maanantai 26. syyskuuta 2016

Riittävän hyvä vanhemmuus

Vuosien mittaan sitä on törmännyt jos jonkinlaisiin perheisiin ja kasvatusmalleihin. On maalaisjärkeä ja perinteitä, on lapsen ehdoilla kohtaamista ja positiiviseen palautteeseen perustuvaa, negatiivisia kokemuksia välttäviä kasvatusmalleja. On uskonnon sävyttämää elämää. Sitten on se varjopuoli. Perhe-elämää varjoissa moninaisine ongelmineen.

Kun oma lapsi oli tuloillaan, huomasin suhtautuvani uudella lailla lapsiin, niiden elinympäristöön ja hyvinvointiin. Ihastelin kummilasteni vanhempia ja sitä miten pitkäjännitteisesti he ovat onnistuneet kasvattamaan reippaita, hyväkäytöksisiä lapsia. Tunsin ajoin voimattomuuttakin; onkohan musta tohon? Mitä jos en osaakaan?

Vastaavasti lehtijutut lasten kaltoinkohtelusta ja hyväksikäytöstä osuvat nykyään entistä kipeämmin sydämeen. Kun sylissä on pieni käärö, ei mieli voi ymmärtää, miten joku voisi tehdä lapselleen pahaa. Tuolle viattomalla ihmistaimelle. Mutta sitä tapahtuu, päivittäin. Männä viikolla uutisoitiin vajaan vuoden ikäisestä lapsesta, jolta oli löydetty elimistöstään korvaushoitolääkkeitä. Päihdeyksikön ylilääkäri tuumaa, että joskus on törmännyt tilanteeseen jossa lapsi on päässyt käsiksi vanhemman lääkkeisiin. Mutta koskaan se ei ole ollut tahallista. Tai sitten sitä ei vain ole myönnetty? Mielessäni kytee nytkin epäily. Onhan kyseessä alle 1-vuotias.

Mielikuvituksen tie on nopea; Vanhemmat ovat korvaushoidossa ja lastensuojelun asiakkaita. -> Tulee retkahdus, oheiskäyttöä. -> Kutsutaan yllätysseuloille. -> Tulee pelko huoltajuuden ja lapsen menettämisestä. -> Tarvitaan puhdasta virtsaa, jota saisi kerättyä lapselta. -> Ongelma: virtsa on liian puhdas. Siinä ei ole korvaushoitolääkettä. -> Hoidetaan asia antamalla lapselle pieni määrä. -> Yliannostus.

Ei olisi ensimmäinen eikä viimeinen päihdeperhe, jossa tuo kauhistuttava konsti keksitään. Onhan jokaisella vanhemmalla sisäsyntyinen tarve saada pitää lapsensa. Hinnalla millä hyvänsä. Lasta ei haluta luovuttaa vieraille, vaikka se olisi kaikille parempi. Siitäpä mieleen muistuu uutisissa pyörinyt Vilja Eerikan tapaus, joka kärjistyi kiusaamisen ja kaltoinkohtelun päätteeksi lapsen surmaamiseen. Järkyttävää. Ajatus ahdistaa, kurkkua kuristaa, kuvottaa. Tuntuu kaukaiselta, epätodelliselta. Silti, tänäänkin, moni lapsi elää perheessä, jossa elämää terrorisoi oma vanhempi.

Näitä kun miettii, niin suojeluvaisto omaa tytärtä kohtaan saa ennenkokemattomat mittasuhteet. Tekee mieli vain pidellä pienokaista rinnallaan ja luvata, että on superäiti joka hoitaa kaiken. Hetken päästä lapsi kuitenkin itkee selittämätöntä itkuaan. Tunnet riittämättömyyttä kun et tiedä hänen vaivaansa etkä onnistukaan sitä poistamaan. Olet vain läsnä. Mietit, osaanko tätä? Mitä tästä tulee? Niinä hetkinä eeppisen lastenpsykiatri Jari Sinkkosen sanat valaisevat tietä: Avainsana on riittävän hyvä vanhemmuus. Ei täydellinen, ei edes täydellisyyttä tavoitteleva. Riittävän hyvä.

Vertaamatta muihin peilaan sanoja itseeni vanhemmuuden alkumetreillä. Riittävän hyvä. Kaikkinen monilokeroisine ulottuvuuksineen. Helppoina ja haastavina aikoina. Emme ehkä käännä elämäämme pyörimään Taavan ympärillä. Sillä - kuten kuopuskummilapseni äiti viisaasti totesi - vanhempien elämä oli ensin. Taava tuli osaksi meidän elämää, eikä elämämme lopu vaikka toki muokkaamme sitä lapselliseksi. Olkoon se onni tai onnettomuus, mutta lapset eivät valitettavasti voi valita vanhempiaan. Luulen kuitenkin, et vanhemmuuden arpapelissä Taava sai ihan hyvät kortit, kaksi punaista rouvaa. Riittävän hyvä vanhemmuus -  siihen pystynemme kyllä. Maalaisjärjellä ja läsnäololla uskoakseni pötkii jo pitkälle :)

1 kommentti:

  1. Sitä toivoo, että itse olisi hyvä vanhempi – edes riittävän hyvä vanhempi. Sivusta tietenkin on muita, myös omaa lähipiiriä, helppo arvostella ja miettiä, miten me sitten toimimme itse paremmin, mutta lopulta vasta kokemus näyttää, mihin asti omat kyvyt, taidot ja hermot riittää.

    Luin jostain, että vaikka aina sanotaan, että lapsen kanssa pitää leikkiä paljon, ei lapsi välttämättä kaipaa/tarvitse sitä, että hänen vieressään istutaan lattialla ja leikitetään nukkeja ja päryytetään autoja aktiivisesti. Pelkästään se riittää, että lapsi saa leikkiessä huomiota, ja että vanhempi on läsnä tilanteissa. Tämä oli jotenkin silmiä avaava kommentti. Kunhan vanhempi on mukana lapsen elämässä ja touhuissa eikä tuijota pelkästään tietokoneen tai puhelimen ruutua laput silmillä. Itse tosin olen aina mieluummin istunut lasten kanssa Lego- tai junaratalaatikolla kuin seurustellut aikuisten kanssa, joten tuskinpa omakaan lapsi täysin leikittämättä jää.

    VastaaPoista

Ilahdun, jos jaat ajatuksesi ja jätät kommenttisi :)