Huolen ja onnen tasapaino

Otsaan painuu kestojuonne. Taas olen mietteliäs, huolehdin. Mistä? Milloin mistäkin, melkeinpä kaikesta. Olen aikaa myöden kasvanut ennakoivaksi. Miettimään mitä jos, entä jos. Missä suunnitelma C, D tai E. Ja kun yksi asia on pulkassa, ilmestyy toinen huolehdittava.

Lapsen myötä huolen määrä kasvaa. Silloinkin vaikka ei olisi pienestä hätkähtävää tyyppiä. Sitä huomaa kaikenlaista. Lapsi kasvaa, nukkuu ja voi hyvin. Nauraa sylissä kun pistät merkille pienen pienet verenpurkaumat kasvoissa. Pienen pienet pilkut, joita saa melkeinpä suurennuslasilla tiirata. Silmästäkin on katkennut verisuoni. Kuukausi ja pieniä pisteitä on myös jaloissa, pari vatsalla ja niskassa. Neuvola ohjannut seurantalinjalle. Google laulaa - sinne eksyminen oli virhe! Petekioiden takana olevat löydökset kammottavia: sepsis, aivokalvontulehdus, leukemia, idiopaattinen trombosytopenia. Järki sanoo, että kolme ensimmäistä on yleisvoinnin perusteella pois suljettu. Syynä todennaköisimmin ohut iho ja normaali pintaverisuoniston kehitysaste.. Silti huoli nakertaa. Ensi viikolla neuvolassa otetaan taas puheeksi.

Rauhoitun.

Seniori <3

Eräänä alkuyönä kissavanhus saa yllättäen epileptisen kohtauksen. Sydän syrjällään seuraan nykinää ajatellen että nytkö pitkäikäisimmän lapsoseni aika tuli. Noin vain, yht'äkkiä. Emme olleet vielä valmiita.. Seniori haparoi jaloilleen, päästää alleen. Kyyneleet tulee. Nytkö on lähdettävä eläinpäivystykseen keskellä yötä? Muutama minuutti ja alkaa kehräys. Vanhus tepastelee keittiöön, "kuolee nälkään". Syö ja painuu unille. Tulee levoton yö. Aamulla varataan aika eläinlääkäriin. Uutiset eivät ole miellyttäviä; kyse voi olla tulehduksesta, aineenvaihduntasairaudesta, rappeumasta tai kasvaimesta. Tuskin epilepsiasta. Leppoisa seniori vastustaa tutkimuksia siinä määrin, että on rauhoitettava. Taas itken. Verikokeissa kaikki kunnossa, arvot varsin hyvät 15-vuotiaalle. Enempää ei tutkita, mitään hoidettavaa ei löydetä. Jäädään odottamaan uusiiko kohtaus. Yleensä uusii, mut onko se viikon vai vuoden päästä, hankala sanoa. Lekurireissun jälkeen Seniori on ollut oma itsensä. Saimme jatkoaikaa - olen kiitollinen.

Rauhoitun.

Isäni lääkäri soittaa rutiinikontrollin tuloksista. Harmittomaksi arveltu maksa-arvo onkin huolestuttava. Suolistoalueen perussairaus on aktivoitumassa. Lisää uusintakokeita. Epäily vaikeasta maksasairaudesta tai sen etenemisestä. Huolen aalto pyyhkii ylitseni. Tajuan ajankulun. Elämän kiertokulun. Kaiken rajallisuuden. Pieni lapsi käsivarsillani suren hupenevaa aikaa. Lähellä olevaa isovanhemmuutta, jonka soisin kukkivan vuosia ja vuosia eteenpäin. Sille ei tällä hetkellä näy esteitä, mutta entä jos.. Kumpa tässäkin asiassa saisimme lisäaikaa <3

En osaa rauhoittua. Ainakaan vielä. 

Eira kantaa huolta huolehtimisestani. Hormoonit ja pitkät yölliset tunnit tekevät huolista suuria. Murehtiminen on kuluttavaa.  Itkeminen etukäteen on hölmöä. Tänään kaikki on hyvin. Onnen avaimet on käsissä. Niistä pitäisi iloita, murehtia sitten kun sen aika on. Tehdä nyt niitä asioita, joiden tekemättäjättämistä katuisi jälkikäteen. 

Muistilappu

En tehnyt uuden vuoden lupausta. Mut tavoitteen tein; koitan kantaa huolta ja murehtia vähän vähemmän. Alkuvuosi ei ollut lupaava. Eikä rakennusprojekti varmaankaan ole omiaan auttamaan tilannetta. Toivottavasti kuitenkin vuoden aikana onnistun. Toistaalta se että on huolehdittavaa kertoo myös siitä, että elämässä on asioita, joita pitää tärkeinä. Asioita joita toivoo tai pelkää menettävänsä. Jotka olemassaolevina tuottavat onnea jokaikinen päivä. Kun niistä kumpuava ilo voittaa huolentunteen, on olo kevyempi. Aurinko paistaa <3

Tuumauspaussi puskista

Niin se aina yllättää pienen ihmisen. Tuumauspaussin tarve. Niin kävi mullekin pari viikkoa sitten.

Introna sen verran, että olen aiemmin ollut aika kova tyttö tekemään töitä. Oli aika kun töitä tehtiin monen tärkeänkin asian kustannuksella. Sellaiset pienet seikat kuten sosiaalinen elämä kituutteli työn varjoissa. Parisen vuotta sitten tilanne muuttui. Työ vaihtui, sosiaalinen elämä rikastui, rakastui. Ja taas työ vaihtui.

Työni ja työkaverini olivat ja ovat ihania. Stressiltä ja suorituspaineelta en voinut kuitenkaan välttyä. Halusin osata hommani alusta asti, annoin hyvin vähän itselleni tilaa erehtyä. En osannut tai osaa pysähtyä. Kunnolla. Työpäivät jaksoin draivilla, kotona olin uupunut. Eikä tilannetta parantanut työpaikallani kuuluisiksi muodostuneet sisäilmaongelmat.

Lomalla akkujen latauduttua tunsin viimein saaneen aaltoilevan kierteeni katki. Työtä tasapainotti monenmoiset siviilipuolen ohjelmat, kummilapset, harrastukset, talon etsinnät ja tulevat perhesuunnitelmat. Asiat olivat löytäneet tasapainonsa, paikkansa ja oikeat mittasuhteensa. Öisin nukuin ja odottelin rauhallisin mielin päiviä tulevia.

Kunnes.. eräänä päivänä olin juossut kokouksissa ja sitten se iski; jäätävän huono olo, pyörrytys, hengenahdistus, ylävatsakipu, päänsärky. En ajatellut selkeästi. Tykytti. Pulssi huiteli yli sadan ja verenpainemittari piiputti punaista. Alkoi jo pelottaa, notta koska päästä poksahtaa joku verisuoni. Taksilla Terveystaloon. Labrat ok, EKG ok. Syy selittämätön.

Päivä saikkua. Seuraavana päivänä pyörrytys ja päänsärky olivat tallella. Verenpaine sen sijaan laskenut poikkeuksellisen matalaksi; yläpaine oli 100 yksikköä matalampi kuin ed.päivänä. Pulssi lompsotti sekin verkkaiseen tahtiin. Jännittävää.. Syytä ei tiedetä. Epäilyt kallistuvat sympaattisen hermoston yliaktivoitumiseen ja voimakkaaseen pitkäkestoisen kuormituksen purkautumiseen. Suomeksi; jonkin-sorttiseen-paniikkikohtauksen-tyyppiseen-tilaan.

Kohtauksen jälkeen olen ollut väsynyt, mut muuten kaikki on palautunut normaaliksi. Mitä nyt viikonloppuna sairastuin flussaan. Minä, joka avantouimarina sairastelen harvoin. Vähän jännittää, ettei kehoni vaan alkaisi väsyä nyt, kun sitä kohtaa suurimmat odotukset. Tyytyväinen olin kuitenkin siitä, että kummallisuudet tulivat normaalitilanteessa, ennen hoitoja. Jos hoidot olisivat olleet päällä, olisivat ne joutuneet syntipukiksi. Se olisi ollut omiaan lisäämään hoitoihin liittyvää jännitystä.

Kohtauksen jälkeen olen taas miettinyt. Punninnut, pohtinut. Näin videon joka puhutti minua: Relax, Breathe and #LetGo

Ihanat, viisaat naiset <3

Päätin taas hidastaa. Kunnolla. Käydä joogassa, värittää, kulkea metsässä, nähdä ystäviä, lukea dekkaria. Olla. Lötköillä hunajateen kera sängynpohjalla parantelemassa flunssaa vielä yhden päivän. Huomisen.

Tänään alkoi vuoto.
Keskiviikkona alkaa letrotsolit.
Ja sitte taas mennään. Sillee varovasti - tiedostaen.

Stressiä stressistä

Raskaustoive. Terveelliset elämäntavat. Ruokavalio, liikunta, stressittömyys, uni. Vitamiinit ja foolihappolisä. Paino ja päihteettömyys. Check, check, check. Moneen asiaan kiinnitin huomiota ennen kuin edes suunnittelimme tositoimiin ryhtymistä. Elämäntavat, ruokavalio, BMI, tupakoimattomuus ja liikunta olivat reilassa jo entuudestaan. Jo alkukeväällä aloin pitää kirjaa LH-testeistä. Foolihapon aloitin 2kk ennen hedelmöityshoitoihin hakeutumista.

Yksi asia pysyy kuitenkin tiukassa: stressaus. En koe stressaavani pikkuasioista, mutta ennakointiin ja pohtimiseen taipuvaisena ihmisenä myös stressi kuuluu arkeeni. Stressin syyt ovat tavanomaiset; arjen kiire, melko uusi työ, syksyllä alkava lisäkoulutus, suoriutumispaineet, itseen liittyvät odotukset sekä siviili- että työelämässä. Hyvän puhtia antavan stressin ja huonon ahdistavan stressin raja on häilyvä. Stressaan ajoin siinä määrin, että se vaikuttaa nukkumiseen. Uneni on pinnallista, herään öisin miettimään asioita. Stressaan sitä, etten saa nukuttua. Stressaan stressiä. Oravanpyörä on valmis.

Kesäloma onneksi katkaisi kierteen. Nukuimme lähemmäs 10h yöunia ja siihen ajoin vielä päikkärit päälle. Latasin akut. Kirjaimellisesti. Siinä maailman kirkastuttua mietin, että nyt on aika alkaa tehdä aktiivisesti töitä stressin hillitsemiseksi, sillä krooninen stressi ei ainakaan tule parantamaan raskautumisen todennäköisyyttä. Onko stressin vähentäminen helpommin sanottu kuin tehty? On. Mutta aina kannattaa yrittää.

Ensin ajattelin aloittaa joogaharrastuksen, joten osallistuin puistojoogaan, mitä kesällä järjestettiin kotikaupungissani maksutta. Nurtsilla tasapainoillessani koin olevani pihalla, eikä se johtunut pelkästään puistosta tai hennosta vesisateesta. Asanat menivät nopeatempoisesti yli hilserajan ja kaipasin jonkinlaista ”Joogaa jäykille ja hidasälyisille”-ryhmää. Vaikka sisäinen joogini ei kokenutkaan valaistusta, en ole vielä luovuttamassa, vaan suuntaan seuraavaksi testaamaan rentouttavaa Yin joogaa. Lisäksi kirjauduin työnantajan tarjoamalle Mindfullness-kurssille saadakseni apuvälineitä mielessäni kehää kiertävien ajatusten käsittelyyn. Kurssi on verkossa, joten käydään sitä läpi nyt yhdessä Eiran kanssa. Hankin myös aikuisten värityskirjan ja rivin puuvärejä. Nopeana stressinpoistajana se toimii; värityskirjan tuhertaminen on näpsäkkä tapa saada ajatukset rauhoittumaan – ainakin hetkellisesti.

Uusiin konsteihin kannatti panostaa, sillä niistä on ollut apua. Tai sitten ne vähintään toimivat plasebona, kun uskon niihin. Vanhassa kuitenkin vara paras. Yksi nimittäin on ollut  - ja on - ylitse muiden: luonto. Sen totesin taas eilen, kun olimme patikoimassa läheisessä kansallispuistossa. Imin itseeni suopursun tuoksua, väistelin lämmöstä nauttivia sisiliskoja ja ihastelin järvenpinnasta heijastuvaa sinitavasta. Hymyilin, olin levollinen. Kuten aina metsässä ollessani. Metsä eläimineen, kasveineen ja vesistöineen yksinkertaisesti lumoaa. Toimii.

Elämää kansallispuistolla

Totta on se, ettei oikeaa vastausta ole. Stressin kokeminen ja vähentäminen on yksilöllistä. Siinä missä Eira kaupungin kasvattina rentoutuu kirppareita kiertämällä, minä maalaistyttönä rakastan pitkospuiden natinaa. Parhautta molempien mielestä on kuitenkin se, kun tehdään yhdessä – hypistellään hyllyjen välissä tai kannetaan eväsreppua vuorotellen. Nauretaan ja hupsutellaan. Avainta täydelliseen stressittömyyteen en ole löytänyt. Hyvänä ensiaskeleena pidän päätöstä järjestää kiireen keskeltä aikaa sellaiselle tekemiselle, joka on itselle kaikkein mieluisinta. Huolehtia itsestään. Ja olla keräämättä stressikierroksia siitä, jos ajoin tuntee stressiä