Kuihtuneet (raskaus)kilot

Raskauden aikana kilojahan tulee. Mulle se hyvin keskimääräinen 12kg. Elokuussa 2016 synnytyslaitokselle jäi neljä; 3kg vauvaa, istukka ja vähän vettä. Ei piiruakaan enempää.

En koskaan pahemmin kyttäillyt vaakaa. En ennen, enkä ainakaan jälkeen. Raskauden aikana se lähinnä huvitti kun saavutettiin ennenkuulumattomat kymmenet. Raskauden jälkeen jälkitarkastuksessa paino ei ollut pahemmin pudonnut. Silti luotin - ja tunsin - miten peruspalautuminen sulatti ylijäämää. Imetyksen kulutus, vaunulenkit (Pokettaminen - hah silloin jaksoin ravata salien ja munanhauduttimien perässä), raksahommat ja ihan perusruoka kavensivat figuuriani hitaasti mutta tasaisesti. En oikeastaan huomannut vaatteiden jäävän väljäksi. Yht'äkkiä vaatteet, joita raskauden aikana (ja ennenkin) olin katsellut ajatuksella "nuo ei kyllä mahdu koskaan", soljahtivat päälle. Farkkuleggarit alkoivat roikkua. 

Töihin palatessani sain palautetta hoikentuneesta ulkomuodostani. Kävin uudessa henkilökuvassa ja virkamieskortistani minua katsoi varsin kapeaposkinen kasvo. Työvaatteet olivat entistä isompia. Töissä ja muuallakin sain todeta sen jännän seikan, että hoikkuuden arvostelu julkisesti on hyväksyttyä. Ylipainosta puhuminen saatetaan kokea tuomitsevaksi ja loukkaavaksi. Silloinkin kun se tehdään luottamuksellisesti kahden kesken ja taustalla on perusteltu huoli terveydestä. Aiheen ollessa kipeä, siitä puhuminen on joskus vaikeaa. Vaan onko samaa laiheliinien kohdalla. Ehei.

Hoikkuutta saa hämmästellä, kauhistella jopa. Että kuinka laiha sitä oikein oletkaan ja syötkö mitään. Toisin päin ei ihan hevillä tulisi mieleen tokaista kommettia henkilön pyöreydestä tai udella et mitäs kaikkea oikein syöt. Ei sitä tulla ajatelleeksi, että liiallinen hoikkuus ei aina ole tahallista saatikka toivottua. Ei kaikki kommentointi kuitenkasn ole ajattelematonta. Osassa kuultaa hienovaraisuus ja huolikin. Myönnän että mulle puolittain syystäkin huomauteltiin duunissa syömisestä kun mulla oli paha tapa unohtua työn imuun. 

Taavan sairastuessa muutama viikko sitten olimme lääkärissä. Tyttö tarvitsi punnita lattiavaa'alla, joten eihän se onnistunut kuin lapsi sylissä ja ilman. Matikkapää alkoi raksuttaa, kun neito sylissä yhteispainomme oli viiskytjotain. Ja siinä totuus paljastui; oma paino alkoi nelosella. Niin ei ole ollut vuosikausiin. Lääkäri katsoi tuumivana ja rohkaisi et omissakin asioissa hänelle voi varata aikaa ja kotikylän päässä vastaanotolle pääsee nopeastikin. Lupasin tarttua asiaan, jos siltä tuntuu.

Vaikea sanoa miltä tuntuu. En ole vaikeasti alipainoinen, mutta liiallinen hoikkuus kyllä syö naista. Tai energiaa. Olo on helpommin vetämätön. Duunin jälkeen on tattis ja moro. Aivot eivät raksuta kympillä. Toisaalta se kuuluu tähän elämänvaiheeseen. Olenko sen väsyneempi tai tahma-aivoisempi kuin.. ..noh joku muu? Vai piristäisikö pieni rasva?

Lisäpaino epäilemättä vaikuttaisi suotuisasti naisellisiin hormoneihini. Vuosikymmen sitten kun entisessä elämässäni odotin turhaan raskautta (ja normaaleja kuukautisia) kokenut lapsettomuuslääkäri totesi "Viisi kiloa painoa lisää ja katotaan sitten." Seitsämän vuotta ja kuusi kiloa myöhemmin raskaus saatiin alkuun muutaman kierron lääkityksillä. Nyt olen taas kutistunut, eikä se kasvata uskoa yrityksen onnistumisprosentteihin, jos sille tielle lähtisi.

Omalla kohdallani olen siinä uskossa, että kyse on normaalista raskaudenjälkeisestä, raksastressin siivittämästä ilmiöstä. Mietin kyllä, että miten pitkään kaltaiseni päköpäät ajattelevat että ovat terveitä kunhan mitään ei tutkita ja todeta. Tutkimuksiin hakeutumisella on kynnys. Myöntää, että silloin jotain etsitään. Takaraivossa kuiskuttaa isän vaikea Chronin tauti ja ystävän miehen (minun ikäinen hänkin) pitkälle edennyt, parantumaton suolistosyöpä.. Hmm.. Mielikuvituksellani on tapana heittäytyä maalailemaan kauhuskenaarioita..

Ehkä kuitenkin koitan skarpata. Koitan miettiä mikä olisi sellainen terveellinen tapa lisätä kiloja? Onko vinkkejä? Makeiden energiapommien perään en juurikaan ole ollut. Käytössä on monipuolinen sekaruokavalio ilman rajoitteita ja ruuan määrästä se tuskin on kiinni. Keväällä tarvitsee varmaan seurata mihin suuntaan vaaka kuljettaa. Ja tunnustaa tilanne jos muutosta ei energisempään ja täyteläisempään suuntaan tule. Sillä välin taidan syödä hiukopalaksi avocadon - majoneesilla :P :D

Jos tämä polku ei jatku

Kun. Kun tämä polku ei jatku. Kai niin voi jo sanoa. Samalla sapluunalla on viime toukokuun jälkeen menty kuusi täyttä inseminaatiokierrosta, välissä epäonnisia ajoituksia. Lääkkeitä lisätty ennen ja jälkeen. Enää ei ole intoa jatkaa samaan malliin.

Mitäs sit? Eira ottaa lomaa. Ei merkkaa kiertopäiviä Kaikuun, ei napsi Gelee Royalea, eikä letrotsolia. Ei mieti tikkuja tai ajoituksia. Ollaan vaan ja sitten mietitään, et mitä seuraavaksi. Mitä vielä voidaan muuttaa?

Eira ei omalla kohdallaan ole innostunut IVF-hoidoista. Inssejä on tehty luottoluovuttajallamme sen verran monta, että oljista jäljellä on enää yksi. Tässä kohtaa mietimme suunnan vaihtoa. Jos vaakakupissa ei olisi ollut sisarustoivetta geneettisessä mielessä, olisimme vaihtaneet luovuttajaa jo pari inssiä sitten. Toive biologisesta siteestä on kantanut tänne asti. Vaikka kama on todistetusti toiminut mulle, se ei mystisesti ehkä toimi Eiralle. Ehkä toisen luovuttajan kanssa natsais paremmin. Se lie enää ainut, minkä voimme muuttaa.

Tai noh. Ainut ja ainut. Perhemallissamme on se positiivinen puoli, että voimme vaihtaa synnyttäjää. Kun pettymykset iskevät joka kerta kovempaa, on Eira ottanut vaihtoakin puheeksi. Mulla on viimein alkaneet kuukautisetkin (joo, voin käyttää oikein monikkoa, kun kahdet on jo tulleet), joten ei kai se olisi fyysisesti mahdotontakaan. Ja toisaalta olenhan toivonut vielä joskus kokevani uuden raskauden. Ottavani revanssin - niskalenkin - siitä synnytyshommasta, joka ei eka kerralla menny ihan ku Strömsössä. Niin.. ..ja toisaalta: alanhan mä olla aika vanhakin. Eiralla olisi 5 vuotta enemmän aikaa palata asiaan kun siltä tuntuu..

Äh. Ehkä alan syömään foolihappoa. Ajatellen minimissään 3kk kuuria ennen mahdollista yritystä. Ehkä tikutamme pian molemmat. Eira aktiivisesti ja mä katsoakseni onko tästä kropasta enää (vieläkään) mihinkään. Kevät tunnustellaan. Jos vuosi hoidoissa käyntiä täyttyy tuloksetta, ehkä vaihdamme radikaalimmin suunnitelmaa.

Aika monta ehkää. Noh, niihin on näissä hommissa tottuminen.

Aina ei jaksa(isi)

Tänään WhatsApp piippaa raskausuutisia. Naapuriin kannetaan sisälle syntymätuore kuopus, joka matikallani on saanut alkunsa pian sen jälkeen kun me aloitettiin hoidoissa. Pian syntyvät nekin joita hetki sitten vasta suunniteltiin. Meidän homma junnaa. Vaikka tiedettiin, et näin voi tyypillisesti käydä, on havahduttavaa ajatella miten aika kuluu. Kuukauden tai kahden viikon sykleistä tulee äkkiä puoli vuotta. Vuosi. Usko alkaa olla koetuksella. Joka kuukausi ei jaksa. Vaikka oikeasti kyllä jaksaa. Välillä vaan tympäsee. Vuosikymmenen takainen lapsettomuuspistos alkaa hivuttautua takaisin sekudäärisenä. Uutena, joskin puoliksi jo tuttuna tunteena.

Enkä koskaan ikinä milloinkaan ole ollut katkera kenenkään raskaus- tai vauvauutisesta. Yksi onni toisaalla on onnea lisää, ei meidän onnestamme pois. Silti - tänään vaan en jaksaisi sitä 30 viestin ketjua täynnä sydämiä ja hehkuttavia onnitteluja loppukesälle osuvasta pikkukolmosen lasketusta päivästä. Siitä miten "raskasta" varmaan on - kesähelteet ja kaikki. Tai kenen lapsen synttäri osuu justa samalle päivälle. Tai onko jonkun toisen nimen nimppari samalla viikolla.

Äst. Huomenna ehkä olen taas vastaanottavaisempi. Rakentavampi. Osallistuvampi. Isompi ihminen.

Kuudes Jokeri

Kiitos kaikille edellisen postauksen kommentoijille ja mukana eläjille. On tää sompaamista. Sen olen huomannut, että on vaikea ennakoida etukäteen edes omia ajatuksiaan. Tai juurikin niitä. Jälkiviisaus tulee vasta jälkikäteen, siitäkään ei ole apua. Kun seisoo reunalla, on siinä kohtaa päätettävä hyppääkö.

Se on tehty. Kuudes inssi. Osittain siksikin, että Ässän tarina loi toivoa siihen, että viiden jälkeenkin tällä konstilla voi onnistua. Asiaa ei lähdetty perkaamaan reaaliajassa. Ne postaukset tuntuvat melko tyhjiltä. Noudattavat samaa linjaa. Ultra on hyvä, limakalvo erinomainen. Letrozol kasvattaa kaksi follia, joista toinen täydellinen, toisessa jokin maininta. Lh-testi plussaa ultrapäivän iltana. Heti perään ovulaatiokipuja ja seuraavana päivänä inssi. Simot saavat kiitosta.

Kotiin luteaalivaiheen tukilääkkeitä. Lugesteron on apteekeissa loppu. Niin ikään vastaava Lutinus käy vähiin. Lekuri määrää Crinone 8% geeliä, jonka 15 annosta on hinnaltaan - yllätys yllätys - moninkertainen. Kiinnittymistä edistämään pistetään Gonapeptyl 6 päivää inssin jälkeen. Odotellaan, toivotaan. Koitetaan olla tunnustelematta, kun eipä ne mitään kerro..

Syntymäpäivänäni dpo10 tulevat ensimmäiset kuukautistuntemukset. Luopumisen itkut tirautetaan taas ennen vieraiden saapumista kuten joulunakin. Ystävänpäivänä, kaksi päivää ennen virallista testipäivää vuoto lyö itsensä Crinonen läpi.

Se oli siinä.

Montako inssiä?

Tässä mietin. Että montako inssiä on sopivasti.

On tyypillistä, että raskaus alkaa yleisimmin 3-5 inseminaation tuloksena. Heteroparien hoidossa - ainakin julkisella - en inssejä yleensä yli viiden tehdä. Meikäläisillä niitä teetetään kunnes itse laitetaan pillit pussiin tai nostetaan panoksia.

Meillä kävi pari vuotta sitten flaksi: lääkkeillä buustattiin 3kk ja ajoitusta tiirattiin. Kun tähdet osui kohilleen, tehtiin inssi ja PAM. Oli uskomaton tuuri.

Tällä kertaa alusta asti varauduttiin kolmeen viiva viiteen. Viisi - pääosin täydellisesti ajoitettua- meni heittämällä. Mut kaikki sen yli tuntuu olevan liikaa.

Pelko on jo berberissä; onko tämä turhaa? Kuinka monella raskaus on alkanut inssillä myöhemmin, jos se ei ole - edes kemiallisesti - ensimmäisen viitosen aikana tapahtunut? Missä vaiheessa JOS-sanalle lyödään hintalappu ja haudataan väliaika-loppuunkäsiteltynä pihametsään?

Olemisen onni

Toisinaan on upeinta viettää talvipäivää kotona. Kolata pihaa, hauduttaa ruoka unissa, kasata duploja.

Olla vain. Yhdessä.

Kotona <3

Sydämestä ottaa

"Onneksi olen tehnyt tätä työtä 15 vuotta, niin tiedän pystyväni siihen." Sanat tulivat kätilön suusta, omastani. Kätilön työ ei aina ole onnellista, kauneuskin on toisinaan katsojan silmässä. Elämän suurten kysymysten edessä, surun tummien vesien äärellä on jokainen sanaton. Ja ne hetket... ..tänään ne ottavat lujempaa kuin ennen.

"Koetko, että olet nyt parempi kätilö kun itse olet synnyttänyt?" Kysymys mihin törmään usein. Vastatessani mietin, että onko traumakirurgi parempi työssään, jos on onnettomuuden seurauksena kärsinyt sirpalemurtumasta. Tarvitseeko sairastaa syöpää, että on parempi syöpähoitaja? Ei. Mutta tuohan se näkemystä.

En usko, että synnyttäneisyys parantaa kädentaitojani. Niin ikään vuorovaikutus- ja kohtaamistaitoni ovat ammatillista minääni ja kutakuinkin ennallaan. Mitä minulle tapahtui synnytyssalissa - jatkuva vauvan EKG-rekisteröinti, vuorokauden taistelu, metallisen portatiivin kalseus, mikroveret, tarjontavirhe, imukuppi, kiertynyt kiristävä napanuora, lastenlääkärin hoiteisiin kiikutettu veltto vauva - ne on subjektiivinen siviiliminän kokemus. Yhdestä synnytyksestä. Objektiivisesti tietäen, et joidenkin synnytys voi mennä niin. Se vain sattui meille. Ja siitä selvittiin. En minä sen ansiosta tee työtäni paremmin. Parhaani olen tehnyt ennenkin.

Se mikä on muuttunut, on tunnekokemus äitiyden pelkojen, odotuksen ja menetyksen kentällä. Voimattomuuden tunne elämän epäreiluuden arpoessa uhrinsa. Ennenkin ymmärsin, osasin tulkita ja tukea. Nyt YMMÄRRÄN. Niin kokonaisvaltaisesti, että rinnassa on raskas paino. Surumielisyydeksi taipuva syvä myötätunto jää viipyilemään. Seuraa mukani kotimatkan. Potilaan tarina toisensa perään leimaantuu mieleni sopukoihin ja pyörähtää pintaan aika ajoin. Jos minulla ei olisi puolentoista vuosikymmenen kokemusta työstä niin ilossa kuin surussa, jos olisin noviisikätilö, saattaisin miettiä jaksankohan tehdä tätä työtä tulevat vuosikymmenet.

Puhuin madaltuneesta herkkyyskynnyksestä lähimmille kollegoilleni. Kummilapseni äiti tunnisti asian. Aikoinaan äitiyslomalta töihin palatessaan se oli hämmentänyt häntä kuten minua nyt. Hän vahvisti sen minkä tiesin; "Se helpottaa." Ajan kanssa. Se ei tarkoita, että kyynistyisimme, vaikka emme jaa siviiliminänä kokemusmaailmaa tai ole vertaistukena. Se ei olekaan tarkoituksemme, siihen on omat verkostonsa. Teemme sen minkä parhaiten osaamme. Olemme rinnallakulkijoita. Tehtävämme on hoitaa, auttaa, ohjata, tukea, lohduttaa ja voimauttaa. Välittömästi tai välillisesti. Olla läsnä niin kuin vain kätilö voi.