perjantai 31. heinäkuuta 2015

Kumpi on kumpi?

Yleisin kohtaamamme kysymys; kumpi teistä on kumpi? Tiedustelu on vilpitön. Silti hivenen koominen, kun sillä hakee yksinkertaistetusti vastausta siihen kumpi naisista on mies.

Perhekäsitykseen liittyy oletus maskuliinisuuden ja feminiinisyyden tasapainosta. Ennakko-oletusten maailmassa tuo tasapaino vaati sukupuoliroolit, miehen ja naisen. Roolit puolestaan kaipaavat ulkoisia merkkejä tullakseen tunnistetuksi. Stereotyyppistä suhdekäsitystä tukevat sironkauniit homopojat ja rempseät siilitukkaiset poikatytöt. Entä kun ero ei ulkoisesti ole merkittävä. Tarvitseeko roolit silloinkin jakaa? Mihin roolit ylipäätään perustuvat?

Roolilila viitataan pariskunnan keskinäiseen työnjakoon ja sellaiseen käyttäytymistapaan, jota ympäristö kummaltakin odottaa. Hallitsemme todennäköisesti useita rooleja; tyttären, kummitädin, työntekijän, ystävän. Kussakin korostuu ryhmän kannalta parhaat ominaisuutemme. Ryhmän toiminnan kannalta roolit ovatkin välttämättömiä. Niillä tuodaan selkeyttä siihen miten maailma makaa. Entä sukupuoliroolit? Juurtuneet tiukasti meihin mm. naistentyöt/miestentyöt-ajatteluna. Nekin ovat kohtaamassa muuttuvan maailman murroksen. Töiden jakoon ei heterosuhteissakaan enää lähdetä mustavalkoisesti. Puhumattakaan itsellisistä ihmisistä, yksinhuoltajista tai leskistä. Ei mootoripyörä tee naisesta miestä, eikä mankelointi miehestä naista. Miksi naisparissa asia sitten olisi toisin?

Hääkortti onnelliselle parille löytyi kesälomallaTurun Rusetista.

Kai tasapainon tavoittelu kuitenkin roolittaa automaattisesti. Tuohon roolitukseen uskon naisparien suhtautuvan eri tavoin. Toiset kokevat sen itsekin luonnikkaaksi, toiset närkästyvät roolien tavoittelusta. Minulla ja avovaimollani Eiralla  ei varsinaista roolijakoa ole. Tai on, mutta se vaihtelee tilanteesta toiseen. Leikkisästi puhumme siitä, miten keräämme miespisteitä. Aivan. MIES-pisteitä. Niitä saa autonrenkaiden vaihdosta lasitölkin avaamiseen. Toiselle pisteitä ropisee alikersanttiudesta, toiselle rekkakuskin työstä. Molemmat haaveilivat poliisin ammatista ja kuitenkin ajautuivat työskentelemään naisten maailmassa kauneuden ja terveyden parissa. Naispisteitä sen sijaan molemmilla oletettavasti on omasta takaa. Molemmilla keikkuu takaraivolla ponnarit. Toinen meikkaa ja käyttää korkoja, toinen on ihastunut mekkoihin ja asusteisiin. Eira sisustaa, minä puuhastelen kasvimaan ja istutusten parissa. Molemmat kokevat raskauden, synnyttämisen ja äitiyden luonnolliseksi osaksi omaa minäkuvaa ja kehoa.

Kumpi siis on kumpi? Emme osaa vastata. Emmekä tunnu kaipaavan siihen vastausta yhtä kipeästi kuin ympäristö. Huomenna on Eiran veljen häät. Peitellyn uteliaita katseita. Juhlavat nutturakampaukset ja mekkomme eivät tee johtopäätöstä vieraille helpoksi. Kertooko tanssilattialla ottamamme tanssiote rooleista sentään jotain? Tanssiote on juhlaväelle nähtävissä. Entä se kumpi valssissa vie? ;)
Huomista juhlarekvisiittaa. Mukana ihanainen Utajärven sydän, joka parahiksi saapui tänään postissa.

torstai 30. heinäkuuta 2015

Naisenpuolikas kaapista ulos

Kaappi. Sivistyssanakirjan 4. määritelmä: ilmaus, sille ettei ole tunnustanut homoseksuaalisuuttaan. Käytetään tavoin; olla kaapissa, tulla kaapista.

Assosiaatio kaapista kietoutuu tiiviisti salailuun. Ajatus siitä, ettei saa olla vapaasti oma itsensä. Vapauden saavuttamiseen liittyvä kokemus taistelusta omia tai ympäristön mörköjä kohtaan. Möröt tekevät kaapin ovesta pelottavan, jopa likaisen - sekä kaapin ulkopuolella olevalle että sisään vangitulle. Kaappi ympäröi ketä tahansa, joka kaikessa hiljaisuudessa kasvattaa sisäistä toisinajattelijaa yhteisössä, jonka normeja ei täydellisesti allekirjoita. Olkoon kyse sitten juustonhimoisesta vegaaniyhdyskunnan jäsenestä tai uskonnollista kasvatustaan kriittisesti pohtivasta nuorukaisesta.

Vuosituhannen vaihde on tehnyt helpommaksi tarttua seksuaalisuuden kaapinoven kahvaan. Asenne on muuttanut lakeja ja laki asenteita. Tasavertainen vuorovaikutus ja avoin ajatustenvaihto on tehnyt seksuaalivähemmistöistä vähemmän pelottavan. Kuka sitten kaapin kasaa? Ihminen itselleen vai ympäristö? Jaa-a. Vastaus löytynee samasta lokerosta kuin kysymykseen: Kumpi oli ennen, muna vai kana? Niin tai näin, kaappeja kuitenkin on. Erilaisia, eri ympäristöissä. Eikä niistä varmaan koskaan päästä täydellisesti eroon. Eikä tarvitsekaan, sillä toisaalta jotkut kaapit suojaavat - yksilöä tai ympäristöä.

Oman kaappini kanssa olin onnekas. En edes ajatellut olevani kaapissa ennen kuin olkapäätäni taputeltiin onnitellen rohkeasta teosta. Perinteisiin kallistuva, semi-liberaali ympäristöni viestitti, että kaappini ovi on nyt auki. Hämmennyin ja hämmensin muita. En mielestäni ollut tehnyt mitään poikkeuksellisen erikoista. Olin ottanut asian puheeksi kun se tuli ajankohtaiseksi. Aiempi vaikeneminen toi kuitenkin lieveilmiöitä. Se aiheutti ihmetystä ja sai rakkaat läheiseni mietteliäiksi; Miten en ole huomannut? Eikö luottamuksemme olekaan aukoton? Oletko koittanut kertoa, mutta en ole kuullut sinua? Eikä mistään sellaisesta ollut kyse. Ei vaan ollut tarvetta kertoa aiemmin. Miksi olisi ollut?

Myönnän huokaisseeni kerran jos parikin, kun ymmärsin löytäneeni tyttöystävän. Naisen, jonka kanssa halusin olla ja jakaa elämää. Suhde itsessään oli mutkaton ja luonteva alusta asti. Muistan kuitenkin ajatelleeni, että olisi ollut helpompaa, jos olisin löytänyt miehen. Helpompaa kenelle? Muille? Minulle itselleni suhteessa muihin?

Olin omassa tuttavapiirissäni ainoa, joka seurusteli samaa sukupuolta olevan kanssa. Koin velvollisuudekseni, että lähimmäiseni kuulevat elämänmuutoksesta minulta. Pian huomasin tapaavani ja soittelevani läheisilleni vain tarkoituksena on erikseen kertoa, että seurustelen. Heterosuhteessa ei moisia infotilaisuuksia olisi tarvinnut pitää. Olihan se koomista. Juteltiin tapailusta ja ihastuksesta, arjen asioista ja siitä mitä kumppani tekee. Perusjuoruilua. Kunnes.. Kunnes kerroin kumppanini olevan nainen. Uutinen vei huomion suhteesta ja uudesta ihmisestä. Tärkein asia jäi seksuaalisen suuntautumisen varjoon. Siinä sitä sitten oppii tavan puhua sukupuolineutraalisti. Ei puhu naisystävästä tai emännästä, puhuu kumppanista tai avokista. Ei suinkaan siitä syystä, että pitäisi kaapin hämärästä. Ehei. Vaan siksi, että siten parisuhteeseen liittyvät asiat saavat sen sisällöllisen itseisarvon, joka niille minusta kuuluu.

Hetki, kun kertoo kulkevansa vasenta laitaa. Se ei varsinaisesti ollut kiusallista, mutta jokin mahtipontinen momentti siinä aluksi oli. Toki kynnyksiä oli erilaisia. Siinä missä kertominen nykyään onnistuu ohimenevällä tokaisulla, oli alussa vakavailmeisiäkin hetkiä. Helpommaksi asian teki luotto lähipiiriin. Usko, ettei niitä ihmisiä loppupeleissä saa tällaisellä pikkuseikalla järkkymään. Eikä saanutkaan. Nieleskelemään ehkä, mutta ei järkkymään.

Nykyään naristelen kaapinovea. En ole suunnanvaihtaja, en ole takinkääntäjä. En koe olevani kaapissa, enkä sen ulkopuolella. Seksuaaliseen suuntautumiseeni ei liity salaisuutta, vaikka en sitä megafonilla toreilla huutelisi. Olin oma itseni silloin ennen, olen itseni nyt.

maanantai 27. heinäkuuta 2015

Kun kaikki alkoi

Istun vastapäätä lapsuudenystävääni, kuopuskummityttöni äitiä. Kuulen sen saman kysymyksen, joka niin usein vieläkin toistuu; Siis niinku mistä asti sä oot -- niinku tienny sen? Hymyillen ajattelen, että hän on ehkä vilpittömästi yksi heteroimmista ihmisistä, jonka tiedän. Vastaus on reilun vuoden aikana muodostunut vakioksi; Mistä asti sä oot tienny, et tykkäät vain pojista?

Mistä sen tietää? Mistä asti? En osaa vastata. Kai joskus lapsena on leikitty kotia tyttöjen ja poikien kanssa, kai leikkikaveriin on joskus ihastuttu. Joillain ihmisellä on ehkä sellainen oivaltamisen hetki mielessä. Romantisoitunut, vapauttava tai ahdistuksen täyteinen valaistuminen. Minulla ei. Sen vaan tietää. Kai on tiennyt sitten aina.

Nuorena on kuitenkin kaiken puolin helpompaa tavoitella normatiivisia unelmia. Niitä, joihin on kasvanut uskomaan ja joita ympäristö kultakin odottaa. Konservatiivisen kasvatuksen saaneena se oli minullekin luonnollista. Unelma aviomiehestä, tiilitalosta, lapsista ja tila-autosta. Työstä ja harrastuksista. Kolmanteenkymmenenteen ikävuoteen mennessä pala unelmaa oli toteutunut ja muuttanut muotoaan. Näin jälkikäteen on helppo hymähtää sille legendaariselle kolmenkympin kriisille; rakastamani työ vaihtui lisäkoulutuksen kaipuuseen ja avioliitto unelmavävyn kanssa ystävyyteen.

Kolme vuotta sinkkuutta, opintoja, työtä ja uran luomista. Pariin ensimmäiseen vuoteen ei ehtinyt edes ajatella sosiaalisen verkoston kartuttamista. Erakoitumiseni ja treffikielteinen astenteeni alkoi parin vuoden jälkeen herättää huomiota. Rohkaistuna (<- kauniimpi termi yllytykselle ja painostukselle) sukelsin nettideittailun maailmaan. Koska luulin sen olevan vaivatonta. Erehdyin.



Kahlasin nettietikettien viidakossa, hämmästelin verkkokulttuurin käytöstapoja ja haparoin erinäisille treffeillekin, joista kauimmaiset olivat 1000kilometrin päässä. Sain ilon kirjoitella erilaisten ihmisten kanssa. Vaihdoin ajatuksia herkän seksuaalisuuttaan etsivän nuoren vaimon kanssa, tapasin persoonallisia miehiä. Olin kokemuksia rikkaampi. Ja onnellinen kun sain illalla sujahtaa omiin lakanoihini - yksin.

Tiesin mitä etsin. Etsin ihmistä. Sellaista joka kolahtaa, jossa vain on sitä jotain. "Sitä jotain." Helpoin ja samalla vaikein kriteeri. Kun sitä jotain on, sitä vaan on. Jos sitä ei ole, sitä ei tule. Ja useimmitenhan sitä ei ollut.


Päivänä eräänä paistoi nettiviidakkoon aurinko. Tuli viesti. Pitkä, kaunokirjallinen ja hauska. Tuli odotus ja perhosia vatsaan. Tuli 150e puhelinlasku ja univelkaiset työpäivät. Junalippu isoon kaupunkiin treffeille.

Ja kun astuin laiturille, tiesin; siinä hän on. Minun ihmiseni. Nainen.