Heille, lähteneille

Pyhäinpäivä. Aika muistaa menneitä. Unohtaa kierronpäivät, tikut ja tulevien sukupolvien odotus. Muistaa heitä, jotka kerran ovat eläneet - ja lähteneet.

Rakkaimpina itselle mieleen piirtyy isovanhemmat, joista ensimmäisen hyvästelin 5-vuotiaana, viimeisen 3 vuotta sitten. Leukemiaan 80-luvulla menehtynyttä mummiani en juurikaan muista, mutta tarina kertoo hänen olleen kultasydäminen, ahkera ja karjalaiseen tapaan pienestäkin antelias. Muista isovanhemmista on sydämessäni väkevä muistokollaasi.

Isoäitini (ylhäällä) parhaine ystävättärineen.
Esikoinen, äitini, keskellä.

Lapsuusmuistoissani äitini äiti, mamma, seisoo esiliinassaan pappan sotien jälkeen rakentaman rintamamiestalon portailla. Hänen heleä naurunsa ja nivelrikon kangistamat sormensa. Lämpeävä ulkosauna ja koivuvihdan tuoksu. Naistenpyörän natina, kun mamman takaritsillä matka taittuu kyläkaupalle. Kaupalle, jota mamman tavoin ei enää ole. Papat, sotiemme veteraanien tavoin vähäsanaiset tee-se-itse-miehet. Terävä-älyiset herrat, jotka eivät koskaan tulleet sinuiksi iän tuoman peruskunnon laskun ja palveluasumisen kanssa. Viimeiset yhteiset hetkemme. Väsyneesti raottuvien sinisten silmien katse. Minä vuoteen äärellä. Lukemassa, pitämässä kädestä. Pidätellen kyyneleitä, ikävöiden jo. Tietäen vanhuksen levollisena odottavan lähtöään.

Isovanhempien hääkuvat ja sotamuistoja.
Isoisoisä talvisodan aikaan.

Nyt he lepäävät kivipaasin alla pienen kylän hautausmaalla. Kaksi sydämellistä naista, kaksi vahvaa miestä. Rintarinnan. Heidän viimeisille leposijoilleen veimme eilen kynttilät. Kaipuun merkiksi, kiitokseksi. Pimeässä hautausmaa kylpi kynttilän valossa. Ihmiset muistivat rakkaitaan. Joukossa oli myös pimeitä hautoja. Kynttilättömästä hautakivestä kumpuava yksinäisyys suretti meitä. Ajateltiin Eiran kanssa, et ensi vuonna hamstrataan kasa pieniä kynttilälyhtyjä ja pyhäinpäiväiltana sytytetään yksi kullekin pimeälle haudalle. Valoksi niille, joiden nimi sammaleiseen kiveen on kaiverrettu.

Rakkaiden kissapoikieni leposijat

Menneitä muistaessamme mielenpäälle enkelinsiivin lehahtivat myös eläinystävämme. Rakkaat karvatassut, jotka uskollisesti kulkivat vierellämme läpi elämän tuulen ja tuiskun. Heillekin tänään kaipauksen kynttiläliekit väräjävät.

Kuolema on elämän päätepiste. Lopullisuuden pelottavuudestaan huolimatta se voi olla lohdullinen. Helpottava silloin, kun elonhetket täyttää kipu tai omaksi koettu elämä on hiipunut vieden elämänilon. Elämän sammuminen on kuitenkin aina menetys - riippumatta siitä miten pitkä on maallinen elämä ollut vai onko sitä ollut ollenkaan. Vanhuksen elinkaaren rikkautta muistellaan lämmöllä. Lapsen tai nuoren menettäminen tuntuu huutavalta vääryydeltä. Niin ikään elämättömästä elämästä luopuminen on tragedia, menetys, jonka surun määrä voi olla mittaamaton. Keskenmenon ja kohtukuoleman kohdanneille lapsi on ollut elossa jo ennen syntymäänsä. Ei pelkästään äitinsä kohdussa, vaan myös mielessä ja sydämessä. Luoden muistoja omana itsenään.

Vaikka elämä on väliaikainen, ovat muistot ikuisia. Vaalitaan niitä ja pidetään rakkaimmat lähellämme, sydämissämme.

Levollista pyhäinpäivää <3