa toteutuneen yrityskerran jälkeen, ellei muita terveydellisiä perusteita raskauden avittamiselle ole. Ensimmäisen vuoden - ja ylikin - saa siinä tapauksessa kustantaa omasta pussista.

Käytännöt Kela-korvausten suhteen vaihtelelevat kuitenkin jonkin verran. Eniten variaatiota tuntuu olevan siinä maksetaanko hoitoon liittyvät lääkkeet kokonaan itse vai kirjoitetaanko niitä "Sairauden hoitoon", jolloin apteekissa oston yhteydessä saa suorakorvauksen. Korvaus lääkkeistä olisi mielestäni vähintään inhimillinen, jos niiden käytölle kerran on perusteet. Ilman suorakorvausta ei nimittäin kerry myöskään lääkkeiden maksukatto mikä puolestaan on omiaan nostamaan muutenkin kalliiden hedelmöityshoitojen kustannukset pilviin pitkässä juoksussa.

Lääkärin hoidosta ja tutkimuksista (ja silloin automaattisesti myös lääkkeistä) on mahdollista saada korvaukset, jos lääkäri arvioi niille olevan terveydelliset perusteet. Siinä tapauksessa voi saada käpälään erillisen maksullisen B-lausunnon, joka on mahdollista postittaa korvaushakemuksen ja kuittien kanssa Kelaan hoitojen jälkeen. Joka tapauksessa marssimisjärjestys on se, että potti maksetaan ensin itse ja jälkikäteen jännitetään mahdollisia palautuksia. Itse osallistuin ko.paperirumbaan, sillä anamneesini ja alkututkimusten perusteella minulla todettiin ovulaatiohäiriö, jota olisi suurella todennäköisyydellä ollut tarpeen hoidattaa vaikka parisuhdemallini olisikin edustanut valtaväestöä.

Kuopion toimisto, jonne hedelmöityshoitojen korvaushakemukset on keskitetty, ei turhaan hidastele hakemusten kanssa. Laskeskelin, että postilakon aikaan matkaan lähtenyt kirjeeni on poikinut päätöksen ja vastauskirjeen alle 2 viikossa. Ilokseni korvauspäätös oli myönteinen ja rahatkin löytyivät tililtä samana päivänä kun kirje postilaatikkoon kopsahti. Maksamastani 1142€ laskusta vahvistettujen taksojen mukaista korvausta tuli 155€. Korvaus koski lääkärin palkkioita, lausuntoa, follikkeliultria ja inseminaatiotoimenpidettä. Donorsiittiöt saakin aina maksaa itse, kun kyseessä ei ole lahjoittajan oman sairauden hoito.

Eli Kela-korvauksetkaan eivät madalla kustannuksia tähtitieteellisiä summia, mut aikamoinen säästö niistä kuitenkin tulee. Eteenkin jos hoidoissa olisi saanut käydä pitkään, olisi summa aikaa myöten kertynyt varsin merkittäväksi. Nyttenkin - joulun alla - kummilasten pukinkontti kiittää palautuksesta :)


lauantai 5. joulukuuta 2015

Ultraäänioppositio

Eilen aamulla en malttanut olla tekemättä varmistelu-raskaustestiä. Kahden tummanpunaisen viivan rohkaisemana soitin klinikalle kertoakseni plussauutisen. Klik; Luovuttajan raskauskiintiöistä yksi paikka lukittu. Sain onnittelut ja onnistuin hämmentämään kaiken nähneen sentraali-Santran; Hänen tiedustellessaan ajatustani raskausultra-ajasta, kerroin etten välttämättä aikonut teettää alkuraskauden-uä:tä ollenkaan, vaan harkitsen odottavani ultrausta 1.trimesterin seulontatutkimukseen saakka. JOS sinne asti ylipäätään päästään ja JOS mitään erityistä ei aiemmin ilmene. "Mikäpäs siinä." Juteltiin hetki mukavia ja lupasin palailla klinikalle viimeistään tammikuussa sisarusvarausasioissa, jos ensimäisestä trimesteristä ja NT-ultrasta selvitään kunnialla.

Mietin jakavatko alkuraskauden ultrat mielipiteitä? Sponttaanialkuisten raskauksien kohdalla ehkä, mutta lapsettomuusklinikan asiakkaissa eivät oikeastaan. Tiedän kuuluvani hedelmöityshoidoissa käyneiden odottajien keskuudessa oppositioon kun harkitsen passaavani koko tutkimuksen. Jotkut varmaan pitävät päätöstäni täysin käsittämättömänä, todellisena urpoiluna. Itsekin punnitsen vielä. Miksi sitten niin? Noh, monestakin syystä.

Ensinnäkin mietin ultraäänen vaikutuksia. Korkeaintensiteetin ääniaaltoa, joka läpäisee ja takaisinheijastuu erilaistumisasteella olevista kudoksista. Alkiota, joka veden keskellä koittaa löytää ne oikeat kehittymisrakenteet. Ei sillä, että ultraäänestä olisi todettu olevan mitään suoranaista haittaa kun sitä käytetään tarvittaviin diagnostisiin/seulontatutkimuksiin ja kun kapulan ohjaksissa on vastuullinen uä-ammattilainen. Toisaalta eipä sitä ole varmuudella todettu täysin harmittomaksikaan, joten tarpeettomia tutkimuksia ei suositella. Kuinka moni ultraan menijä kuitenkaan ajattelee siihen mahdollisesti liittyvän riskejä? Tuskin juurikaan kukaan.

Ultraäänitutkimuksen turvallisuutta on selvitetty sekä epidemiologisissa tutkimuksissa että laboratorio-olosuhteissa. Harva on tietoinen sikiövaurioiden riskeistä, joiden on teoriassa arveltu liittyvän esim Doppler-tutkimuksessa käytettyyn äänen voimakkuuteen ja itse ultraäänen aiheuttamaan oskillaatioilmiöön. Jotkut tutkimukset ovat arvelleet toistuvien (varhaisraskauden) ultrien olevan yhteydessä joihinkin kehityksellisiin ongelmiin kuten esim. puheenkehityksen viivästymiseen tai autismiin. Toisaalla skeptiset kliinikot ovat pyrkineet kumoamaan väitteitä. Vaikka ultrasta ei ole todettu olevan alkiolle/sikiölle mitään pysyvää haittaa, ei kotomaassamme epäilyjä villasellakaan paineta. Suomalaisen asiantuntijaryhmän (Stakes/FinOHTA) mukaan ultraäänitutkimuksen turvallisuutta tulisi seurata eteenkin kun laitteet  kehittyvät jatkuvasti ja alkuraskauden ultraäänitutkimukset varhaistuvat yhä varhaisemmille viikoille (jolloin pääosa elimistä on herkässä kehitysvaiheessa altistuessaan ultraäänelle). Mistä me loppupeleissä sitten tiedämme miten asia on? Siksipä itse suhtaudun vähän varauksella "turhiin" ultriin, eteenkin raskauden ensimmäisellä kolmanneksella kun sikiön kehitys on herkimmillään.

Mitä saisin alkuraskauden ultrasta? Tiedon siitä, onko kohdussani ylipäätään olemassa yksi tai useampi elävä sikiö. Sen, sijaitseeko elämänalku oikeassa paikassa. Kohdunulkoista raskautta epäiltäessä varhaisella diagnoosilla vältyttäisiin myöhemmiltä murheilta. Tärkeitä juttuja. Toisaalta extrauterina-tilanne on suhteellisen epätodennäköinen ja siitä helposti aiheutuisi epäilyä herättäviä oireita ilman rutiiniultraakin.

Entäpä jos kaikki olisi edennyt tavallisesti, niin mitä sitten? Niinpä. Hyvä mieli sille päivälle, ei juuri muuta. Se, että syke näkyy raskausviikolla 7 ei tarkoita, että sitä olisi enää viikolla 9. Muutaman millin alkiosta kun ei pysty ennustamaan mitään. Jos sikiöitä olisi enemmän kuin yksi, ei silläkään tiedolla välttämättä tee mitään ennen 12 viikon NT-seulaa. Siis medikaalisesti. Toki monen uteliasta mieltä se saattaisi tyydyttää. Eli voidaanko tästä vetää johtopäätös, että jos gynekologisia oireita tai epäilyä ongelmasta ei ole, varhaisultralla hoidetaan lähinnä vanhempien malttamatonta mieltä?

Totta ehkä toinen puoli. Toisaalta ultra olisi eduksi, jos raskaudentila voidaan alussa jo todeta epänormaaliksi. Tapauksessa, jossa sikiötä ei todettaisi ollenkaan "pääsisin" kohdun tyhjennykseen nopeammin. Lyhentäisin odotusaikaa ja samalla tätä ainoaa raskauttani 4-5 viikolla. Mietin nyt olisiko sekään tarpeen? Keskenmenoilla on pääosin taipumus alkaa itsellään, joten lääkkeellisestä hötkyilystä ollaan montaa mieltä. Toisaalta sponttaanin keskenmenon odottaminen tilanteissa, joissa tiedetään ettei elävää sikiötä olisi, on sietämättömän piinallista. Ehkäpä vaan on parempi ettei tiedä. Nauttii raskausviikoista sellaisinaan, sillä mitään ei kuitenkaan olisi tehtävissä. Odottaa sen minkä odottaa ja jos 1.trimesterin loppupäähän päästään, on jo aika tehdäkin jotain. Tilanteessa kuin tilanteessa.

Mitä siis säästäisin varhaisultrasta saatavalla tiedolla? Itseäni. Odotusaikaa, jos kohtu on kuitenkin tyhjä. Ikävässä tapauksessa yhden turhaksi muuttuneen neuvolakäynnin ja labrakokeet. Pysyvää mielenrauhaa tutkimuksella en kuitenkaan saavuttaisi.  Hmm.. vaikeeta, vaikeeta..

Pähkäilyn päätteeksi jätin ultran varaamatta, sillä en koe sille tällä hetkellä varsinaista tarvetta. En yritäkään väittää ettei uä minua kiinnostaisi. Tottakai kiinnostaa. Ehkä kuitenkin psyykkeni kestää muutaman viikon odotuksen, ellei mitään erityistä oiretta tule. Ja jos tulee, se onkin taas asia erikseen. Silloin tämäkin kelkka kääntynee nanosekunnissa.

keskiviikko 2. joulukuuta 2015

Oireeton

Ihana kuulla raskaustarinoita, joissa odottaja on voinut hyvin ja ollu oireeton koko raskauden. Aikoinaan mietin, et yksi sellainen raskaus minullekin kiitos. Nyt en ole enää niin varma.

Oireissa on puolensa. Ne tuovat raskautta todelliseksi ja auttavat omalta osaltaan luottamaan sen etenemiseen. Oireettomana miettii väkisinkin mitä omassa kropassa tapahtuu vai tapahtuuko mitään. Tällä hetkellä jäytää takaraivoa ajatus: ei mitään. Oireita on, jos tunnustelemalla tunnustelee. Muuten ei. Väsymystä toki, mut sitä ei voi plussatestin piikkiin laittaa. Menkkamaista jomottelua silloin tällöin. Eilen niinkin voimakkaana, et epäilin pahinta. Olin vielä menossa työporukan kanssa TYHYilemään vesijumpan merkeissä. Ajoitus olisi ollut täydellinen.. Onneksi ei.

Eikä siinä mitään. En mä välttämättä kaipaa yliarkaa rintavarustusta tai sappinesteen ökäämistä wc-pöntöllä, joka äkkiä muuttuu bestikseksi. Mutta mietteliääksi erinäiset asiat tuppaavat pienen ihmisen saamaan. Vielä en tunnu uskovan tätä. Tavallaan odotan sitä pahamaineista vuotoa. En ole soittanut neuvolaan tai edes klinikalle. Soitto tuntuu oudosti kynnykseltä. Kuin sanoisi tähdenlennon toiveen ääneen. Tiedän, pitäisi soittaa, ainakin viimeisimpään. Huoh. Sen teen loppuviikon aikana.