"Onneksi olen tehnyt tätä työtä 15 vuotta, niin tiedän pystyväni siihen." Sanat tulivat kätilön suusta, omastani. Kätilön työ ei aina ole onnellista, kauneuskin on toisinaan katsojan silmässä. Elämän suurten kysymysten edessä, surun tummien vesien äärellä on jokainen sanaton. Ja ne hetket... ..tänään ne ottavat lujempaa kuin ennen.
"Koetko, että olet nyt parempi kätilö kun itse olet synnyttänyt?" Kysymys mihin törmään usein. Vastatessani mietin, että onko traumakirurgi parempi työssään, jos on onnettomuuden seurauksena kärsinyt sirpalemurtumasta. Tarvitseeko sairastaa syöpää, että on parempi syöpähoitaja? Ei. Mutta tuohan se näkemystä.
En usko, että synnyttäneisyys parantaa kädentaitojani. Niin ikään vuorovaikutus- ja kohtaamistaitoni ovat ammatillista minääni ja kutakuinkin ennallaan. Mitä minulle tapahtui synnytyssalissa - jatkuva vauvan EKG-rekisteröinti, vuorokauden taistelu, metallisen portatiivin kalseus, mikroveret, tarjontavirhe, imukuppi, kiertynyt kiristävä napanuora, lastenlääkärin hoiteisiin kiikutettu veltto vauva - ne on subjektiivinen siviiliminän kokemus. Yhdestä synnytyksestä. Objektiivisesti tietäen, et joidenkin synnytys voi mennä niin. Se vain sattui meille. Ja siitä selvittiin. En minä sen ansiosta tee työtäni paremmin. Parhaani olen tehnyt ennenkin.
Se mikä on muuttunut, on tunnekokemus äitiyden pelkojen, odotuksen ja menetyksen kentällä. Voimattomuuden tunne elämän epäreiluuden arpoessa uhrinsa. Ennenkin ymmärsin, osasin tulkita ja tukea. Nyt YMMÄRRÄN. Niin kokonaisvaltaisesti, että rinnassa on raskas paino. Surumielisyydeksi taipuva syvä myötätunto jää viipyilemään. Seuraa mukani kotimatkan. Potilaan tarina toisensa perään leimaantuu mieleni sopukoihin ja pyörähtää pintaan aika ajoin. Jos minulla ei olisi puolentoista vuosikymmenen kokemusta työstä niin ilossa kuin surussa, jos olisin noviisikätilö, saattaisin miettiä jaksankohan tehdä tätä työtä tulevat vuosikymmenet.
Puhuin madaltuneesta herkkyyskynnyksestä lähimmille kollegoilleni. Kummilapseni äiti tunnisti asian. Aikoinaan äitiyslomalta töihin palatessaan se oli hämmentänyt häntä kuten minua nyt. Hän vahvisti sen minkä tiesin; "Se helpottaa." Ajan kanssa. Se ei tarkoita, että kyynistyisimme, vaikka emme jaa siviiliminänä kokemusmaailmaa tai ole vertaistukena. Se ei olekaan tarkoituksemme, siihen on omat verkostonsa. Teemme sen minkä parhaiten osaamme. Olemme rinnallakulkijoita. Tehtävämme on hoitaa, auttaa, ohjata, tukea, lohduttaa ja voimauttaa. Välittömästi tai välillisesti. Olla läsnä niin kuin vain kätilö voi.
Hyvin kirjoitettu. Itsellä ei ole (vielä) äitiys omalla kohdalla, mutta jos olisi, tuntuisi hyvältä tietää, että oma kätilö ajattelee näin.
VastaaPoistaKiitos <3
PoistaKätilökollega täällä hei. Hyvin kirjoitettu teksti, samaistun kovin.
VastaaPoistaOlen ollut takaisin töissä äitiysloman jälkeen lähes kahden vuoden ajan ja alkuun noita herkistymisiä tulikin paljon; tuoreen äidin onnenkyyneleet tarttuivat ja vauvan itku ja tuhina saivat omiinkin rintoihin kihelmöintiä <3
Nykyään selkeästi herkistävät ne tilanteet, jotka ovat omaa kokemustani lähellä; raskausmyrkytys, ennenaikanen synnytys ja keskosvauvat. En tiedä kuinka korrektia on se, että olen asiakkaille myös kertonut omista kokemuksistani ja tarjonnut sitä kautta vertaistukea. Kiitosta siitä olen saanut ja sen kannustamana uskaltanutkin avata myös työssäni siviiliminääni.
Ne elämän julmimmat puolet, jotka meidän työssämme näyttäytyvät, ovat aina riipaisseet syvältä ja äitiyden myötä se riipaisu on omakohtaisempi, syvempi ja lohduttomampi. Perheen suru tarttuu ja on voimaton olo. Pienet enkelin jalanjäljet painaa paperiin suuremmalla herkkyydellä kun tietää, miten valtavan tärkeä ja rakas pieni vanhemmilleen on. Kotiin päästyään tekee mieli vain saada se oma pieni syliin, kiitollisena elämästä ja nöyränä onnesta.
Juurikin niin <3 Toisinaan sitä miettii miten moni asia on ammatinvalintakysymys. Itse olen ommellinen, että minulla on ollut mahdollisuus valita tämä työ. Työ, johon olen kasvanut, joka on kasvanut osaksi minua <3
Poista