Eilisellä neuvolakäynnillä sain lähetteen sokerirasitukseen - ikäindikaatiolla. Noh, siihen ei paljoa vaadita, kun Käypä hoito -ohjeen mukaan ensisynnyttäjien kohdalla ikäraja on 25 vuotta. Tulipa siinä kuitenkin miettineeksi tätä ns. aikuista ikää.
Viime vuonna blogia aloitellesaani olin rehellisesti kolmenkympin paremmalla puolella, Eira vielä alle. Tuossa taannoin vietettyäni syntymäjuhlani päivää, tajusin miten 30+ muuttuu 30++:ksi ja sen jälkeen vääjäämättä 40 miinukseksi. Eirakin on jo ennättänyt saavuttamaan pyöreät ja kohta saa kolmosen ja nollan perään sen plussan. Itse olen 36-vuotiaana jo lähempänä neljääkymppiä. Varhaiskeski-iässä? Puumaiässä? Sen suuremmin en iästä kriiseile. Musta meneillään oleva ikä on aina sitä parasta. Sitä paitsi: ei tunnu yhtään kolmekutoselta :D Nuorikkotuntemuksistani huolimatta olen kuitenkin ns. vanha ensisynnyttäjä.
Ensisynnyttäjien keski-ikä on ollut pitkään nousussa ja seudullamme se on ollut viime vuoden tilastoinnin mukaan rapiat alle 30v. Siihen nähden olen jälkijunassa. Mutta mitäpä siitä. Toki sitä mietii ikäänsä sukupolvien jatkumon ja oman perheenlisäysjatkon kannalta. Olisi sitä ihanampaa mitä pidempään isovanhemmat ja lapsenlapset saisivat nauttia toisistaan. Olisi ihanaa voida suunnitella lisäperhettä vielä vuosikymmenen päähän. Ikä tekee sen että aika vähenee. Kaikki vanhenevat. Me ja eläkkeelle siirtyneet vanhempamme. Perhemallissamme on toki se etu, ettei lapsilukema ole yhden synnyttäjän varassa, eikä uutta raskautta toivoessa ole siten fyysisiä aikarajoitteita. Eikä se ikäkään nyt sitä luokkaa ole, et kellään olis akuutisti toista jalkaa haudassa. Luottoa on, et aikaa on vielä - toivottavasti kosolti. Silti sitä näillä main vaan jotenkin tajuaa elonkierron rajallisuuden.
Ikääni en kuitenkaan kadu. Ja miten voisinkaan? Vaikka vajaa vuosikymmen sitten valmistauduin perheenlisäykseen "keski-ikäisenä" ensisynnyttäjänä siinä onnistumatta, en ole jälkikäteen pahoillani että elämä kuljetti näin. Olen opiskellut, kiinnittynyt työelämään, palannut koulunpenkille yliopiston puolelle, kiinnittynyt työelämään uudelleen. Asuntolainan maksu on hyvästi vauhdissa ja ulkoilmaa, uusia persoonallisia ihmisiä sekä vieraita maita on nähty riittämiin. Olen elänyt sekä itsellistä aikaa että pitkiä parisuhdekausia. Olen saanut miettiä kuka olen, miten minusta tuli ja tulee minä. Olen saanut oman ajan. Olen nyt valmis sen jakamaan ehdoitta. Tämä on hyvä hetki. Tämäkin.
Välillä kuitenkin mietityttää miten sitä sopeutuu, kun on niin vahvasti tottunut jo elämään aikuista elämää. Osaako sitä olla epäitsekäs ahdistumatta. Sellainen suurisydäminen ja viisas äiti-ihminen. Vaan niin ne lupaavat, että lapsi muuttaa kaiken. Kuin itsellään. Siihen lie luottaminen. Kuitenkaan aikuisia unohtamatta.
Ikää tulee väkisinkin välillä mietittyä, mutta ollaan todettu, ettei siitä kannata stressata. Vaimon kanssa puhuttiin viime kesänä, että meillä olisi todennäköisesti lapset kohta eskarissa, jos oltaisiin heteropari (jolle lapset olisi tullut helposti). Erilaisen perhemallin vuoksi ollaan vähän myöhemmin liikkeellä. Mulla oli aiemmin, kun lapsista alettiin puhumaan, sokkona asetettu raja, että lapset pitäisi olla tehtynä siihen mennessä kun täytän 35. Talven mittaan tuo alkoi jännittää ja luovuinkin siitä ainakin puolittain, kun mitään ei tapahtunut. Nyt taas näyttää siltä, että voisi jopa olla mahdollista. Täytin äskettäin 32. Onhan se tavallaan hassua, että sekä minä että vaimo ollaan sisaruksistamme vanhimpia ja sisaret on lapsensa jo tehneet.
VastaaPoistaNyt kun ollaan vasta perhettä perustamassa tuntuu kaukaiselta ajatella miten lapseni olisi jo päättämässä yläkoulua, jos olisin serkkutyttöni lailla aloittanut äitiyden uran parikymppisenä. Nuorena mäkin ajattelin, et 25-vuotiaana on aloitettava. Ja kovin pitkään olin vakuuttunut et ihan viimeistään 3-kymppisenä olen äiti tai vähintään raskaana. Noh, aina ei mee ku Strömssössä, ja hyvä niin. Jälkikäteen voi viisastella et kaikella oli tarkoituksensa :)
PoistaMeillä sama juttu, oltiin jo pikkusen reilu parikymppisinä sitä mieltä että 25 on hyvä hetki aloittaa lasten teko. No, se ikä tulikin vastaan ennemin kuin tajusikaan, ja haaveet siirrettiin niin, että viimeistään 30-vuotiaana. Tähän tavoitteeseen päästiin, kun esikoinen syntyi 2kk ennen meistä vanhemman kolmekymppisiä. Nyt olemme molemmat jo kyseisen rajapyykin ylittäneet ja toista toivotaan saavamme aluille niin että jäisi alle 2v ikäero lapsille.
VastaaPoistaHetkeäkän ei kaduta, että siirrettiin tähän kolmekymppisyyteen lasten hankintaa, juurikin samoilla ajatuksilla, että kerittiin matkustella, opiskella ja bailata ihan tarpeeksi, nyt on hyvä hetki siirtää tarmoa pikkuiseen :)
Tuo iän nopea karttuminen on kyl ihmeellistä. Kumma miten nykyään yhä nuoremmat ja nuoremmat täyttävät 30v ;D
Poista