Kolmas ensikäynti

Taas käyvät Felicitas Mehiläisen ovet. Odotus värittyy jollain harmaalla tunteella jota voisi vastentahtoisuudeksi sanoa. Luuriin tarttuminen tuntuu tahmealta, vastaanotolle astuessa tuntuu että tämä on vaan tehtävä. Valmistaudun olemaan jästipää. Ja sille tulee tarvetta.

Kevään jälkeen meidän korttipakasta on vedetty se toinen kortti. Kuuden tuloksettoman inseminaation ja niiden varrelle ajoittuneiden takapakkien jälkeen Eira koki nähneensä toistaiseksi oman osuutensa. Ensimmäisen suuren pettymyksen jälkeen vuodenvaihteessa hän nosti puheeksi mahdollisuuden vaihtaa yrittäjää jossain vaiheessa. Toukokuussa vuoden yrityksen ja pettymysten jälkeen se vaihe oli käsillä. Eira ei kokenut IVF-hoitoa omakseen ja jos minä puolestani joskus vielä toivoisin kokeilevani uutta raskautta - let's face it - I'm not getting any younger.. (Voitte luntata ikäni profiilikuvauksesta, tai samalla voin läiskäistä fysiologisen totuuden: 38.. .. ja puoli.)

Siispä kesän tullen istuin ampparin aulassa odottamassa. Uutta lääkäriä. Aiemmin meitä hoitaneilta emme mielestäni olleet onnistuneet saamaan sitä vastinetta taloudellisille ja henkisille voimavaroilleni mitä tahdoin. Halusin ammattilaisen joka on valmis huomioimaan taustat ja on sopivasti lääketieteellisesti orientoitunut. 

Toivoin:
- että kaikki tarvittavat alkututkimukset tehdään, mutta tavan vuoksi (varmuuden varoiksi =turhaan) tehtävät karsitaan pois. (Ei aukiolotutkimuksia, ei erillisiä ensikäyntejä, ei neuvontakäyntejä, ei turhia labroja.)
- ei juoksuteta käynneillä, eikä roikoteta puhelimessa
- kun ollaan vastaanotolla tehdään kerralla sekä tutkimukset että suunnitelmat seuraavaan kiertoon
- että lääkäri olisi lääkitysmyönteinen, sillä luomuna sohiminen ei anamneesillani huvittanut.

Käynti meni melkolailla putkeen. Esitiedot ja ajatukset käytiin rivakasti läpi. "Ootko sä syönyt niitä letrotsoleja jo? Siis oliko tarkoitus et tässä kierrossa tehdään?" Ööh, en sentään. Niin omatoiminen en ole keskustelematta lääkärin kanssa. Etukäteen olin kyllä ilmoittanut toiveemme samasta luovuttajasta ja olkien saatavuus oli varmistettu. Hoitajan tekemää siittiövarauslappua ihmeteltiin, sillä meillä oli tarkoitus käyttää, ei varata pakkaseen. Näin varauslappu jäi kirjoittamatta kun siirryttiin pääohjelmanumeroon.

Vuosien saatossa olen oppinut havainnoimaan kehoani ja tiesin varanneni ultran kp17 parhaaseen mahdolliseen väliin. Tuntemukset viestittivät, että jos koskaan luonnollinen ovulaatio oli tullakseen, se oli tässsä kierrossa. Ja niin ruudulla näkyi oikeassa ovariossa soma 17mm follikkeli. Uutisena se oli hyvä, mutta tyytyväinen ilme lääkärin kasvoilla ounasteli tulevaa; "Tällä kertaa ei niitä letrotsoleja tarvittaisi, vaan voidaan tehdä inseminaatiot luonnon kiertoihin. Ethän sinä kaksosiakaan halua.." En innostunut.

Kyllä; tiedän että ensimmäinen raskaus ja synnytys voi tehdä keholle ihmeitä.
Kyllä; tunnistan, että kiertoni on nykyään normaalinpi.
Kyllä; ymmärrän monikkoraskauden riskin, mutta se ei ole peloistani akuutein.
Ei; en usko mahdollisuuksieni olevan parhaat mahdolliset, sillä painolastina on ikä, vuosikymmenen takainen parin vuoden turha yritys ja kokemukset viime hoitokerralta.
Ei; en saa LH-testiä varmuudella plussamaan joka kierrossa, vaikka pääosin piikki löytyykin
Ei; en ole innostunut tuhansilla euroilla kokeilemaan josko kuitenkin yllättäen onnistuisin luomuna kaikkien vuosien jälkeen.
Ei; ei siihen ole edes ylimääräisiä paukkuja. Heti vaan sata lasiin, niin ei tarvitse jossitella.

Olin jääräpäinen niin kohteliaasti hymyillen kun silloin perjantaina iltapäivällä osasin. Lääkäri näytti ohuesti tyytymättömältä, mutta suostui. Kompromissilla; jos LH-plussaisi sunnuntaina, tehtäisiin inssi luonnonkiertoon maanantaina. Jos ei, palataan asiaan lääkkeillä seuraavassa kierrossa. Ohjeeksi tuli syödä vanhasta varastosta letrotsolia 5mg kp3-7. Mennä ultraan ja katsoa sitten.

Poistuin. Näillä mennään. Kyllä tämä taas tästä. Eipä siinä muukaan auta.