Nää on meirän maita

Kuukausi sitten meistä tuli maan omistajia. Pienen kallioisen pläntin emäntiä. Reilu 1200 neliötä omaa mäntymetsää. Siihen pitäisi seuraavan 9-10kk aikana rakentua meidän koti, Kalliopihlaja <3

Pyörähdys tontilla

Miten tähän tultiin? Matka oli pitkä ja reitti vaihtui. Aikamme etsimme vanhaa maalaistaloa. Katsoimme ensin tosi vanhoja hirsitaloja, sitten keski-ikäisiä rintamamiestaloja viehkeillä puutarhoilla, käppyräisillä omenapuilla. Haaveilimme leppoisasta puuhastelusta pihalla. Kasvaimaata tai -huonettakin haikailin. Metsää sen verran että kuusen saa omalta maalta.

Vuoden puolitoista kiersimme ja kaarsimme. Näimme jos jonkin moista. Opimme koputtelemaan seiniä, arvioimaan, perustusratkaisuja, salaojituksia ja lämmitysjärjestelmiä. Peruskuntoisessa talossa olisi tehtävää PALJON. Ja puolivalmiissa epävarmuutena se miten laadukkaasti suuret remontit on tehty. Lämmitys tunnelmallista mutta työlästä, lattiat aina kylmät. Pihatiet kolattava kukonpierun aikaan, ellei sitten hommaa maasturia tai sovi naapurin maajussiinan kanssa lumien luonnista traktorin voimin. Se kaikki tuntui voitettavalta. Vaikkakin tiedostimme että vanha talo voi olla helmi - tai pommi.

Ihastuimme naapuripitäjässä olevaan rintamamiestaloon. Pihan koivukujalta pääsi suoraan kunnan huoltamalle tielle, jes! Kävimme pankissa hakemassa suullisen vihreän valon. Menimme paikalle luottotimpurin kanssa arvioimaan kokonaiskustannuksia. Mukaan piipahti sisäilma-allergikkoystäväni joka murheeksemme alkoi saada oireita kellarissa (ymmärrettävää?) ja ruokahuoneessa (huonompi juttu). Päh! Päätimme luopua paristakin syystä: mulla on töissä sisäilma-altistus. On tärkeää terveydellisesti, ettei se jatku kotona. Toiseksi tunnistimme omat voimavaramme vanhan talon ylläpidossa. Me ei olla sen sortin osaajia, että saisimme vanhan talon pidettyä arvokkaasti hyvässä kunnossa. Toki tekemällä oppii, mut.. Ehkä emme pintoja pidemmälle lähtisi itse säätämään. Timpurimme totesi, että vuosien aikana saamme pulittaa melkomoista laskua ylläpitokorjauksista kun niitä puuhaa ammattimies. "Tuolla hinnalla (= talo ja siihen tehtävät alkurempat) teille rakennetaan uusi 150 neliöinen. Eikä oo laitettavaa 10 vuoteen. Toki tontti ja liittymät tulee siihen päälle. Mut miettikää sitä."

Ei, ei, eii!! Vastustin ajatusta. En halua lähteä rakentamaan. Oi sitä stressiä ja sekoilua. Oon niin huono päättämäänkin et pää hajoo pelkästään jo siinä. Helpompi ostaa valmis johon ihastuu ja muuttaa se mieleisekseen. Tähän Eira huomautti et me ollaan sen verran paljon kierretty, et tiedetään mitä ei haluta ja mistä tykätään. Sillä pääsee jo pitkälle. Hän myös auliisti lupautui hoitamaan sisustussuunnittelua. Puhisin.

Tulevaa kotimetsää takapihaltamme katsottuna

Päivän päästä Eira esitti tonttia, joka sijaitsee n.kilsan päässä kotoamme. Joka näkyy ikkunastamme pellon toisella puolella. "Asuinalue", irvistin. Tarkempi tutustuminen sai mut myötämielisemmäksi. Tontti oli loivassa kallionteessä, päättyvän tien viimeinen tontti, joka rajoittui metsään. Metsän tuoksu, kaksi sivua naapurivapaata. Naapurivapaus oli mulle kynnyskysymys, sillä haja-asutusalueen erakkona en kaipaa naapurin talonseinää naamaani kiinni. Eira Töölön kansvattina sen sijaan arvostaa että lapsilla on potentiaalisia leikkikavereita lähistöllä. Päätytontti asuinalueella olisi kompromissi.

Siitä se ajatus lähti. Hetken päästä postilaatikko tulvi talokirjoja. Listattiin kokonaiskustannuksia, resurssejamme sekä hankkeen hyviä ja huonoja puolia. Käytiin tontilla tutustumassa useaan otteeseen.Innostuttiin, pelästyttiin ja peruutettiin. Isäni hehkutti projektin puolesta. Ajoitus oli kuulemma mitä paras. "Olisi mielekästä puuhaa. Ettet vain masentuisi. Sitä on nykyäidellä, kun äitiyslomalla ei ole mitään tekemistä." Jassoo :D Lopulta Eiran kanssa mietittiin, et jos ei nyt niin koska sitten? Pystyy tähän muutkin, miksi ei me?

Sillä se oli selvä. Edessämme on uusi raskaudenmittainen, jännittävä ja epäilemättä tuskantäyteinen synnytysprosessi, jonka postaukset alkavat elävöittämään tähän asti vauvantuoksuista arkeamme täällä blogissakin.