Yön varjot ovat pitkiä

Avaan silmät, ikkunan takaa kajastaa täydellinen pimeys. Tämä on tuttua, liian tuttua. On vielä sydänyö. Olen hereillä - kuten aina.

En tarkalleen muista koska uni loppui. Se oli jotain marraskuuta, ehkä. Ennen vuodenvaihdetta muistan neuvolan kätilön katsoneen minua jo tutkivasti. Hymyilin reippaasti; ei tässä mitään, ennenkin on pärjätty vähän vähillä unilla, tämä on väliaikaikaista ja alkuvuosi töissä on tooosi kiireistä, en millään voi jäädä pois.

Viikot kuluivat. Unet pysyivät pitkään 4,5 tunnin tietämissä. Kokeilin kaikkia tiedossa olevia konsteja. Liikuntaa-ei liikuntaa, ruokaa raskaampaa tai kevyempää, viileää huonetta, ei kännykän sinivalolle altistamista, rentoutusharjoituksia ja rytmiä. Ei auttanut se jos menin nukkumaan aiemmin tai myöhemmin. Nukahdin hyvin, heräsin kun määräaika oli täynnä. Oli kello sitten 1.30 tai 4.30. Hiljalleen päivistä tuli puuroa, suorittamista ja selviämistä. Raskausmuisti heikkeni entisestään, keskittyminen vaikeutui, ajatustyö oli hidasta, päätöstenteko tahmasi. Ja mä kärsin. Siitä että kognitioni ei toiminut kuten ennen ja syyllisyydestä miten en kotona kyennyt olemaan hyvä kumppani tai parempi äiti. Yöt olivat stressin ja ahdistuksentäyteisiä, asiat tuntuivat pimeässä suuremmilta. Töiden ohella stressiä aiheuttivat syventävät 30op johtamisopinnot  joiden projektityön deadline häämötti helmikuussa.

Vuoden vaihteessa eräänä aamuna valvottuani klo 3 alkaen, löysin kuudelta itseni salaa vessasta itkemästä. Viikon loma oli alkamassa. Itkin helpotusta siitä, etten jaksaisikaan muuta. Itkin suuttumusta siitä, miten olen lomalla enkä silti jaksaisi huomennakaan olla täysipainoinen perheenjäsen. Tunsin alati kasvaa syyllisyyttä. Eira oli hiljaisesti hyväksyen alkanut kantaa päävastuuta kodin arkitöistä, kun allekirjoittaneen vapaa-aika meni koomaamiseen tai torkahteluun. Tai noh - hiljaisesti ja hiljaisesti. Aika suoraan tuli "Ei mulla ole mitään sanottavaa. Sun pitäs jäädä saikulle, mut oot niin pölö, ettet suostu sitä ottamaan." Oikeassa oli. Työ on ollut merkittävä osa identiteettiäni ja nyt se oli peittoamassa elämän muita tärkeitä asioita. Olin pölö.

Tammikuussa istuin itkuisen kaksituntisen neuvolan kätilöllä. Sain kuulla napankansorttista, välittävää tekstiä jaksamisesta ja itsestään huolenpidosta. Suosituksesta huolimatta en halunnut lääkärille, en liioin saikkarille. Luisuin vielä reilun pariviikkoisen; uni lyheni reiluun 3 tuntiin, mukaan tulivat tykytyskohtaukset, nouseva verenpaine, päivittäiset päänsäryt, itkuisuus, ahdistus ja supistukset. Kaikki alkoi tuntua ponnistelulta. Helmikuun alussa kätilö ilmoitti varanneensa mulle nla-lääkärin ja että nyt pitäisi mennä. Teki mielialaseulankin syvimmällä mahdollisella hetkellä, johon hymähdin et tällähän saatte mulle vielä masennusdiagnoosinkin. Tiedän, ettei pistemäärä ollut kaunis, sovittiin et uusitaan kun olen päässyt palautumisen alkuun. Sairaslomaa kätilö olisi suunnitellut ainakin 2kk, ettei "käy huonosti". En ajatellut niin pitkää, mut tajusin kyllä etten voisi enää jatkaa samaan malliin. Menin lekurille.

Lääkärin kuunteli itkuista selostustani pitkäaikaisesta nukkumattomuudesta ja supistuksista, joita 23 viikolta oli alkanut tulla sarjoissa tuntuvina ja öisinkin. Hän oli kirjoittamassa unettomuuden vuoksi laupiaasti saikkaria kokonaiset 4 päivää. Kohdunsuun tutkimista ei nähnyt tarpeellisena. Teki mieli repiä todistus ja poistua. Viikko pahentaisi tilannetta, työt kasautuisivat entisestään sillä muutaman päivän vuoksi ei sijaista asetettaisi täyspainoisesti tehtävääni hoitamaan. Tunsin vastenmielisyyttä kun jouduin pyytämään toista viikkoa. Olo oli kuin lusmulla, joka ei asenteellisesti jaksaisi olla töissä raskaustestin näytettyä plussaa. Ahdisti sekin, että joutui luovuttamaan. Sain nihkeästi kaksiviikkoisen ja poistuin päättäen etten enää palaisi. Kätilö soitti perään puolen tunnin pahoittevan puhelun. Taas itkin. Ja menin töihin.

Seuraava kuusiviikkoinen meni kahden viikon jaksoilla asteikolla 1. Levinneiden pelikorttien tuijottaminen, 2. Korttitalon kokoon kyhääminen, 3. Korttitalon liimaaminen. Unimäärää sain korjattua aamuisin kun päivän alkaessa menin 3h päikkäreille, toisille yöunille. Supistukset yltyivät ja flunssa puski päälle. Kävin kohdunsuun kontrollissa tk:ssa ja äitiyspoliklinikalla. Saikkaria jatkettiin pari viikkoa. Otin yhteyttä työterveyteen, jossa kävin käsittelemässä unettomuusongelmaa, työkuormitusta, omaa jaksamista ja rajojen asettamista. Uutta saikkaria kirjoitettiin pari viikkoa. Mielenterveystalo.fi-sivulla perehdyin unettomuuden omahoitoon. Opettelin karsimaan tarpeettomia asioita (blogissakin oli sairasloman mittainen tauko), olemaan armollisempi itselleni ja sanomaan ei - ja huomasin ettei mitään pahaa tapahdu. Päivistä tuli valoisia ja olosta kirkkaampi, sain itseäni takaisin. Pääsin loppua kohden tavoitteeseeni; käydä neuvolan/työterveyden vastaanotoilla itkemättä.

Kuuden viikon jälkeen koin palautuneeni siinä määrin että halusin palata töihin viimeiseksi kuukaudeksi. Kohdunsuun kontrollissa viikolla 30 ei sille ollut estettä; kanava oli pehmennyt jnk verran, mutta sisäsuu pysyi suljettuna ja uä:llä kavanaa oli jopa nelisen senttiä. Sain myös luvan palata avantoharrastuksen pariin ennen vesien lämpiämistä ja se sai hymyn huulille. Herkästi olisivat sekä polilta että työterveydestä kirjoittaneet saikkarille vielä jatkoa, joten molempiin annettiin jatkokäynnit viimeisille työviikoille. 

Meri auennut, vesi vielä +3

Tunnistin, että akut kuluvat nopeammin kuin latautuvat. Viimeinen kuukausi nakertaa toipumista, vie voinnin takapakkia ja niin kävikin. Olin silti tyytyväinen että oli palannut, työskennellyt täyspainoisesti, saanut asiota eteenpäin ja pöytää puhtaammaksi jatkajalleni. Niin pystyin paremmin mielin jäämään pois. Onneksi ekat viikot meni paremmin, univaje riistäytyi vasta viimeisellä työviikolla. Verenpaine lähti nousuun, supistustuntemuksia tuli entiseen tapaan n.15 napakkaa päivittän. Kohdunsuu lyheni, joskin h.33+1 sen mitta uä:llä oli vielä 28mm, joten suuremmalta huolelta vältyttiin. Talviloma ennen äitiyslomaa oli kohillaan.

Talvisen ja keväisen rupeaman aikana opin monta asiaa. Tunnistamaan omat rajat ja pitämään niistä huolta ajoissa. Sen miten oletan muiden odottavan minulta enemmän kuin he todellisuudessa varmaan odottavat. Sen miten armoton itselleni olen ja miten oikeasti "ihan hyvä" olisi riittävä. Tarvitsin siihen apua ja suunnanosoittajaa, sillä itsellä ei ollut mitään tarttumapintaa kun kaikki energia uppoutui arjen suorittamiseen. Vielä olen toki vaiheessa asian kanssa, sillä tunnistaminen on eri asia kuin käytäntöön saattaminen. Ja ymmärryspuolellakin olen vasta päässyt hyvään alkuun. Miesmuistiin en ole käyttänyt näin paljoa terveydenhuollon erilaisia palveluja. Yhtä lääketieteellisesti orientoitunutta lääkärikäyntiä lukuunottamatta kohtaaminen on ollut kiireetöntä, välittävää ja ymmärtävää. Vieraampi neuvolan sijaisterkkakin erotessamme tuli oikein halaamaan minua ja Eiraa toivottaen hyvää jatkoa.

Sininen kevään merkki

Tänään pitkäperjantaina on vuosiloman viimeinen päivä ja viikkoja kasassa jo 34+3. Huomenna, pääsiäisen ainoana Kelan tunnistamana laskentapäivänä alkaa äitiysloma. Olen herännyt taas ennen neljää. Enää yöllistä valvomista ei varjosta ahdistus. Nukun päivällä, viimeistään Taavan unien aikaan. Olen univajeessa ja kevätköhää pukkaa, joten lataan akkuja toivottavasti vielä muutaman viikon. Koitan rajoittaa innolla kasaamaani to-do-listaa, tasapainotella levon ja niiden kivojen asioiden tekemisen välillä. Imeä valoa ja voimaa. Olla läsnä ja se parempi kumppani sekä hyvä äiti - kohta kahdelle lapselle. Hoivata myös itseäni.

Pitäkää tekin huolta itsestänne - se maksaa vaivan <3