Vauva kissaperheessä

Meillä on vauva kissataloudessa. Ja nimeenomaan niin päin, ei kissoja vauvaperheessä. Miksi näin? Koska karvalapsemme olivat ensin. Vauva tuli kissojen kotiin :) Merituulen Minna ja Pena-projektin Raija olivat kiinnostuneita kuulemaan näiden kahden rodun - kissa-aatelin ja vauvaihmeen - yhteensovittamisen alkutaipaleesta, joten tässä sen ansaitsema oma breivi. Sen kunniaksi alkuun esittelen postauksen karvaiset päähenkilöt:

Seniori seurailee

 Seniori. Viittä vaille viisitoista. Vanha rouva, jolta löytyy tunneälyä enemmän kuin kylän kolleilta yhteensä. Viisas katse, jonka sumentaa vain pöydällä oleva kinkkupaketti. Tai lohi. Tai Sheba. Tai.. no oikeastaan mikä tahansa herkuksi (=syötäväksi) luokiteltava. Ikäneidon liikunta ja ulkoilitottumukset rajautuvat terassiin ja auringon lämmittämiin sopukoihin. Entinen metsästysprinsessa viettää eläkepäivänsä pääosin nukkuen. Tosipaikan tullen hän kuitenkin on talouden kruunaamaton alfanaaras.

King as iCat - omii laitteet
 kirjoittaakseen kissaliittoon

Kuningas. Omasta mielestään. (Paitsi silloin kun itsevarmuutensa sokaisemana yrittää hyppiä alfanaaraan silmille.) 8-vuotias ragdoll-herra, joka lajille tyypillisesti on lempeä lötkönpötkö. Huomionkipeä ja täynnä ylitsevuotavaa kehräystä. Peiton alle kaivautuja, naaman edessä naukuja. Leikkisä koiramaisella tavallaan.

Kolmonen soffaperunana

Kolmonen. 5-vuotias pahnan pohjimmainen. Kotona lempeää rakkautta, sylikissa vailla vertaa. Esittää jokaiselle vieraalle miten häntä ei ole "koskaan kukaan silittänyt". Pihalla neito on pienestä koostaan huolimatta pippurinen pakkaus, joka pitää kulmakunnan kollit rouvan nuhteessa. Metsästyspiireissä hän on nuijan kopautusta vaille valmis seuran puheenjohtaja hoitaen omat ja naapurin pienjyrsijäkannat. Onpa paikallinen Xena kerran päättänyt päivät tapapihalle eksyneeltä käärmeeltäkin. Kotona sen kynnet pysyvät viisaasti käpälien suojassa.

Vaikka kaikkien kissojemme luonne oli tuttu, mietitytti meitä vauvan tulo. Luotan kissoihini, joten räpsäisyistä ja hyökkäyksistä ei vastasyntyneen kanssa ollut pelkoa. Eniten mietitytti kissojen hakeutuminen vauvan kylkeen. Kolmonen kun on krooninen päällänukkuja ja Kuningaskin rakkauspuskemisissaan jättää hengitystiet huomiotta. Vauvan laatikkosänky pinniksessä herätti mielenkiintoa ja houkutti nukkumaan siinä määrin, että ennen synnytystä katsoimme parhaaksi pitää siinä kantta päällä.

Sängyn koekäyttäjät

Makuhuoneen oven kiinni pitäminen ei olisi vaihtoehto, sillä suljettua ovea Kuningas jaksaisi ikävissään hakata loputtomiin. Harkitsimme kissaverkkoa. Clippasafen pinnisverkko vaikutti työläältä. Verkko kiinnitetään ja kiristetään jalkoihin koko pinnasängyn ympäri. Niinkö sitten lähden purkamaan ja kiristämään laitosta aina kun vauva menee päikkäreille (joka on usein)? Aina kun yöllä nostan hänet rinnalle ja takaisin sänkyyn (joka sekin on kohtuullisen usein)?  Joka kerta kun kurotan tyynnyttelemään unissaan ynisijää? Tuskinpa. Hepe-verkko olisi helpompi. Kuin kansi, joka nostetaan pinniksen päälle. Siinä kissa pääsisi pinnojen välistä sänkyyn, mutta kun pohja on nostettu, niin verkon ja laatikon reunan välistä se ei pujahtaisi vauvan nukkumapaikkaan. Koko teki mutkan matkaan. Meidän 40v vanha retro-pinnis on pienempi kuin standardikokoinen verkkokehikko, joten Hepekin jäi ostamatta. Uskaltauduimme kokeilemaan ilman verkkoja, sillä monet kissanomistajat kertovat kissojen jättävän vauvan tultua nukkumapaikkan rauhaan, vaikka ennen syntymää sänkyihin tunkevatkin.

Ensivaikutelmaa

Emme siis olleet valmistelleet kissoja tai vauvaa toisiinsa mitenkään ennen H-hetkeä. Emme tuoneet vauvanvaatteita nuuskuteltavaksi, emme rakentaneet barrikadeja. Kotimatkalla teimme sotasuunnitelman; vauva nostetaan kaukalossaan keskelle lattiaa kissojen haisteltavaksi. Ollaan lähellä vakuuttamassa kaikille et homma on ok. Ketään ei pidetä sylissä tai pakoteta. Ensin apajilla piipahti Seniori. Haisteli uteliaasti, katsoi mua sanoakseen "vai tollanen taas" ja paineli keittiöön odottamaan herkkuja. Nuoriso kävi kaukalolla toinen toistaan tukien. Tuliainen oli jännittävä ja ensi nuuskausten jälkeen hipsittiin kauemmaksi. Oltiin kuin ei oltaiskaan. "Ehkä se häviää."

Päikkärietäisyyttä

Siitä se yhteinen arki lähti. Kissoille me aikuiset oltiin edelleen ykkösiä. Meidän kylkeen ja jalkoihin hakeutuivat nukkumaan. Vauvan kiersivät kauempaa. Pikkuisen peti houkutti, mut kuultuaan kiellot, saatuaan kerran lähtöpassit ja nähtyään siellä Taavan, kääntyivät kannoillaan. Tuulikaapissa nököttäviin vaunuihin ja turvakaukaloon eivät ängenneet koskaa. Isolle sängyllekin asettuivat varauksella; eihän tuosta kääröstä tiiä jos vaikka se hyökkää. Väistivät vauvan säpsähdystäkin, kunnes alkoivat luottaa sen taistelukyvyttömyyteen.

Vanhus tutki Taavan mielialoja. Kun tyttö alkuaikoina känisi sitterissä, Seniori asettui viereen vahtiin. Kun vauva itki lohduttomasti sylissä, Seniori hyppäsi viereen ja katsoi kuin sanoen "mitäs ajattelit sille tehdä?" Taava oli kuusiviikkoinen, kun kolmonen ekaa kertaa kävi puskemassa huitovia käsiä. Kaksikuisena tyttö sai Kuninkaalta rakastavat ensilipaisut päälaelleen.Nykyään voivat asettua vauvan lähistölle nukkumaan, mutta vain silloin jos minä tai Eira ollaan siinä myös. Taava sinällään ei ole kovin ihmeellinen kun siltä ei saa ruokaa eikä rapsuja.

Näin kahden ja puolen kuukauden kohdalla yhteiselossa ei ole ollut rypyn ryppyä. Me pyrimme opettamaan Taavalle alusta asti eläinten hyvää kohtelua ja kunnioitusta perheenjäseninä. Sanomattakin on selvää, että välikohtauksilta tuskin vältytään sitten kun Taava oppii liikkumaan ja tarraamaan. Silti luotto kissoihin on kova. Ensisijaisesti karvatassut väistää, piikkikinnas ei heilu kuin aiheesta.

"Onks pakko halii jos ei haluu?"

Ei sekään niin vaarallista ole, jos tytön ymmärtämättömyys joskus aiheuttaa hälle naarmun tai pari. Se on vain elämää. Kuten kissanruuan syöminen äitien katseen välttäessä. Oppia ikä kaikki.

Sateenkaarileijonan kaste

Leijonaneidon ristiäisiä juhlittiin viime lauantaina. Kaste ja sukujuurille uskollinen karjalaistyylinen juhla lämpimine ruokineen järjestettiin kylämme seurakuntasalissa, sillä lähimmäisten läsnäolojoiden joukko oli sen verran suuri, ettei kotiin oltaisi mahduttu vaikka sopu sijaa antaakin.

Pääsimme Eiran kanssa paikanpäälle asettelemaan pöytiä ja kukkia jo perjantaina. Muistin tilan lapsuudesta ja olo oli jotenkin nostalgisen juhlava, kun omilla avaimilla kulki ees taas. Taavakin viihtyi sarvikuononsa kanssa hoitoalustalla keittiön lattialla kun äidit koristelivat maljakoita ja keräsivät kimppuja. Väsäilimme valmiiksi myös Taavan vauvakirjaa, joka toimi juhlassa vieraskirjana. Homma kun lähti käsistä, niin pian oli pöydissä ohjelma-menu-kortit ja istumapaikat tuttavapiirimme yhteensovittamiseksi. Pimeän tullen sali oli valmis. Kastepöydällä edesmenneen isoisän ostama malja.

Itse juhla meni hienosti. Taava puettiin sukumme kastemekkoon, jossa myös minut on kastettu. Kummitädit sylitteleivät häntä vuorotellen ja kummisetä luki lukukappaleet. Pappi puhui kivasti, yhteisrukoukset luettiin, tahdottiin ja Jumalan kämmenellä veisattiin. Välistä neiti huuteli asioitaan, välillä kuunteli hiljaa. Kasteen jälkeen syötiin lämmin ruoka ja Taavan ainoa serkkupoika soitteli flyygeliä. Musisointi haparoi omaan tahtiinsa, poika kun on autistinen. Pöydissä kiersi vauvakirjan ohella myös mun ja Eiran vauva-albumit.

Ennen kakkukaffia kerrottiin juhlaväelle nimestä. Miksi juuri se nimi oli valittu. Raotettakoon nimimerkkien takaista todellisuutta sen verran, että paljastetaan tytön koko nimeksi tulleen Saima Taava Maria. Lyhyt versio nimen tarinasta kuuluu näin: Saima on nimi josta molemmat olemme pitäneet ja sillä leikitellet alusta asti. Se oli myös karjalajuurisen isoäitini äidin nimi. Taava oli suosikkini ja kun tällä erää minä tein työn niin se oli valittu väliaikaiseksi sairaalanimeksi. Väliaikaisessa käytössään se tuntui istuvalta, joten oli luonnikasta jättää se yhdeksi nimistä. Vanhana ja harvinaisena suomalaisnimenä (1800-luvun suomennos nimestä Gustava) siihen kastaminen on melkeimpä kulttuuriteko. Maria on Eiran toinen nimi, ja samalla nimi, joka on aiemmissa polvissa kulkenut myös meidän suvussa. Vaikka arjessamme kutsumanimi vaihtuu ristimänimeen, blogissa Taava jää elämään ja se tulee jatkossakin olemaan leijonaneidon kutsumanimi tällä puolen.

Lahjaksi neito sai kaikkea mukavaa muumiastioista säästöpossuihin ja leluihin. Perinteitä kunnioitti hopeinen kummilusikka nimin ja strategisin mitoin kirjailtuna. Jatkumoa hehkutti Tillanderin kummihelminauha, johon ensimmäisen helmen saa kasteessa, seuraavat tulevien juhlapäivien mukana. Kepeää leikittelyä edustivat ihastuttavat kumisaappaat sekä Vauvan vaaka -laulukirja ja CD. Tanssin ohella tämän hetken suosikki Taavan mielestä on BabyBjörn-sitterin lelukaari jota on hauska rämpyttää.

Mitä kirkkoon ja sateenkaariperheisiin tulee, ei meillä ole muuta kuin positiivista sanottavaa. Täytyy myöntää, että näin pikkukylällä kirkon edustajien suhtautuminen jännitti, vaikka emme ole koskaan törmänneet ennakkoluuloihin. Ennen ristiäisiä kävimme kirkkoherranvirastossa kastetapaamisessa. Puhelimessa jo kerroin Taavan kuuluvan vähemmistöperheeseen, jossa isä on tuntematon käsite. Äänestä kuulin kirkonmiehen hymyilevän. Tapaaminen oli lämminhenkinen ja kastetilaisuudessa meitä kohdeltiin tasavertaisina vanhempina. Missään vaiheessa emme kuulleet maagista kysymystä "Kumpi teistä onkaan se äiti?" Kastetodistuksessakin molempien nimet lukee vierekkäin.

Toisaalta miksi asia olisi toisinkaan? Vaikka kirkko ei vihkisi naispareja uuden lain astuessa ensi maaliskuussa voimaan, on piispainkokous antanut selonteon, jossa korostetaan samaa sukupuolta olevat parien tasavertaisuutta. Heitä kunnioitetaan, heidät toivotetaan tervetulleiksi kaikkeen seurakunnan toimintaan ja - ennen kaikkea - heitä kohdellaan tasavertaisesti perheenä. Tämä todentotta ainakin meidän pienessä seurakunnassa toteutui. Lämminhenkistä onnitteluhalausta myöden.

Kutsu kummiuteen

Kultainen kummius. Yksi aikuisen elämäni antoisimmista tehtävistä. Itselle on kummilapsia vuosien varrella siunaantunut seitsemän kappaletta, kaksi tomeraa tyttöä, viisi vauhdikasta poikaa. Jokaiseen olen pyrkinyt ylläpitämään yksilöllistä suhdetta. Yhdessäolomme todentuu paitsi laatuaikana huvipuistoissa, joulujuhlissa ja kesäteattereissa myös arkisissa lapsenvahtikeikoissa, harrastuskenttien laidoilla ja whatsappissa. Etäisyys ja 3-16v ikähaitarit asettavat raamit sille miten paljon kutakin lasta näen. Uskaltaisin kuitenkin väittää onnistuneeni solmimaan 7 ainutlaatuista, luottamuksellista aikuinen-lapsi-suhdetta.

Kun aloimme miettiä Taavan kummeja, ajatuksenamme oli löytää aikuisia, jotka jakavat kanssamme samat arvot. Joilla on aikaa läsnäololle ja taipumus rakentaa oma-aloitteisesti suhdetta lapseen. Joiden kanssa kasvatusajatukset menevät siinä määrin yksiin, että voisimme luottaa lapsen heidän huomaansa jos itse emme hänen huoltamiseensa kykenisi. Mielestämme valinta tulisi tehdä lapsen parasta ajatellen. Ei aikuisen näkökulmasta tai velvoitteesta pyytää omia sisaruksia tai kummilasten vanhempia. Ei siksi, että pyytämättä jättäminen pahoittaisi jonkun innokkaan mielen. Halusimme Taavalle aikuisen luotetun ystävän, jolle kerrotaan niitä juttuja mitä äitien kanssa ei puhuta. Aikaa ja muistoja. Ihmissuhteen, joka jatkuu konfirmaation jälkeenkin.

Kummikandidaatteja oli rivillinen, joten valinta ei ollut yksiselitteinen ja liikkeelle oli ampaistava poissulkuperiaatteella. Enot karsittiin ja heille sälytettiin aktiiviset roolit jo sukulaisuussuhteiden perusteella. Haimme kirkkoon kuuluvia, joten kirkollisveroja maksamaton osa putosi pois (onhan kyseessä kristillinen toimitus). Lopulliseen kummikavalkaadiin teimme yhteisen pariskuntavalinnan ja lisäksi Eiralta tuli yksi valinta, multa toinen. Kummeista tuli nelikko, joka koostuu kolmesta esikuvallisesta naisesta sekä yhdestä lempeästä ja elämänviisaasta partasuusta.

Kutsut kummitädeille

Päätöksen jälkeen mietimme koska uutispommi pudotetaan. Tai oikeastaan; koska esittäisimme vienon kysymyksen, sillä kummiuteen liittyvä läsnäolotoiveemme on sen verran "vaativa", että jokaisella olisi oikeus ja tilaa kieltäytyä ilman loukkaantumista. Fundeerasimme onko ajoituksella millaista väliä? Toiset ottavat kummiuden puheeksi hyvissä ajoin raskausaikana. Toiset taikauskoisina vasta syntymän jälkeen. Jotkut pyytävät kummiksi kasvotusten, toiset kutsuvat kortilla. Puolensa ja puolensa. Kun kummius sovitaan raskausaikana, pääsee kummiuteen orientoitumaan hyvissä ajoin ja syntymän odotus saa uuden uloitteen. Kasvokkain kysyessä pääsee todistamaan vastapuolen reaktion. Korttista jää kummille mukava muisto ja postikutsussa vastaanottaja saa rauhassa miettiä vastaustaan ilman odottavia katseita. Me miksasimme.

Pariskunnalle esitimme pyyntömme yhteisellä vappupäivän illallisella silmästä silmään. Erillisvalinnat saivat kummikutsut korteilla. Korteilla, jotka ostettiin (siis ei askarreltu itse? taas ropisee huono-äiti-pisteitä..) laskettuna päivänä, kirjoitettiin tunnelmallisesti ensimmäisten supistusten välillä ja postitettiin syntymäpäivänä. Kukin sai kutsun omin sanakääntein, mutta viesti oli kaikissa samanmoinen. Lainaus serkkutyttöni saamasta kortista kuuluu näin:

"Kummia vailla olisi nyt

perheemme vastasyntynyt.

Lahjan parhaan jos lapselle antaa vois,

vierelle jonkun kulkua turvaamaan tois.

Nyt kutsumme kummia siunaamaan,

pientä tytärtämme ihanaa.

Ei haluta sulta rikkauksia pummia,

vaan haemme perinteistä läheistä kummia.

Ja kun neito teininä luoksesi kurvaa,

hän yhä saisi tukea ja turvaa.

Jos aarteelle tälle voit elämää näyttää,

aikaasi ja rakkauttasi säästämättä käyttää. 
Pyydämme Sinua matkalle tälle,

hetkiä, neuvoja, aikaa hälle.

Anna ajatusten rauhassa karttua,

miettien tahdotko haasteeseen tarttua."

Koevedoksia kastekukista

Onneksemme - ja Taavan onneksi - kaikki suostuivat. Kasvotusten pyydetyt ilahtuen, kortin saaneet kyyneliin herkistyen. Virallisesti tehtävä otetaan vastaan ensi viikonloppuna, kun tyttäremme päälakeen sivellään vettä kolmeen otteeseen. Lauantaina nimittäin pikkukylän seurakuntasalissa juhlitaan leijonaneidon nimeä.