Naisenpuolikas kaapista ulos

Kaappi. Sivistyssanakirjan 4. määritelmä: ilmaus, sille ettei ole tunnustanut homoseksuaalisuuttaan. Käytetään tavoin; olla kaapissa, tulla kaapista.

Assosiaatio kaapista kietoutuu tiiviisti salailuun. Ajatus siitä, ettei saa olla vapaasti oma itsensä. Vapauden saavuttamiseen liittyvä kokemus taistelusta omia tai ympäristön mörköjä kohtaan. Möröt tekevät kaapin ovesta pelottavan, jopa likaisen - sekä kaapin ulkopuolella olevalle että sisään vangitulle. Kaappi ympäröi ketä tahansa, joka kaikessa hiljaisuudessa kasvattaa sisäistä toisinajattelijaa yhteisössä, jonka normeja ei täydellisesti allekirjoita. Olkoon kyse sitten juustonhimoisesta vegaaniyhdyskunnan jäsenestä tai uskonnollista kasvatustaan kriittisesti pohtivasta nuorukaisesta.

Vuosituhannen vaihde on tehnyt helpommaksi tarttua seksuaalisuuden kaapinoven kahvaan. Asenne on muuttanut lakeja ja laki asenteita. Tasavertainen vuorovaikutus ja avoin ajatustenvaihto on tehnyt seksuaalivähemmistöistä vähemmän pelottavan. Kuka sitten kaapin kasaa? Ihminen itselleen vai ympäristö? Jaa-a. Vastaus löytynee samasta lokerosta kuin kysymykseen: Kumpi oli ennen, muna vai kana? Niin tai näin, kaappeja kuitenkin on. Erilaisia, eri ympäristöissä. Eikä niistä varmaan koskaan päästä täydellisesti eroon. Eikä tarvitsekaan, sillä toisaalta jotkut kaapit suojaavat - yksilöä tai ympäristöä.

Oman kaappini kanssa olin onnekas. En edes ajatellut olevani kaapissa ennen kuin olkapäätäni taputeltiin onnitellen rohkeasta teosta. Perinteisiin kallistuva, semi-liberaali ympäristöni viestitti, että kaappini ovi on nyt auki. Hämmennyin ja hämmensin muita. En mielestäni ollut tehnyt mitään poikkeuksellisen erikoista. Olin ottanut asian puheeksi kun se tuli ajankohtaiseksi. Aiempi vaikeneminen toi kuitenkin lieveilmiöitä. Se aiheutti ihmetystä ja sai rakkaat läheiseni mietteliäiksi; Miten en ole huomannut? Eikö luottamuksemme olekaan aukoton? Oletko koittanut kertoa, mutta en ole kuullut sinua? Eikä mistään sellaisesta ollut kyse. Ei vaan ollut tarvetta kertoa aiemmin. Miksi olisi ollut?

Myönnän huokaisseeni kerran jos parikin, kun ymmärsin löytäneeni tyttöystävän. Naisen, jonka kanssa halusin olla ja jakaa elämää. Suhde itsessään oli mutkaton ja luonteva alusta asti. Muistan kuitenkin ajatelleeni, että olisi ollut helpompaa, jos olisin löytänyt miehen. Helpompaa kenelle? Muille? Minulle itselleni suhteessa muihin?

Olin omassa tuttavapiirissäni ainoa, joka seurusteli samaa sukupuolta olevan kanssa. Koin velvollisuudekseni, että lähimmäiseni kuulevat elämänmuutoksesta minulta. Pian huomasin tapaavani ja soittelevani läheisilleni vain tarkoituksena on erikseen kertoa, että seurustelen. Heterosuhteessa ei moisia infotilaisuuksia olisi tarvinnut pitää. Olihan se koomista. Juteltiin tapailusta ja ihastuksesta, arjen asioista ja siitä mitä kumppani tekee. Perusjuoruilua. Kunnes.. Kunnes kerroin kumppanini olevan nainen. Uutinen vei huomion suhteesta ja uudesta ihmisestä. Tärkein asia jäi seksuaalisen suuntautumisen varjoon. Siinä sitä sitten oppii tavan puhua sukupuolineutraalisti. Ei puhu naisystävästä tai emännästä, puhuu kumppanista tai avokista. Ei suinkaan siitä syystä, että pitäisi kaapin hämärästä. Ehei. Vaan siksi, että siten parisuhteeseen liittyvät asiat saavat sen sisällöllisen itseisarvon, joka niille minusta kuuluu.

Hetki, kun kertoo kulkevansa vasenta laitaa. Se ei varsinaisesti ollut kiusallista, mutta jokin mahtipontinen momentti siinä aluksi oli. Toki kynnyksiä oli erilaisia. Siinä missä kertominen nykyään onnistuu ohimenevällä tokaisulla, oli alussa vakavailmeisiäkin hetkiä. Helpommaksi asian teki luotto lähipiiriin. Usko, ettei niitä ihmisiä loppupeleissä saa tällaisellä pikkuseikalla järkkymään. Eikä saanutkaan. Nieleskelemään ehkä, mutta ei järkkymään.

Nykyään naristelen kaapinovea. En ole suunnanvaihtaja, en ole takinkääntäjä. En koe olevani kaapissa, enkä sen ulkopuolella. Seksuaaliseen suuntautumiseeni ei liity salaisuutta, vaikka en sitä megafonilla toreilla huutelisi. Olin oma itseni silloin ennen, olen itseni nyt.