Kun kaikki alkoi

Istun vastapäätä lapsuudenystävääni, kuopuskummityttöni äitiä. Kuulen sen saman kysymyksen, joka niin usein vieläkin toistuu; Siis niinku mistä asti sä oot -- niinku tienny sen? Hymyillen ajattelen, että hän on ehkä vilpittömästi yksi heteroimmista ihmisistä, jonka tiedän. Vastaus on reilun vuoden aikana muodostunut vakioksi; Mistä asti sä oot tienny, et tykkäät vain pojista?

Mistä sen tietää? Mistä asti? En osaa vastata. Kai joskus lapsena on leikitty kotia tyttöjen ja poikien kanssa, kai leikkikaveriin on joskus ihastuttu. Joillain ihmisellä on ehkä sellainen oivaltamisen hetki mielessä. Romantisoitunut, vapauttava tai ahdistuksen täyteinen valaistuminen. Minulla ei. Sen vaan tietää. Kai on tiennyt sitten aina.

Nuorena on kuitenkin kaiken puolin helpompaa tavoitella normatiivisia unelmia. Niitä, joihin on kasvanut uskomaan ja joita ympäristö kultakin odottaa. Konservatiivisen kasvatuksen saaneena se oli minullekin luonnollista. Unelma aviomiehestä, tiilitalosta, lapsista ja tila-autosta. Työstä ja harrastuksista. Kolmanteenkymmenenteen ikävuoteen mennessä pala unelmaa oli toteutunut ja muuttanut muotoaan. Näin jälkikäteen on helppo hymähtää sille legendaariselle kolmenkympin kriisille; rakastamani työ vaihtui lisäkoulutuksen kaipuuseen ja avioliitto unelmavävyn kanssa ystävyyteen.

Kolme vuotta sinkkuutta, opintoja, työtä ja uran luomista. Pariin ensimmäiseen vuoteen ei ehtinyt edes ajatella sosiaalisen verkoston kartuttamista. Erakoitumiseni ja treffikielteinen astenteeni alkoi parin vuoden jälkeen herättää huomiota. Rohkaistuna (<- kauniimpi termi yllytykselle ja painostukselle) sukelsin nettideittailun maailmaan. Koska luulin sen olevan vaivatonta. Erehdyin.



Kahlasin nettietikettien viidakossa, hämmästelin verkkokulttuurin käytöstapoja ja haparoin erinäisille treffeillekin, joista kauimmaiset olivat 1000kilometrin päässä. Sain ilon kirjoitella erilaisten ihmisten kanssa. Vaihdoin ajatuksia herkän seksuaalisuuttaan etsivän nuoren vaimon kanssa, tapasin persoonallisia miehiä. Olin kokemuksia rikkaampi. Ja onnellinen kun sain illalla sujahtaa omiin lakanoihini - yksin.

Tiesin mitä etsin. Etsin ihmistä. Sellaista joka kolahtaa, jossa vain on sitä jotain. "Sitä jotain." Helpoin ja samalla vaikein kriteeri. Kun sitä jotain on, sitä vaan on. Jos sitä ei ole, sitä ei tule. Ja useimmitenhan sitä ei ollut.


Päivänä eräänä paistoi nettiviidakkoon aurinko. Tuli viesti. Pitkä, kaunokirjallinen ja hauska. Tuli odotus ja perhosia vatsaan. Tuli 150e puhelinlasku ja univelkaiset työpäivät. Junalippu isoon kaupunkiin treffeille.

Ja kun astuin laiturille, tiesin; siinä hän on. Minun ihmiseni. Nainen.