Ohoi - puolimatkan virstanpylväs näkyvissä

Raskaustrimestereistä ensimmäinen - se epävarmin ja sitä myötä pisimmän tuntuinen - on ohitettu ja ollaan hyvän matkaa kohti puoltaväliä. Ensimmäinen neuvolakäynti, labrat, Tri1-seula, Nt-ultra, toinen ja kolmas neuvolan kätilön tapaaminen sekä ensimmäinen lääkärintarkastus - kaikki takana.

Vaikka erityisesti ensiviikkojen aikaan päivät matelivat, on tunnustettava että tämä toinen raskaus etenee ensimmäistä nopeammin. Alkupuolella oli sopivasti rajapyykkejä, joita odottaa. 12 viikon jälkeen viikkonumerot ovat alkaneet vaihtua ripeään tahtiin. Raskaus on mennyt tähän asti ilman erityisiä murheita. Toki agendalla on ollut sitä peruskrämppää: väsymystä, heikotusta, lonkkien löysyyttä ja jomottelua, alavatsakipuja, kohdun sivujen kannatinkipuja, pikaisia mielenliikkeitä ja vaihtelevaa ruokahalua. Ei kuitenkaan mitään sellaista, joka ei menisi normaaliraskauden piikkiin.

Ensimmäisen trimesterin yhdistelmäseulaa jännitin jonkin verran. Sikiöiden lukumäärä pyöri mielessä toisinaan. Välillä takaraivostani nousi epäily että jos ultrassa nähdään raskausviikkoihin sopiva(t) sikiö(t), on vähintään niskan seudussa pullura nestenäkymä.. Verikokeilla kävin h.10 ja sen jälkeen pyörittelimme down-asiaa Eiran kanssa relevantistä syystä: ikäni puolesta 21-trisomian riski alkaa olla 1:90-1:140 luokkaa. Se keskustelu oli kuitenkin nopeasti paketissa: "Oisko susta downin syndrooma syy keskeyttää?" "Hmmm.. ..ei." "Ei mustakaan." Toki keskustelimme pitkään downin erityispiirteistä ja haasteista, joita perhe kohtaa. Lopputulema kuitenkin oli, että jokainen lapsi on erityinen ja meidän perheeseen on tervetullut sellainenkin joka on vielä himpun verran tavallista erityisempi.

Niskaa ja sikiöiden lukumäärää enemmän jännitin että uä:ssä löytyisi jotain peruuttamatonta. Jotain fataalia kuten anenkefalia, jotain toivotonta.. Ultrapäivänä epäilys ja jännitys muuttui uskoksi ja helpotukseksi. Kohdusta löytyi yksi viikkoja vastaava sikiö, joka liikuskeli normaalissa vesimäärässä. Karkea rakenne oli normaali: ranka, raajat, pää, vatsanpeitteet, vatsalaukku ja rakko kuvautuivat normaalina. Niskaturvotus oli normaali 1,1mm. Yhdistelmäseulan tuloksena down-riski (21-tris) 1:1300 ja edwardsin syndrooman (18-tris) riski 1:100 000. Olimme selvinneet ensimmäisestä kolmanneksesta <3

Ja mitä siihen irronneiden munasolujen määrään tulee, niin molemmissa ovarioissa näkyi vanhaksi keltarauhasjämäksi sopiva näkymä. Se vahvistaa epäilyäni siitä että alunperin follikkelit saattoivat lähteä matkaan molemmin puolin vaikka vasenta puolta ei inssin yhteydessä katsottu. Mutta väliäkö hällä. Meillä on kyytiläinen. Pieni ihmistaimi, jonka kasvua ja kehitystä pääsemme tarkistelemaan taas tammikuun rakenneultrassa :)

Pihan viimeinen kvartaali ja istutukset

Vikana pihapäivänä tehtiin etupihan sepeli ja nurmialueet, lipputangon sekä roskiksen paikat ja tallin taus. 

Eiran kanssa oltiin käyty Viherlassilan alkusyys-valikoimaan katsastamassa. Se oli kuin karkkikauppa, jossa tajuttiin miten pihasuunnitteluun saa helposti uppoamaan tuhansia ja puutarhan hoidosta tulee harrastus. Taavakin viihtyi ja paineli menemään pitkin viherkäytäviä. Ihastelun päätteeksi päädyttiin ostamaan helppoja istutuksia pihanreunuspenkkiin ja marjapensaita.

Syyskukista istutetiin vaatimattomaksi kehuttua maksaruohoa, jonka toivomme menestyvän ja rehottavan muutaman vuoden päästä. Taava valitsi 2-vuotislahjaksi kummeilta saamallaan lahjakortilla metsän reunaan istutettavan alppiruusun. Marjamaalle tuli viisi viinimarjaa kolmessa eri lajissa (menestymiskokeilu). Niissä marjojen maun ohella painoivat lajien taudinkestävyys ja satoisuus. Lisäksi otimme kahta sorttia vadelmia. Vadelmien suhteen valitsimme pensasmaisen vadelman ja syysvadelman, jotka kaipaavat tukea kohtuullisen vähän. Näillä on hyvä aloittaa ja katso miltä pihalla ensi vuonna alkaa näyttämään.

Multamaa rajattiin ja tasattiin nurmikon istutusta varten. Kasvi- ja kukkamaiden tiedetyt paikat kaivettiin syvemmiksi, täytettiin mullalla reilusti jotta tulevilla kasveilla on juurilleen väljyyttä. Molemmat penkit jätettiin vähän koholleen. Sepelin vierestä kukkamaa rajattiin niillä pihalta kaivetuilla luonnonkivillä.

Etuovea vastapäätä kaivettiin metrin syvyinen aukko (kallioon asti), johon pystytettiin rumpu tulevan lipputangon tueksi. Kun rumpu oli suorassa, sen pohjalle laitettiin 30cm sepeliä, jonka jälkeen maa täytettiin ympäriltä ja rumu katkaistiin masnpintaa. Sittemmin on loput, eli reilu 60cm, on täytetty betonilla johon on valettu lipputangon teräsjalat. Siihen alustaansa 9m tanko on vaivaton pystyttää.

Tallin taus tasattiin ja siihen istututettiin nurmikko. Sepelit levitettiin pihalle. Autotallin eteen sepelistä luiskattiin täryllä tiivistettävä ajoluiska, jotta korotetusta tallin kynnyksestä pääsee vaivattomasti ajamaan sisään. Pihan etureunaan tasattiin ja tärytetyiin hyvän kokoinen alusta roskikselle ja biokompostille. Niiden ympärille ois rakennuspuusta tarkoitus tehdä katos. Et jää ensi keväällekin jotain sentään :D

Pohja kasvihuoneelle

Olen harrastellut muutaman vuoden avolaatikkoviljelyä ja haaveillut pienestä kasvihuoneesta kun useana vuonna kesän lämpö ei ihan tunnu riittävän tai kasvukausi jää turhan lyhyeksi. Niinpä kolmantena pihapäivänä askarreltiin mm. kasvihuoneen pohjan kanssa.

Alkuun oli puukehikolla merkitty kasvihuoneen paikka ja oletettu koko, jotta saatiin hahmotusta visuaalisemmaksi. Paikkaa oli makusteltu ohikulkien viikon verran ja lopputulemana sitä siirrettiin. Kasvihuone sijoittui meillä lopuksi tontin etureunan sijaan talon päätyyn, joka paitsi on sijainniltaan aurinkoinen, myös eniten poissa ohikulkijoiden silmistä.

Pohjasta päätettiin tehdä ihan reippaasti kasvihuonetta suurempi. Sen paikka ja parin kolmen metrin väli rakennuksen sokkelikiveykseen kaivettiin reilu 20 cm syväksi. Pohjalle aseteltiin suodatinkangas ja kolo täytettiin sepelillä. Jotta pohjasta saatiin tiivis ja suora, se tärytettiin piukkaan kahteen kertaan ja jätettiin odottamaan seuraavan viikon jatkohommia.

Epätoivotun kasvuston ehkäisemiseksi ala päätettiin laatoittaa. Pohjalle etsin ihan perus 30×30 betonilaattaa. Meillä ei ollut tarvetta hienostella priimalla kivetyksellä, joten katselin mahdollisuutta tarjota uusiosijoitusta käytetyille laatoille. Saatiinkin sitten eräältä tuttavalta lupa oman työn hinnalla käydä hakemassa purkutyön jäljiltä jääneitä katukiveyslaattoja suurista hukkakasasta. Niinpä tehtiin viikon ekoteko ja kaivettiin tarvittava määrä ehjiä laattoja rikkinäisen murskeen, laatanpalasten ja hiekan joukosta. "Työnhän tein itse ja säästin." :D

Kaikenkaikkiaan laattoja tarvittiin kolme-neljä peräkärryllistä. Ei sinällään etteikö kärryyn olisi mahtunut kerralla enemmän, mutta kun jokainen laatta painaa n.15kg, ei normikärryn kantama vedä painonsa puolesta niitä mahdottomasti.

Ennen laattojen asettelua pohja vedettiin pitkällä laudalla suoraksi joka ilmansuuntaan. Työ olisi ollut helpompi, jos sepelin sijaan pohja olisi ollut hienompaa hiekkaa, jonka olisi kevyemmin saanut siloitettua. Sepelissä tasoitusta sai tehdä huolella sillä yksikin töröttävä pikkukivi aiheutti laatan vinouden ja nitkumisen löysänä.

Ukilta saatiin ihanasti apua, sillä laatoitustyö oli odotettua hitaampaa ja työläämpää. Ukin kärsivällisyydellä lopputulemana saatiin pohja tasaiseksi ja valmiiksi ennen kuin sepeli asettui syyssateiden myötä tiukemmin uomiinsa. Kasvihuone siihen nousee sitten keväällä.

Kasettikuormat sileeks

Pihanrakennuksen kakkospäivänä töistä tullessani meitä odotti pihalla kasettikuormat soraa ja multaa. Katselin taivaalle ja se oli pilvetön. Hyvä. Päästiin levittämään kuivan kelin aikaan.

Kaivurikuski saapui tuntia myöhemmin ja pistettiin hihat heilumaan. Takapihan sorat levitettiiin ensin. Me valittiin loppupinnaksi samaa kuin raksa-aikana; 0-16 sepeliä. Ei ehkä tyypillisin valinta (nykypäivänä kun tunnutaan suosivan asfalttia, laattaa tai fiinimpää kivisorttia), mut me ollaan oltu vyiden verran jo tyytyväisiä. Tiivistyy kivasti ja heikkaa tulee sisään varsin maltillisesti.

Sitten jatkettiin takapihan istutus- ja nurmialueilla. Multana meillä oli valmista, kalkittua nurmikkomultaa. Kaivurilla alueet rajattiin ja tasoitettiin, käsipelillä sitten tiivistettiin nurmikon istutuksen yhteydessä. Meillä pohjamaa sai sen verran hyvän arvion, ettei väliin laitettavaa suodatinkangasta laitettu. (Paitsi päädyn kasvihuoneen pohjan alle, vaan sepä on asia erikseen.)

Meillä nurtsi oli perinteinen vahva sekasiemen mallia. Sen istutus aloitettiin sektoreissa melkein sitä mukaa kun piha rakentui. Näin saatiin kylvettyä kohtuullisen kosteaan maahan ja siemenet asettuivat hyvin.

Eira heitteli siemenet ristitekniikalla, ukki haravan piikeillä töpötteli ne sekaisin pintamultaan ja meitsi jyräsi. Tiivistykseen käytettiin vanhaa betoni-kivi-jyrää, jonka ruosteisen kirskunnan kuuli takuulla kaikki lähinaapuruston koirat.. Itseä hävetti kirskua vanhan myllyn kanssa edestakaisin pitkin pihamaata. Naapureilta saimme kuitenkin synninpäästön; he eivät kuulleet mitään. Aavistuksen epäilen sitä vain myötätuntoiseksi lohdutukseksi, mutta vedän johtopäätöksen että emme mahdottomasti olleet häiriöksi.

Pihalla viimeinkin

Kun illat pimenee, on aikaa miettiä et mitä ulos ohuen lumivaipan alle kuuluu. Nykyään ihan hyvää, sillä piha alkaa olla kuosissaan, vaikka postaukset sen laittamisesta ovatkin jääneet roikkumaan.

Meillä alkutilannekin oli kyllä siedettävä, sillä maanrakentaja oli tasosoittanut pihaa ja se kokonaisuudessaan oli kutakuinkin oikeassa korossa. Eipä siitä silti ilman kaivuria selvitty, sillä pihaa piti vähän kuoria ja luiskata.

Alkuajatus oli että keväällä sitten. Talvella alkaneet työt ja rakennusajan jälkiväsymys saivat kuitenkin viikot kulumaan ajateltua nopeammin. Toukokuussa alkaneet ja koko kesän kestäneet helteet olivat oiva (teko)syy venyttää pihanlaitto alkusyksyyn, sillä eihän paahteessa mikään ota juurtuakseen. Ei ainakaan ilman jatkuvaa kastelua ja sitten taas pohjavesikuutioiden valuttaminen nurmikon juotavaksi ei vaikuttanut ympäristöystävälliseltä teolta. Kesän ajan piha sai naapurien kauhistukseksi kasvaa vapaana ja me tehtiin ajatustyötä.

Talon edestä

Tallin takaa

Syyskuu saapui lämpimänä ja toi tullessaan kaivurin. Ensin pidimme palaveri(-illan) katsoaksemme kaiken läpi ja punnitaksemme vaihtoehtoja. Eiran kanssa merkattiin valmiiksi pihan kiintopisteet; pihavalot, lipputanko, pyykkiteline, kasvihuone, marjapenkit.

Maamerkkejä

Puukehikko kasvihuoneen paikalla

Varsinaista työtä tehtiin ammattiosaajan avustuksella neljänä iltana työajan jälkeen. Sen jälkeen jatkettiin käsipelillä. Ensimmäinen päivä meni tasotteluun, luiskaamiseen ja pihavalojen sähkökaapelin sekä valutukien kaivamiseen. Tulevien pihavalojen kannat ja johdot löysivät nopeasti omille pakoilleen. Jalustaksi päädyttiin laittamaan pyöreät betonikiekot, jotta valot pysyvät suorassa ja tukevasti paikoillaan. Valot kun jäivät koholleen, niin vähän alkoi jännittää maanpinnan nosto. Ammattimies oli kuitenkin katsonut ne korkoon, joten ei auttanut kuin uskoa olevan kohillaan (ja miettiä minkä verran kukkarossa olikaan rahaa uuden maa-aineksen hankintaan..)

Yllättävän paljon olemassa olevaa maa-ainesta siirtyi paikasta toiseen. Maaperä oli ihan hyvälaatuista, mutta kivistä, joten jälkikäteen tajuttiin, että niin pinnan siistimisen kuin istutuspaikkojenkin kannalta kaivuri oli ehdoton. Ei ois tullut kivimaan lapioinnista mitään.

Eira oli murkuloista liekeissä ja keräili niitä kasoihin sinne tänne. Lopulta ne löysivät tiensä siihen ainoaan töllinkulmaan, jossa eivät olleet tiellä. Pian meillä olikin aika kasa eri kokoisia luonnonkiviä maisemointiin. 

Omasta maasta. Vielä kun ne kaikki sais sijoitettua jonnekin.. :D

Isä(tön)

Isänpäivänä luen pitkän, aikuisen tuskaa tihkuvan tarinan. Tilitykseksikin sitä voisi kutsua, sillä kuvaahan se oikeaa ihmiskohtaloa, hänen elämäänsä. Se kertoo suljetun oven takana itketyistä öistä. Hiljaisista rukouksista, jotka lausuttiin salaa äidiltä. Isästä joka ei koskaan tullut. Isästä jota toivoi, jota kipeästi kaipasi. Isästä, josta ei tiennyt mitään. Ensi kerran tunsin riittämättömyyden tunnnetta.

Tunne ei koskaan aiemmin ole minua yllättänyt. Ei edes silloin kun leijonaneito on opetellut haparoivin sanoin perhesuhteita. Kertonut: "Simo äiti isi. Taava isi ei. Taava äiti äiti. Minu äiti." Silloin ollaan puhuttu perheistä ja tästä hänelle kaikkein luonnollisimasta perheestä. Halattu. Meidän perhe.

Olemme puhuneet Eiran kanssa sukupuolimalleista ja kasvavan lapsen/nuoren/aikuisen luontaisesta tarpeesta tietää juuristaan. Uskon että aika näyttää ja opettaa. Se miten hyvin onnistumme kasvatuksessa ja miten tasapainoisen tyytyväinen lapsi perhemuotoonsa on, vaikuttanee siihen miten isättömyys koetaan. Riittämättömyyden tunteeni juontanee siihen, miten voin tai osaan lastani tuolloin tukea. Sillä hän kokee jotain sellaista mitä me emme ole kohdanneet. Hän on isätön.

Meillä on aina ollut isä. Lähellä tai kaukana, mutta ollut kuitenkin. Vähintään kuvina. Hänellä isää ei tule olemaan. Kirjaimelllisesti. Lähtökohtansa isättömyyteen ovat omassa raamissaan. Hänellä on alusta asti vanhemmat, jotka ovat avoimesti puhuneet hänen taustastaan. Hänellä on mahdollisuus saada tietoonsa luovuttajan nimi ja selvittää geneettiset juurensa. Mutta se ei tuo hänelle isää. Koskaan.

Kotona on kahden vahvan naisen mallit, jotka romuttavat sukupuolirooleja antaen luvan olla niin vahva tai heikko kuin haluaa. On alikersantin natsoja, on rekkakorttia, on raksahommia, on renkaanvaihtoja ja muita tehtyjä "miesten töitä". Mutta se ei tee meistä miehiä. Se ei auta jos lapsi kaipaa miehen mallia saman katon alle. Siinä olen voimaton. Ja tuolloin meidän on ymmärtäiväisesti on hyväksyttävä, että isänkaipuu on luonnollista silloinkin vaikka lapsi olisi onnellinen siinä kaikessa mitä on. Ettei se johdu siitä, että olisimme vanhempina jollain lailla epäonnistuneet.

Näissä tunteellisissa pohdinnoissa olen entistä onnellisempi, että Taavalla on ukki. Läheinen mieshahmo, joka on läsnä, leikkii, kasvattaa ja jota rakastaa. Jolle tehdä se isänpäivän kortti ja joka huomennakin tulee päiväkodin isänpäiväjuhlaan tyttäremme kanssa. Kunpa tämän tärkeän kaksikon yhteinen tie olisi pitkä <3

Liikehtivät kuplat

Jos en paremmin tietäisi, epäilisin tuntevani liikkeitä. Näillä ensimmäisen raskauskolmanneksen viikoilla se on kuitenkin täysin fysiologisten faktojen vastaista. Mahdotonta.

Suolenmutkat ja ilmakuplat tekevät mielelleni tepposet. Asiasta ei ole epäillyn häivää, sillä tuntemukset ovat tuttuja. Kun Taavan jälkeen hoikistuin, aloin aiempaa selkeämmin tuntea suolen liikahtelut ja ilmakuplien kulkemisen. Ne tuntuvat kuin hennoilta sikiön ensiliikkeiltä. Vaikka raskauden mahdollisuutta ei ollut olemassa, ne virittivät äitimäisen hymyn huulilleni. Muistuttivat miltä liikkeiden tunnistaminen aikanaan tuntui. Saivat silloin kehon ja mielen heräämään raskauden kaipuuseen.

Nyt tunnen muljumista ja hipsuttelua päivittäin. Kohtu kasvaa, etsii oikeaa asentoaan ja alkaa kurottautua kohti vatsaonteloa. Välillä täyttyvä rakko vauhdittaa liikettä, työntää kohtua ylöspäin. Suoliparka tuntee varmaan vähän väliä olevansa tiellä. Koittaa etsiä sopuisaa asentoa. Jopa sellaisella vimmalla, että liikehdinnän voi sattumalta tuntea ulospäinkin.

Ja minua hymyilyttää hipsuttelu. Kärsivällisesti odotan hetkeä, jolloin liike ei ole enää suolenmutkan tai mielikuvitukseni tuote. Hetkeä jolloin tunnistan pienen elämänalun rytmikkäät liikkeet. Jolloin tajuan tämän taas olevan totta.